Muutamien ystävien lausunto.
[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka
pääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]
_Ira D. Sankey_ lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:
"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana
erääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään
konferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin
siellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr.
Moodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt
nuorten miesten keskuudessa".
"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia.
Sitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä
laulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr.
Doanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä
pyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan',
'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller
palveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä".
"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja
laulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti
kun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli
seurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla
kellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä
'Tuhlaajapoika' laulettiin".
"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman,
mikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja
siihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo
merkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan.
Se oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä
kirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen
kaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen
äärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut
häiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi.
Minä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin
kyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet
läheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja".
"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla
tavalla käyttää ääntäni".
"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin
suurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän
aikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä
olen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun,
jonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin:
'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia
säestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet
enemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle
kylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että,
jos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle,
ja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa
tahtoisi saarnata".
"Hän huomasi, että minä olin oikeassa, ja päätettiin että laulaisin
ilman soittokoneen säestystä, minkä suuren pelvon alaisena teinkin.
Viimeisen värsyn lopussa:
"'Käy kotiin, käy kotiin!
Älä vieraana enää kulje,
Tääll' kotisi uottaa;
Miks' kuolisit suotta?
Oi, tuhlaajapoika!
Käy kotiin, oi, käy kotiin!'
"nousi Mr. Moody ja lausui: 'Jos täällä on sellaisia tänä iltana, jotka
haluavat kääntyä synnistä ja palata Isän kotiin, niin tahdon mielelläni
rukoilla teidän puolestanne, jos nousette seisomaan'. Yli sata henkeä
seurasi ehdotusta ja nousi. En milloinkaan ennen ollut tuntenut
sellaista voimaa kokouksessa. Tämä oli ensimmäinen soololauluni Mr.
Moodyn kokouksissa, ja siitä tuli enimmin käytettyjä lauluja vastaisen
vaikutuksemme aikana".
"Tullessamme 1873 Englantiin aloimme pitää evankeelisia kokouksia Yorkin
kaupungissa. Joka kokouksessa laulettiin joku soololaulu, etenkin
'Tuhlaajapoika', ja monen kuukauden ajan ei mikään laulu niin saattanut
kadotettuja palaamaan kuin tämä".
"Eräässä kaupungissa pohjois-Englannissa nousi eräs nuori mies
kuulijoiden joukosta, tätä laulua laulaessani, ryntäsi oven puoleen
käytävää ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, jonka kanssa hän siihen asti
oli ollut huonossa välissä, huutaen: 'Oi, isäni, voitko antaa minulle
anteeksi!' Isä, joka ei ollut kääntynyt, vastasi: 'Mielelläni, poikani;
menkäämme nyt kyselyhuoneesen ja pyytäkäämme Jumalaa antamaan meille
kummallekin anteeksi'. He menivät käsi kädessä kirkon sakastiin, jonne
kymmenittäin murheellisia heitä seurasi, joita tämä sovinto isän ja
pojan välillä oli liikuttanut".
"Ollessamme Skottlannissa saimme monta kirjettä niiden laulujen
johdosta, joita käytimme. Eräs näistä oli muutamalta uskovaiselta
äidiltä, joka kauvan oli rukoillut merillä kuljeksivan poikansa edestä.
Jättäessään kotinsa otti tämä mukaansa pienen raamatun, johon äiti oli
merkinnyt muutamia raamatunpaikkoja ja kirjoittanut hänen nimensä.
Mutta, kuten usein käy, poika unhotti äitinsä rukoukset ja raamattu jäi
syrjään".
"Kirjeessä kerrottiin edelleen, miten poika uteliaisuudesta oli mennyt
yhteen meidän kokouksistamme Glasgowissa ja tuli niin loppusanojen
kautta, 'Oi tuhlaajapoika, käy kotiin, oi, käy kotiin!' voitetuksi,
että hän meni kyselyhuoneesen, jossa hän sai rauhan Jumalan kanssa ja
tuli uskovaiseksi, jonka perästä hän heti kirjoitti kotiin äidilleen
elämänsä muutoksesta. Monen monituista samanlaista kohtausta sattui
kuusikuukautisen oleskelumme ajalla Skottlannissa".
"En milloinkaan ole unhottava, miten Jumalan Henki käytti tätä laulua
erään kokouksemme lopussa Agricultural Hallissa; Lontoossa 1875.
Kokous oli ainoastaan miehiä varten ja oli N.M.K.Y:n toimeenpanema.
Sisäänpääsöpilettejä oli jaettu kaikissa kaupungin suurimmissa
tehtaissa ja liikepaikoissa, ja kuulijakunta nousi seitsemääntoista
tuhanteen, suurin kokous, minkä koko työskentelymme aikana seinien
sisällä pidimme. William E. Gladstone, Lord Kinnaird ja muita eteviä
henkilöitä istui puhujalavalla".
"Esitelmänsä päätettyään kehoitti Moody seurakuntaa painamaan päänsä
hiljaiseen rukoukseen sillä aikaa kun eräs soololaulu laulettaisiin.
Sitte pyysi hän minua laulamaan laulun 'Tuhlaajapoika'. Minusta tuntui
kovin edesvastuunalaiselta, kun kokous tänä tärkeänä hetkenä jätettiin
minun haltuuni, joskin vain niiksi harvoiksi hetkiksi, jotka laulun
laulamiseen tarvittiin. Vaan kun näin kuulijakunnan painavan päänsä
rukoukseen ja huomatessani minkälainen hiljaisuus valtasi kokouksen,
sain minä rohkeutta astua esiin, nojaten hänen käsivarteensa, joka on
sanonut: 'En suinkaan minä sinua anna ylön, enkä ikänä sinua hyljää'."
"Laulua seurasi vakava rukous ja kokonaista kaksituhatta miestä
meni Mr. Moodyn kehoituksesta rakennuksen suuriin sivuhuoneisiin
keskustelemaan ja rukoilemaan. Monet kertoivat tähän aikaan
omistaneensa Kristuksen vapahtajanaan tätä ja muita evankeelisia
lauluja laulettaessa. 'Tuhlaajapoika' laulun tekijä, Mrs. Ellen M.
Huntington Gates, East Orange, N.J., on kirjoittanut useita muitakin
lauluja, joita paljon työskentelyssämme olemme käyttäneet".
"Minä olen vakuutettu, että sellaiset laulut, joita olen maininnut,
Mr. Phillips'in, Mr. Millerin, Mr. Doanen, Mr. Blissin y.m. laulamina
ovat olleet välikappaleina tuhansien ihmisten saattamiseksi Kristuksen
yhteyteen. Minä haluan lausua kiitollisuuteni niille, jotka auttoivat
minua, kun alotin lähetystointani, evankeliumin laulamista".
"Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun kuulin Mr. Millerin laulavan
Indianopoliksessa, tapasin hänet samanlaisessa kokouksessa
Philadelphiassa. Eräänä kauniina iltapäivänä menimme vanhan ystävämme
ja työtoverimme Georg H. Stuartin luo, joka makasi kovin sairaana.
Hän iloitsi lyhyestä käynnistämme ja ennen lähtöämme lauloimme tuon
kuolevan ystävän pyynnöstä hänen lempilaulunsa: 'Jeesus vapahtaja,
johda mua'. Mr. Miller lauloi vanhalla rakastettavalla ja valtavalla
tavallaan ja sai sydämmellisen kiitoksen tältä mieheltä, joka juuri oli
kuoleman Jordanin synkkien vesien poikki menossa".
"Mr. Miller on myöskin jo purjehtinut elämän myrskyisen meren poikki
ja mennyt siihen lepoon, joka Jumalan kansaa odottaa. Hänen pyhitetyn
elämänsä ja ihanan äänensä vaikutus tuntuu vieläkin kaikissa niissä,
jotka hänen tunsivat".
_T:ri Georg F. Pentecost_ kirjoittaa Mr. Moodysta m.m. seuraavaa:
Kertomus D. L. Moodysta ja hänen työstään pitäisi mieluimmin
supistettaman muutamaan harvaan sanaan, ellei ole tilaisuus kirjoittaa
kokonainen kirja. Minä en aijo puhua hänen toiminnastaan -- se on
kautta maailman tunnettua; aijon puhua hänen persoonastaan, sellaisena
kuin kahdenkymmenen vuotisen enemmän tai vähemmän tuttavallisen
seurustelun ohella olen oppinut sen tuntemaan. Minä kirjoitan tätä
Northfieldissa, ollessani vielä hänen suurten ominaisuuksiensa
vaikutuksen alaisena, sillä emme vieläkään tahdo uskoa, ettemme enää
saa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntään. Jos hän olisi
elänyt ensimmäisinä Israelin koetusten aikoina siinä maassa, jonka
Herra Jumala heille antoi, niin olisi hän ollut "tuomari Israelissa" ja
vapauttanut heidät heidän vihollistensa vallasta.
Hän oli Gideonin kaltainen ja luonteinen mies, mies, jonka kätketyt
voimat yksin Jumala tunsi, ja joka kerran valittuna ja kutsuttuna,
voi vaan uskoa, totella, uskaltaa ja toimia. Hän oli Jumalan kansan
tuomari, profeetta ja saarnaaja tämän nyt loppuaan lähenevän vuosisadan
viimeisellä kolmanneksella. Jumala herätti hänen saarnansa kautta
torkkuvan seurakuntansa, yhtä varmasti kuin kerran Lutherin ja Wesleyn
kautta. Moodyn nimi on säilyvä tulevina aikoina samalla tavalla kuin
näiden miesten nimet.
Mr. Moody oli monessa suhteessa ystävällisin ja helläsydämisin mies,
minkä ikänä olen tuntenut, enkä minä luule, että hän milloinkaan
tarkoitti ketään loukata; se tapahtui vaan väärinkäsityksestä, sillä
hän ei aina osannut asettua toisen asemaan.
Hänen tyly ja ajattelematon esiintymistapansa olikin luullakseni
hänen muuten jalon luonteensa pahin vika. Niitä kohtaan, jotka
hänen vastustamattoman persoonallisen vetovoimansa houkuttelemina
kokoontuivat hänen ympärilleen, oli hän toisinaan niin tyly, että se
läheni epäystävällisyyttä. Tämän tähden ovat monet etevät ja lahjakkaat
miehet, etenkin pappien joukosta, jotka muuten koko elämän ajan
olisivat olleet hänen luotettavia ja uskollisia auttajiaan, vetäytyneet
hänestä syrjään, syvästi loukattuina sellaisen menettelyn kautta,
jota he katsoivat sopimattomaksi, epähienoksi, epäystävälliseksi ja
veljeyttä loukkaavaksi. Mutta hän oli tässä suhteessa puolueeton,
hänessä ei ilmaantunut "ihmisten muodon katsomista". Muuan
englantilainen sanoi kerran: "Tiedättehän, että me olemme hänen
lakeijojaan, valmiit menemään sinne tänne, sikäli kun hän meitä
käskee. Tehköön hän meitä ovenvartijoiksi tai vaikkapa ovimatoiksi,
jos hän tahtoo, me rakastamme häntä sittenkin ja teemme, mitä voimme
palvellaksemme ja auttaaksemme häntä hänen työskentelyssään".
Jos tämä tuntuu Mr. Moodyn luonteenvikojen luettelemiselta, on se
aivan varmasti samalla kunnioituksen osoitus hänen suuremmoista
persoonaansa kohtaan ja siihen valtaan nähden, joka hänellä ihmisten
yli oli. Kenties valaisee tätä omituista -- ja minun mielestäni --
surkuteltavinta piirrettä Mr. Moodyn luonteessa parhaiten muuan
lausunto, jonka kuulin eräältä hänen totisimmista ja uskollisimmista
ystävistään, joka kumminkin muutamia vuosia sitten "läheisimmästä
piiristä" katosi: 'Tuo rakas vanha Moody! Kaikki me rakastamme häntä,
mutta jotkut meistä emme hyväksy häntä'.
Mr. Moodyn kunnioitus kaikkea pyhää ja jumalallista kohtaan oli melkein
liiallista. Kertaakaan en kuullut hänen leikillisesti käyttävän jotakin
sanaa tai värsyä raamatusta, eikä hän kärsinyt että kukaan muukaan
siten käytti Jumalan sanaa hänen läheisyydessään. Sukkeluus tai pila
raamatun kustannuksella oli hänelle kerrassaan vierasta. Lepopäivään
nähden hän oli puritaaneista puritaani. Hän ei sinä päivänä edes
tahtonut ajaa raitiotiellä tai muilla kulkuneuvoilla, ei kokoukseenkaan
mennäkseen. Vaikka hän oli lihava ja tottumaton kävelemään, niin minä
tiedän, että hän mieluummin kulki penikulmia ja väsytti itsensä,
kuin ajoi hevosella. Ja kuitenkin saatti hän samalla kertaa lähettää
"evankeliumi-vaununsa" kaikille Northfieldin kunnaille noutamaan
pyhä-aamusin köyhiä talonpoikia ja heidän lapsiaan kirkkoon. Tässä
suhteessa hän ei tunnonarvelujaan toisille tuputtanut.
Sanomattakin on selvä, ettei hän välittänyt ja tuskin kärsikään n.k.
"korkeampaa kritiikkaa". Kun kaksi kesää sitten tuo etevä oppinut
George Adam Smith oli Northfieldin konferensissa läsnä, sanoi hän
tälle: "Smith, miten kannattaa kansalle puhua _kahdesta_ profeetta
Jesaiasta, kun ei edes puolet heistä tiedä, että löytyy _yhtäkään_?" Se
oli terävä ja suora, hänen kantaansa kuvaava huomautus. "Minä luotan
vanhaan raamattuun, sellaisena kun se on -- _kannesta kanteen_", oli
hänen tavallinen lausuntonsa.
Minä olen jo puhunut hänen hellyydestään ja hänen rajattomasta
hyvyydestään niitä kohtaan, jotka olivat surun ja hädän alaisia.
Hän kärsi ja suri kuin isä, kun hänen täällä oleskelunsa aikana eri
tilaisuuksissa kaksi tai kolme poikaa uimassa ollessaan hukkuivat,
tai muuten joutuivat onnettomuuden uhriksi. Väkevän ja rakastavan
luonteen koko kiihkolla sääli hän köyhiä ja onnettomia. Ihmisiä,
erittäinkin poikia ja tyttöjä kohtaan, joilla ei, kuten hän sanoi,
ollut suotuisia elämässä etenemään pääsemisen mahdollisuuksia, oli hän
erittäin osanottavainen -- kenties johtuen hänen omasta aikaisemmasta
kokemuksestaan. Tämä osanotto sekä se, että hän oivalsi hyvän
kasvatuksen suuren merkityksen, herätti hänessä ajatuksen perustaa ne
kasvatuslaitokset Northfieldiin, jotka aina tulevat pysymään hänen
parhaimpana ja suurimpana näkyväisenä muistomerkkinään.
Mr. Moody oli mitä yksinkertaisin mies kaikissa tavoissaan. Hän käytti
vaikutuksessaan alttiisti rahoja toisten hyväksi, mutta sitävastoin
tuskin mitään omaksi edukseen. Hänellä ei ollut rakkautta rahoihin
ja halusi niitä vaan sen hyvän tähden, jota hän niillä sai aikaan,
viime aikoina erittäinkin koulujensa yhteydessä. Hän olisi helposti
ja täydellä oikeudella voinut olla rikas mies, mutta Samuelin ja
Paavalin tavoin "ei hän keltään pyytänyt kultaa tai hopeaa". Siihen
kuninkaalliseen omaisuuteen, minkä laulukirjat tuottivat, oli hänellä
täysi oikeus, mutta minä luulen varmasti, ettei hän siitä milloinkaan
ottanut penniäkään omaksi tarpeekseen. En koskaan kuullut hänen
yksityisistä raha-asioistaan puhuvan, eikä hän milloinkaan tahtonut,
että hänen läsnäollessaan niistä keskusteltiin.
Moodyn evankeliumin pääsisältö sisältyy Paavalin yksinkertaisiin
sanoihin 1 Kor. 15: 1-4. Hänen menettelytapansa ei ollut
jumaluusoppineen, vielä vähemmän kaunopuhelijaan; se oli innokasta ja
suoraa puhetta ihmisten sydämmille ja omilletunnoille. Hän ei paljon
lueksinut, tuskin muuta kuin raamattua. Hän ei kärsinyt pitkiä lauseita
ja loogillisia, monimutkaisia ajatuksia. Hän luki ihmisiä; missä hän
tapasi ihmisen, jolla oli jotakin sisässään, tyhjensi hän sen.
Hänen vaikutuksestaan voidaan syystä sanoa, että se on laatuaan suurin,
mikä konsanaan evankeliumin alku-ajoista asti on saatu aikaan. Se on
pysyvä -- ei metodismin tavoin järjestettynä työskentelynä -- vaan
koko Jumalan seurakuntaan kaikkialla maailmassa muodostettuna tuoreena
verenä ja uutena elämänä. Kaikki protestanttiset kirkot ovat kokeneet
sen eloa antavaa voimaa, samoin episkopaalikirkko sekä Englannissa että
Amerikassa. Onpa roomalais-katolinen kirkkokin tuntenut sen vaikutusta.
Väitänpä vielä, että Mr. Moody on pelastusarmeijankin todellinen isä,
vaikka tämän liikkeen jatkuva kehittäminen joutui toisiin käsiin, jotka
johtivat sen vapaampaan suuntaan kuin mitä Mr. Moody oli aikonut.
Kysytään: "Kenestä tulee Mr. Moodyn seuraaja?." Vastaus: "Hänellä
ei ole eikä koskaan tule saamaan seuraajaa". Yhtä hyvällä syyllä
voitaisiin kysyä, kuka oli Mooseksen, Esaian, Jeremian tai Paavalin
seuraaja. Jumala on herättävä toisia, jotka täydentävät hänen työtään,
mutta seuraajaa ei Mr. Moody saa. Mr. Moodyn poika on yleisen
mielipiteen mukaan se, jonka isä on valinnut ottamaan Northfieldin
koulujen yleisen johdon käsiinsä, mutta isänsä seuraajaa ei hänestä
ikänä voi tulla.
Levätköön rauhassa tämä suuri mies, lepo hänen suurelle sielulleen!
Emme koskaan enää tämän maan päällä saa hänen vertaistaan nähdä.
_Piispa Willard F. Mallalieu_ lausuu m.m. kirjoituksensa lopussa:
"On laskettu, että kuulijoiden luku hänen yleisen vaikutuksensa aikana
yhteensä nousee aina sataan miljoonaan henkilöön. Tästä suunnattomasta
kansajoukosta on ainakin kaksikymmentäviisi miljoonaa nuoria miehiä.
Hänen sanojensa ja esiintymisensä, hänen pyhityksensä ja sammumattoman
intonsa, hänen hellän osanottonsa ja sydämmellisen rakkautensa
kautta parantuivat monet tuhannet näistä kaikiksi ajoiksi, tuhannet
taasen kääntyivät synnistä vanhurskauteen ja tulivat hyvän Paimenen
lammashuoneesen saatetuiksi".
"Tuo suuremmoinen mies, tuo uskollinen kristitty soturi,
yhdeksännentoista vuosisadan suurin evankelista on jättänyt meidät!
Milloinkaan emme tässä elämässä enää saa nähdä hänen miehekästä
olentoaan, kuulla hänen sydämmeen tunkevaa, kehoittavaa ääntään,
kertaakaan eivät hänen vakavat rukouksensa enää aja meitä armoistuimen
juureen. Hänen päivätyönsä on loppunut, mutta hänen jälkeenjättämänsä
vaikutus pysyy alati. Kaipaavat katseemme seuraavat häntä, maan
väistyessä, taivaan auvetessa, ja Jumalan kutsuessa häntä, kunnes
näemme hänen astuvan päärlyporteista sisälle. Hän katselee nyt
Kuningasta ihanuudessaan, hän kävelee kultakaduilla, hän kantaa
ruunuaan paratiisissa".
"Suokoon Jumala että, joskin emme hänen suuren vaikutuksensa vertaa voi
saada aikaan, hänen pudonneen manttelinsa varjo lepäisi päällämme, ja
meidän sielumme siten pyhittyisivät täydellisemmin Jumalalle, pyhempiin
pyrkimisiin ja uskollisempaan, urhokkaampaan ja epäitsekkäämpään
palvelukseen ja kieltäytymiseen, kuin mitä ikänä tähän saakka olemme
kokeneet!"