Nordlandi ja Nordlandilainen.
Jos ihminen, joka elää niin kurjassa todellisuudessa, kuin minä,
uskaltaa puhua mielenkuvitteloista -- mikä joukko ja kuinka suuria
mielenkuvitteloja eikö minultakin ole murskaksi musertunut täällä
Kristianiassa näinä parina kolmena vuonna sittekuin jätin kotini
Nordlandissa ja tulin tänne ylioppilaana -- kuinka väritöin ja heikko
eikö maailma täällä ole Nordlandiin verraten, kuinka pieniä ja
vähäpätöisiä ihmiset ja olot, siihen nähden mitä ennen olin mielessäni
kuvaillut.
Tänään ehtoopuolella olin parin ystäväni kanssa vuonolla kalastamassa
ja meillä oli luonnollisesti hyvin hauskaa jokaisella -- paitse
minulla, vaikka minäkin oivallisesti teeskentelin iloisuutta. Minulla
ei ollut hauskaa! Me istuimme matalassa, leveässä, hyvin rumassa
kaukalossa, jota he venheeksi kutsuvat, rakennuksessa, joka oli aivan
pesinpunkan muotoinen, ja ongimme koko jälkeen puolen päivän jotensakin
savisessa vedessä, parin kyynärän syvyydellä, hienolla rihmalla, -- ja
koko saaliimme oli 7, summa seitsemän, salakkaa -- ja sitte soudimme,
hyvin tyytyväisinä muka, rantaan. Minua oikein iletti; sillä
tällaiselta veneeltä, ilman kööliä, joka estäisi sitä laitatuulessa
syrjäkaria menemästä, ilman purjeita, joita ei kunnolleen uskaltaisi
siihen pystyttääkään, ilman hyökylaineita, joita se tuskin voisi
kestääkään, tällaiselta sekaiselta, harmaalta, aallottomalta vedeltä,
joka on kaupungin edustalla, parilla pienellä salakalla uimassa --
tällaiselta tuntuu minusta, suoraan sanoen, koko elämä täällä alhaalla.
Täällä ei missään suhteessa ole muuta tarjolla kuin noita pieniä
salakoita.
Sillä aikaa kuin muut laskivat pilapuheitaan, istuin minä ääneti ja
muistelin kalaretkeä, jossa _hän_ oli mukana, tuolla kotona kallioiden
välissä, meidän pienessä kuusilauta veneessä, -- toista oli se päivä ja
toista se retki! Niin, kuinka jokapäiväistä, löyhää ja elotointa elämä
täällä alhaalla on näillä rikkailla, viljavainioin peittämillä
savimailla ja tällä höyrylaivasauhuin nokeamalla pääkaupungin vuonolla
ja täällä itse kaupungissakin kotiini verraten. Mutta jos kehuisin
kovin paljon kotiseutuani, niin nämä kopeat ihmiset jäisivät silmät
auki ja suu seljälleen.
Täällä puhutaan kalastuksesta ja sillä tarkoitetaan pari nuotta-apajaa
turskia ja hailia. Nordlandilainen tarkoittaa tässä kohden, niinkuin
kaikessa muussakin, sadon tuhatkertaisena; hän ajattelee silloin
Lofotin ja Finnmarkin miljooneja, ja sen ohessa ääretöintä lajien
moninaisuutta, aina valaskalasta, joka, vettä ilmaan suihkuttaen,
uiskentelee salmien läpi ajaen suuria kalalaumoja edellänsä, jotka
panevat veden koskena ympärillään vaahtoamaan, -- aina alas pienimpiin
kalasiin asti. Ainoa merkillinen kala, jonka tunnen täällä etelässä, ja
jota aina katselen, missä vaan sen näen, on kulta- tahi hopeakala, joka
säilytetään lasiastioissa aivan samoin kuin kanarialintua häkissä;
mutta se on taas kotoisin muista lämpimistä maista etelässä.
Linnuista puhuessaan ei Nordlandilainen myöskään, niinkuin ihmiset
täällä etelässä, tarkoita yhtä ja toista ruoaksi kelpaavaa metsälintua,
vaan ääretöintä paljoutta kaikenlaista siipikarjaa, jota liehuu ilmassa
niinkuin merenhyrsky luotojen ympärillä, suurta vilisevää ja kirkuvaa
lumituiskun tapaista parvea tuhansien pesien ympärillä. Hän ajattelee
haahkatelkkiä, suorsia ja senkin seitsemän laatuisia vesilintuja
uiskentelevina lahdelmissa ja salmissa tahi istuvina pitkin
kallionlohkareita rannalla, kalakaijoja, kalakotkia ja tiiroja
kiitävinä ilmassa, huuhkajaa, joka kamalasti kirkuu vuorenrotkoista --
sanalla sanoen, hän ajattelee kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on
hyvin vaikea supistaa käsitteensä ainoastaan pariin metso-parkaan,
jotka sydämmettömät ihmiset äkkiarvaamatta, niiden parhaallaan
lemmen-kukerrusta soittaessa, ampuvat alas hongan latvasta, jota
auringon ensi säteet kultaavat.
Tämän seudun marjaväkeä vastaa Nordlandilaisen peninkulmain laajuiset
muuransuot; simpsukan-kuorista yksitoikkoisesti köyhän rannan sijaan
täällä, muistaa hän rannan, johon on kylvetty ihmeteltävä moninaisuus
erivärisiä simpsukan kuoria.
Nordlandissa ovat ylipäänsä kaikki suhteet luonnossa jyrkemmät, ja
äärettömät vastakohdat ovat aivan rinnatuksin. Siellä löytyy äärettömän
laajoja autiomaita, aivan kuin alkuaikoina, ennenkuin ihmiset maata
perkkasivat, mutta näidenkin keskellä löytyy suunnattomia
luonnonrikkauksia. Siellä löytyy aurinko ja kesäinen ihanuus, jota
kestää yöt ja päivät kolmen kuukauden ajan, ja jolloin useissa paikoin
täytyy käydä peite kasvoilla, varjellakseen silmiään sääskiparvilta;
mutta tämän vastakohtana on taas yö pimeyksineen ja kauhuineen, jota
kestää yhdeksän kuukautta. Vastakohdat siellä ovat suurenmoiset, mutta
niiden välillä ei löydy tuota, vähäpätöistä keskinkertaisuutta, johon
tämä iloinen elämä täällä etelässä perustuu. Tahi toisin sanoen,
suhteet siellä soveltuvat paremmin mielenkuvittelolle, seikkailuille ja
satumaisuuksille kuin tyvenelle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle
asiain menolle.
Nordlandilaisen käy sentähden, kun hän ensin tulee tänne etelään, aivan
kuin Gulliverin, joka joutui Lilleputien maahan; hän ei menesty
asukkaiden joukossa, ennenkuin hän saa vanhat käsitteensä, joihin hän
kotiseudullaan on tottunut, pienennetyiksi tämän vähäpätöisen
todellisuuden pienen mitan mukaisiksi, sanalla sanoen ennenkuin hän
oppii käyttämään järkeä mielenkuvittelon sijaan.
Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, venäläinen --
puhumattakaan alinomaa matkustelevasta, maalla hitaasta, mutta
veneessään sukkelasta Nordlandilaisesta itsestään -- he ovat
kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämät harmaatakkiset
kauranviljelijät, joiden mielenkuvittelo ei ulotu etemmäksi heidän
omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi
vuodeksi saisi oikein rotevan rengin.
Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan vähäistä
tuulta ja veden värähtelemistä Kristianian valkamassa, joka korkeintaan
saattaa vähän vahingoittaa siltoja; ja sitä pidetään mitä hirveimpänä
onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun
mieleeni juohtuu jotakin perin toista: äkkiarvaamatoin rajuilma
tuntureilta, joka vie huoneet ja rakennukset mukanaan -- jonka tähden
ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni -- jäämerestä tulevia
aaltoja, jotka peittävät korkeat karit ja luodot vaahdolla, ja
paljastavat merenpohjan monen sylen syvyydeltä, niin että laiva
yhtäkkiä seisoo aivan kuivalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä
valkamaa; parvi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtivat
rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta vaivoin
voitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka ovat kotona, ja
jotka kuolemankin uhatessa koettavat päästä kumoon purjehtineen toverin
avuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean veneen ja
laivan haaksirikko pimeänä talvi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja
-- niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tavallisesti
kolme peräseltään, viimeinen aina suurin) vaahtoharja korkeammalla kuin
tullihuoneen katto ja ehkä vielä joku purjelaiva ylinnä, syöksähtävän
sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan valkamaan, viskaten laivat
keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta,
jotka nostaisivat katot huoneilta.
Jos ne tulisivat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsivät,
minua, kaupungin sivistykseen piiloutunutta "aaveiden näkijä parkaa",
joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta
kuoleman-tuskissanikin tervehtisin minä heitä ystävinä kodistani,
vaikka ne tulisivatkin kantaen ruumiita ja laivainpirstaleita
hartioillaan. Oi jospa ne vaan kerrankin näyttäisivät kaikille näille
sivistyneille hiuksen halkaisijoille valtavan meren kauhuja ja sen
suuruutta, ja riputteleisivat vähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa
kaikkeen tähän leväperäisyyteen! Toivoisinpa kerrankin näkeväni
valaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun väliin
tuijoittavan sisään jonkun perheen huoneisin yläkerrassa; tahi näkeväni
noiden hoikkasäärisien, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten
kulettavan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä! Tahtoisinpa myöskin
nähdä kaupungin teaaterikritikoitsijain, jotka ovat tottuneet kaksi
kertaa viikossa näkemään murhia ja valtiokumouksia näyttämöllä
esiteltävän, seisovan, nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä,
joka kerrassaan tulvaisi kaikkein heidän arvostelu-käsitteidensä ja
musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua
lepyttämättömänä, ruhtovana todellisuutena.
Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä
saduissa on miellyttävää ja suurta, jos hän vaan kerrankin eläessään
saisi nähdä "hevois-miehen" [Hevois-mies on omituinen vuoren-muodostus
Norjan rannikolla] myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen
etelää kohden aaltojen tyrskyssä, viitta hartioilla pohjoista kohden
liehuessa; vilkkaalla mielenkuvittelolla saattaa aivan nähdä, paitse
itse ratsastajan mahtavuudessaan, myöskin hevoisen pään, korvat, kaulan
ja sen komean rinnankin.
Tuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuvittelo jo
satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän; siellä
ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikääskuin
vieläkin tuolla pimeän, talvisen, vaahtoaaltoisen jäämeren luona
seisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille tarkoitetut
jumalat, hirveät, peljästyttävät, muodottomat pimeyden vallat, joiden
kanssa Aasat taistelivat, ja jotka vasta pyhä Olavi voittorikkaalla,
aurinkona loistavalla risti-kahvallaan sai kukistetuiksi.
Usko, jota sivistyksen turvissa elävät ihmiset halveksimalla kutsuvat
taikauskoksi -- mutta joka kuitenkin luonnonvoimana elää itse kansassa
-- kutistuu täkäläisien ihmisien mielenkuvittelossa hyvin
lapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hyvänsuopia
huoneenhaltioita, ja lemmestään laulelevaa ahtia, ynnä muita sellaisia,
jotka tuolla pohjoisessa oleskelevat meidän joukossamme taikauskon
kesynä, tavallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytyvän
hyvänsävyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastavat ja metsästävät
ihmisien rinnalla, heitä vähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä
paitse pohjan perillä asuvien mielenkuvitteloon luonut koko lauman
pahoja henkiä, jotka kiusaavat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haahmoja,
jotka harhailevat ympäri kun eivät ole haudatut siunattuun maahan,
vuorenpeikkoja ja merihirviön, joka soutelee venepuoliskollaan ja
talviöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut
vaaraan, on täytynyt jäädä avun puutteesen, kun on tuota hirviötä
peljätty, ja "aaveiden näkijät" voivat sen nähdäkin.
Mutta vaikka tämä luonnon ylivaltaisuus ruhtoavana painona lepää yli
kaiken elämän tässä talvipimeässä, vaahtoaaltoisessa ranta-maassa,
jossa yhdeksän kuukauden ajan hämärtää ja joka kolmen kuukauden ajan on
kokonansa aurinkoa vailla, niin että ihmisten mielissä syntyy pelko ja
arkuus -- niin onpa Nordlandilla samassa ylenmääräisyydessä myöskin
perin vastakkainen luonteensa lämpimässä, selkeäilmaisessa,
kukkatuoksuisessa, värien äärettömällä rikkaudella ihanasti
vaihtelevassa kesä-luonnossaan -- jolloin kymmenen -- kahdentoista
penikulman matkan päässä olevat seudut tulevat niin lähelle, että
luulisi huudon voivan kuulua sinne, jolloin tunturit peittyvät ruskean
viheriällä ruoholla aina huipuille saakka -- Lofotissa käyden tuhannen
jalan korkuudelle -- jolloin pieni koivumetsä vuorenrinteillä ja
kallionhalkeamissa muodostaa piirin, aivan kuin joukon tanssivia
kuusitoistavuotisia tyttöjä, valkoisissa pukineissa, jolloin mansikat
ja vaadermamarjat täyttävät ilman tuoksulla sellaisella, ettei sitä
missään muualla tapaa, kun sinä, lämpimän tähden, kuljet
paitahihaisillasi ahoilla, ja päivä on niin vari, että sinun tekee
mielesi uida auringon valaisemassa, hiljalleen aaltoilevassa, pohjaan
saakka ihmeteltävän kirkkaassa lahelmassa.
Syyksi siihen, että kaikki kasvit täällä pohjoisessa saavat niin
voimakkaan tuoksun ja niin kirkkaat värit, luulevat oppineet olevan
tuon kirkkaan valon, joka täyttää ilman, sillä aurinko pysyy lyhyen
kesän ajan näkyvissä taivaan kannella koko vuorokauden. Siksipä et
voi missään noukkia niin makeata mansikkaa tahi taittaa niin
hyväntuoksuista koivun-oksaa kuin juuri täällä.
Jos ihmeen ihanalla luontorunolla on koti, niin on se Nordlandin
vuomalaaksoissa kesällä. Näyttää siltä kuin aurinko sitä lämpimämmin,
innokkaammin suutelisi maata, kun se tietää että he niin lyhyen ajan
saavat olla yhdessä, ja ikääskuin kumpainenkin koettaisi tuon hetkisen
unhoittaa, että heidän niin pian jälleen on eroaminen. Silloin ylenee
ruoho maasta ikääskuin lumouksen kautta ja ylellisessä moninaisuudessa
ilmestyy sinikelloja, voikukkia, päivänkukkia, sinivuokkoja,
ruusupensaita, mansikoita ja vaadermamarjoja joka puron rannalle, joka
mättäälle, joka kallionrinteelle; silloin vilisee ruohikossa
tuhansittain hyönteisiä, aivan kuin kuumissa ilmanaloissa; silloin
lehmät, hevoiset ja lampaat ajetaan ylös vuorenrinteelle laitumelle,
samalla kuin lappalaiset tuntureilta laskeutuvat alas vuomalaaksoon
peurojansa juottamaan. Silloin punoittavat virstanpituiset suot
kypsyvistä muuramista; silloin on hiljainen tyyneys, rauha kussakin
majassa, jossa kalastaja nyt istuu kotonaan omaisiensa luona laitellen
pyydyksiään talvikalastuksen varalta; silloin on Nordlandissa niin
ihana kesä, että sitä harvoissa paikoin tapaa ja sellaista iloisuutta,
luonnon runollisuutta ja tyyntä rauhaa tuskin löytynee missään koko
maailmassa.
Tämä luonnon hentoisuus, suloisuus vaikuttaa Nordlandilaisen
luontoonkin; kun vaan sopii, elää hän mielellään herkullisesti,
pukeutuu komeasti ja asuu rauhassa; makeain ruokien suhteen on hän
oikea herkkusuu. Kapaturskan kielet, peuranydin, suolatut mullo-kalat,
lohet ja kaikenlaiset parhaimmat suolavedenkalat, valmistettuina
maksoineen, mätineen, ravitseva peuranliha ja kaikenlainen metsänriista
ynnä herkulliset muuramet ovat hänen tavallisia ruokiaan. Sekä
lappalainen että Nordlandilainen talonpoika ovat oikein lapsellisesti
ahneita kaikenlaisille makeisille ja heidän "siirappi puuron päällä" on
yleiseen tunnettu.
Kasvaneena luonnossa, joka on niin täynnä vastakohtia, mahdollisuuksia
ja odottamattomia tapauksia vaihtelevaisuuksien koko askelman läpi
aina peljästyttävistä luonnon mullistuksistaan aina tyyneen,
viehättävään, herttaiseen, oikein kyyneliin saakka liikuttavaan
sulouteen, on Nordlandilainen ylipäänsä sukkela, usein varsin älykäs ja
runsasaatteinenkin. Hän on hyvin tuntehikas ja antautuu sentähden
helposti hetken tuomien tunteiden valtaan. Jos iloisuus loistaa sinun
kasvoiltasi, niin käy hänki pian iloiseksi. Mutta hänen sävyisyyttänsä,
suopeuttansa älköön pidettäkö typeränä velttoutena -- vaikka usein
täällä etelässä niin tehdään. Hänen sielussaan on, hänen itsensäkin
tietämättä, alinomaa vähäinen epäluulo hereillä aivan kuin valpas
vesilintu, joka sukeltaa heti kun ruuti palaa pyssyn-sankissa, ja on
syvällä vedessä ennenkuin luoti ennättää sille paikalle, missä lintu
vastikään oli uiskennellut. Hän on jo lapsuudestaan saakka tottunut
pitämään äkkiarvaamattomia tapahtumia, kaikkien mahdollisuuksien
mahdollisuuksia luonnossa, miekkana, joka alinomaa riippuu jokainoan
rauhallisen tyynen, onnellisen hetken yli, ja vaistomaisesti seuraa
tämä pelko häntä hänen muiden ihmisten kanssa seurustellessakin. Kun
puhelet hänen kanssaan sukeltaa hän, aivan sinun huomaamattasi, tuon
tuostakin sielunsa sisimpään tutkiakseen, onko tässäkin vaaraa
tarjolla; hän tekee sen silloinkin kun hän syvimmästi liikutettuna
seisoo kyyneleet silmissä; se on hänen luonnossaan syntyperäistä, eikä
luovu hänestä vielä silloinkaan kun hän elämästään luonnon helmassa
muuttaa sivistyneiden joukkoon. Hän on hyvin teräväsilmäinen ja keksii
heti mitä oikeastaan tarkoitat. Vakoojana ja valtioviisaana olisi hän
todellakin verratoin, jos hänellä olisi enemmän mielen lujuutta ja ei
niin lapsimaisesti helposti taipuisi hetken tunteiden valtaan, mutta
nämät ovat, senpahempi hänen heikot puolensa. Tässä puhun ainoastaan
kansan luonteesen juurtuneesta yleisestä luonteesta, mutta huomautan
ettei saa sanojani siten käsittää, ettei Nordlandissa löytyisi miehiä
hyvinkin suurella mielen lujuudella -- täällä he päinvastoin useinkin
tulevat karaistuiksi mitä lujimmiksi.
Useimmissa syntyperäisesti Norjalaisissa perheissä löytyy -- se on
kuitenkin minun luuloni -- moniaita pisaroita suomalaista verta.
Huomattavaa myöskin on että kun saduissa puhutaan parhaimmista
talonpoikaisperheistä Helgelandissa, että ne ovat vuoripeikkojen ja
puoli-noitain jälkeläisiä, tarkoitetaan sillä vaan suomalaista
syntyperää. Meidän kuningassukumme olivat suomalaisten jälkeläisiä ja
Finn oli kauniilta kajahtava esinimi, jota maan parhaimmat miehet
kantoivat, esimerkiksi Finn Aruesen. Harald Kaunistukalla ja Eerikki
Verikirveellä oli kumpaisellakin suomalaisia tyttöjä vaimoina.
Tarunomainen vetovoima, mikä näillä sanotaan olleen, ilmaisee
ainoastaan jo ammon ajoin löytynyttä suurta kansallisyhdistystä näiden
kahden eriluontoisen kansalajin välillä: haaleatukkaisen,
sinisilmäisen, mieleltänsä tyynemmän Norjalaisen ja tummaverisen,
ruskeasilmäisen, sukkela-ajatuksisen, mielenkuvitteloltaan
runsasvaraisen ja luonnon salaperäisyyksien täyttämän mutta
mielenvakavuuden suhteen heikomman Suomalaisen välillä, jonka
luonnonlaatu vielä tänäkin päivänä piilee monen Norjalaisen luonteessa,
vaikk'ei hän kansalliskopeudessaan voi aavistaakaan tätä kansain
heimolaisuutta.
Yleensä olen havainnut että saattaa helposti eroittaa onko sekoitus
tapahtunut heikon lappalaisen, tahi voimakkaan, uhkarohkean
suomalaisen, kainulaisen, kanssa. Eroitus luonteessa on aivan yhtä
huomattava kuin ero duuri- ja molliäänenlajien välillä samassa
soittokappaleessa. Kansamme väririkas monipuolisuus, joka astuu esiin
runoilija Vergelandin äärettömässä kuvausrikkaudessa, on suomalaista
vaikutusta -- vaikk'ei sitä meidän vanhoissa saduissamme voi huomata.
Mutta siitä voimme kuitenkin arvata minkä miellyttävän lisän
suomalainen on tuonut mukanaan kansamme luonteesen. Suomalainen
sekoitus on ollut suurena ja tärkeänä osana nykyisen norjan kansan
hengenominaisuuksien muodostamisessa.
Tästä Suomalaissekoituksesta, jota ensimmäisissä polvissa vielä
pidetään jonkunlaisena häpeänä, olen puhellut hyvin monen kanssa ja
olen huomannut että hämmästyttävän suuri luku kansalaisiani on
hiljaisuudessa tehnyt saman huomion. Kainulais-suomalaisesta
sekoituksesta on siinnyt voimakas, järkevä, uhkarohkea ja toimelias
ihmispolvi; tuo sekoitus on suuressa määrin karaissut meidän
ostlandilaisen ja throndhjemiläisen heimokunnan luontoa. Nordlandissa
sitävastoin on lappalaissekoitus ollut voiton puolella ja osittain
muodostanut kansanluonteen sen mukaan. Kainulais-Norjalainen kestää
helposti Nordlandin luonnon kovuuden; Lappalais-Norjalaista rasittaa se
enemmän.
Nordlandin luonnon vastakohdat ovat niin voimakkaat että ne
vastustamattomasti vaikuttavat sen kansanheimon luonteesen, joka asuu
tuolla ylhäällä. Tuolla alakuloisuudella ja mielen synkeydellä, joka on
alhaisemmassakin kansassa huomattavana, ja joka usein viepi hulluuteen
ja itsemurhaan, on juurensa ja pääperusteensa pohjanperän omituisissa
luonnonsuhteissa, pitkässä talvipimeässä, raskailla mieltä masentavilla
ilmauksillaan, ja niissä voimakkaissa, äkillisissä mielenvaikuttimissa,
jotka sekä pimeän että valoisan vuodenajan aikana kovin voimakkaasti
vaikuttavat tunnon sisimpiin, hentoihin hermoihin. Näitä asioita olen
minä ajatellut ehkä enemmän kuin kukaan muu, ajatellut sentähden että
itse olen samaa kärsinyt, ja minä käsitän -- vaikka kun oma personani
tulee kysymykseen, en laisinkaan sitä ymmärrä -- miksi "aaveiden
näkeminen," "Fremsynethed," niinkuin sitä Nordlandissa kutsutaan,
siellä samoinkuin Shetlandin ja Orkneysaaristolla voi syntyä ja kulkea
perintönä perheessä. Minä ymmärrän, että se on sielun tauti, jota ei
mitkään parannuskeinot, ei järki eikä järjellinen miettiminen voi
parantaa. Aaveiden-näkijällä on jo syntyessä sielussaan, paitse
järkevät silmänsä, vielä kolmaskin akkuna, akkuna joka on käännetty
maailmaan, minkä muut ainoastaan aavistavat, mutta johon aaveiden
näkijän tuon tuostakin täytyy luoda silmäys; sitä ei voi tukota
kirjoilla eikä millään järjenjohteilla, sitä ei voi saada täällä
"valistuneessa pääkaupungissakaan" suljetuksi; korkeintaan saattaa sen
saada hetken ajaksi himmennetyksi unohduksen akkunapeitteellä.
Ah! kun muistan minkälaiseksi tuolla kotona Nordlandissa mielessäni
kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa, huippuineen tornineen
kohoavaksi korkealle kaupungin ylitse, ja kuninkaan miehiä kultaisena
virtana linnanpihasta aina ylös valta-istuin saliin saakka, tahi
Akershusin linnoituksen, kun kanonat paukkuen ilmoittaisivat kuninkaan
tuloa, samalla kun ilma olisi täytettynä sotasoitolla ja valtavilla
kuninkaan käskyillä; kun muistelen minkälaiseksi "valon korkea sali,"
yliopisto, kuvautui mieleeni, korkeana, valkoisena liituvuorena, jonka
akkunoilta auringonsäteet alati kimeltellen heijastuvat, tahi
mimmoiseksi ajattelin Valtiopäiväsalin ja niitä miehiä, jotka siellä
istuivat ja joiden nimet mielenkuvituksen suurentamina kaikuivat
kotiseuduilleni saakka, aivan kuin ilmassa kulkevat, voimakkaasti
kajahtelevat kellot, nimet sellaiset kuin Foss, Sörensen, Jonas Anton
Hjelm, Schveingaard ja monta muuta; kun nyt vertaan sen, mitä kaikkia
näitä ajatellessani Nordlandissa mielessäni kuvittelin siihen, "meidän
vähäisiin olosuhteisin verraten kylläkin arvolliseen todellisuuteen,"
jossa nyt elän ja oleskelen -- niin tuntuu siltä kuin Snöhättan
korkuinen tuulentupa murskaksi musertuisi päälleni. Minä olen siis aina
parin ja kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi elänyt Nordlaudilaisessa
mielenkuvitusmaailmassa, ja olen nyt vasta syntynyt todelliseen
maailmaan; oma mielenkuvitteloni oli siis minut peihottanut.
Jos minä kertoisin kaiken tämän jollekulle kanssaihmiselleni, niin hän
epäiltämättä -- ja kuta järkevämpi ihminen se olisi, sitä varmemmin hän
sen tekisi -- tahtoisi väittää että minun tutkintoni, minun _Examen
artium_ varmaankin oli ainoastaan onnen kauppaa. Mutta jos tietineinen
tieto tulee kysymykseen, niin onpa minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät
perustukset kuin useimmilla muilla. Minä tiedän myöskin, että minulla
siinä suhteessa on kimmoava, jäntevä airopari, jolla, sen minkä
tarvitsen, voin soutaa veneeni elämän läpi, karille joutumatta. Lastia,
joka veneessä on, niin raskas, varsin raskas, ja taas ajoittain niin
autuaaksi tekevän ihana kuin se onkin, sitä ei kenkään saa nähdä.
Minä tunnen vastustamattoman halun kyyneleihin tyhjentää koko
Nordlandilaisen satu-elämäni, kunhan vaan voisin saada henkeni valumaan
samoissa kyyneleissä rinnastani. Mutta miksi toivon kadottaa kaiken
ihanuuden, kaiken mielenkuvitteloni, kun minun kumminkin kuolinhetkeeni
saakka täytyy kantaa sen raskaan taakan, joka on pantu päälleni!
Huojentavana itkuna olkoon elämäni hiljaisina hetkinä kuvata muistojani
tuosta kodistani, jota niin harvat täällä etelässä oikein voivat
käsittää. Se on onnettoman, sielultaan sairaan miehen kertomus, jossa
on enemmän omia tunteita kuin ulkonaisia tapahtumia.