JOHDANTO.

Minä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minulla

itsellänikin -- valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämät

ihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneet

vapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat

enemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liian

ahtaaksi ja tukalaksi -- tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa ja

mielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkin

tietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin

kasarmielämästä.

Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun

rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin

nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat

kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät

sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne,

kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä --

silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen

sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden

mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan

kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennä

pikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi"

täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti -- "toimet". Sillä

eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi

kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin

lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän

vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat

rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy

luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri

muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "_quid detrimenti

capiat respublica_"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys

yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.

Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus -- ei

valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta -- mutta

sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä

kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä

on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista

järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä

huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat

ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja

mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka

keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa

muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se

on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan

nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.

Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään,

ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä

asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla

kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää

häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona

myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on,

ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä

tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista

tästä myrskystä -- kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan,

esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus

tapahtuisi, tahi että tuli pääsisi valloilleen kaupungissa juuri tänä

iltana.

Oli tällainen myrskyilma kun minä -- joka olen viran toimessa oleva

lääkäri, ja jolla senlaisena sekä itse mielestäni että muidenkin

silmissä on kyllin syytä olla liikkeellä kaupungissa millä ajalla

vuorokaudesta tahansa -- eräänä sateisena, sumuisena ja myrskyisenä

lokakuun iltana kuljeskelin Kristianian kaduilla ja annoin huvikseni

sateen piestä kasvojani, sillä välin kuin minun oivallinen sadeviittani

suojeli ruumistani.

Pimeys oli vähitellen kietonut maan mustaan vaippaansa, ja

tuulenpuuskat panivat sytytetyt kaasulyhdyt välähtelemään niin, että ne

ehdottomasti johdattivat ajatukseni vilkkumajakoihin meren rannalla

sumuilmassa. Siellä täällä paiskeloi tuuli kulkemattomia ulko-ovia

kiinni ja jälleen auki, sellaisella paukkeella, että ne kuuluivat

hätälaukauksilta. Hiljainen huomioni tämän johdosta oli, että meidän

arkahermoisessa aikakaudessamme kuitenkin löytyy hämmästyttävä joukko

ihmisiä, joilla ei ole hermoja laisinkaan; sillä tuollaiset jysähdykset

panevat koko huoneuksen tärisemään ylös ullakkoon saakka, tuuli täyttää

kaikki käytävät ja paiskelee ovia auki; kaikilla on haittaa ja harmia

siitä, mutta eipä kukaan viitsi mennä alas sulkemaan tuota pahan

alkusyytä; portinvahti on kaupungilla ja niinkauan saavat kaikki olla

kotirauhan puutteessa.

Juuri tuollainen lukitsematon, väsymättömästi jyrähtelevä ulko-ovi oli

alkuna siihen, mitä minulla tässä on kerrottavana.

Samalla kuu kuljin erään sellaisen sivutse, kuulin nimittäin äänen,

joka tuntui minusta niin ihmeen tuttavalta; vanhan rakkaan äänen --

vaikk'en ensi alussa muistanut miltä ajoilta -- joka kärttyisesti huusi

portinvahtia. Oli nähtävästi kysymys tuosta alinomaa jyrähtelevästä

ulko-ovesta. -- Mutta portinvahtia ei kuitenkaan kuulunut, ei näkynyt;

sillä hän näkyi yhtä vähän pitävän lukua ovestaan kuin ihmisestä, jota

tämä ovi häiritsi, ja joka turhaan koetteli avainta, saamatta sitä

lukkoon soveltumaan.

Vihdoin tuli portinvahti ulos maanalaisesta luolastaan, ja siinä

vähäisessä sanasodassa, joka nyt syntyi tuon sävyisäksi ja lempeäksi

muuttuneen, omaa kärttyisyyttään pelkäävän äänen ja äreän portinvahdin

välillä, tunsin, heräävän muiston koko voimalla, edessäni vanhan

ystävän ylioppilas ajoiltani, Taavetti Holstin, saman, jonka kanssa

olen viettänyt kolme nuoruuteni rikkainta vuotta.

"Oletko siellä Taavetti, niin päästä veikkonen minut sisään ennenkuin

suljet ovesi," huusin minä, samalla tapaa kuin olisin tehnyt entisinä

aikoina, kaksikymmentä vuotta sitte.

Ovi avattiin selki selälleen, ja sieltä ulosastuvan himmeän olennon

kädenpuristus ilmaisi, ettei hänen tarvinnut muistonsa aitassa hapuilla

yhtä kauan minua tunteakseen kuin minun, ennenkuin hänen tunsin.

"Seuraa minua!" olivat hänen ainoat sanansa, ja sitte astuimme

äänettöminä, hän edellä ja minä perässä, pimeitä portaita myöten, yksi,

kaksi, kolme huone-kerrosta ja vielä sittekin korkeammalle paljon

kaitaisempia portaita myöten. Siellä tarttui hän käteeni, taluttaakseen

minua. Tämä olikin hyvin tarpeen, sillä siitä vähästä päättäen, minkä

silmilläni näin, oli meidän kulkeminen pilkoisten pimeän ullakon läpi,

johon sitäpaitse oli vaate-köysiä viritetty -- hän varoittikin minua

kulkemaan kumarruksissani, jotta en päätäni loukkaisi.

Tiellä ajattelin paljon. Hänen kätensä -- minä muistin, että hän ennen

aikaan kopeili niiden kauneudesta -- oli kylmän kostea, ehkä

mielenliikutuksesta, ja hän seisahtui aina väliin rappusissa, ikääskuin

huoatakseen. Nuot kaitaiset, pimeät ullakkoportaat kuiskasivat myöskin

minulle, ettei Taavetti ystäväni, jota kuitenkin ennen aikaan kehuttiin

hyväpäiseksi, ole kohonnut kovin korkealle maallisiin etuuksiin nähden.

Hän aukaisi oven ja käski minun astumaan edellä sisään.

Pitkällä pöydällä seisoi lamppu, jonka varjostin kokosi sen kirkkaan

valon pienelle, tuskin kyynärää laajemmalle alalle lampunjalan

ympärillä, pienille kirjoituskaluille ja muutamille pöydällä makaaville

paperille, joten äärimmäinen osa pöydästä ensi alussa näytti olevan

kokonansa pimeässä. Sen takana näytti minusta ikääskuin olisi ollut

musta hauta, jonka kuitenkin, kun silmä tottui lampun valoon, huomasin

sohvaksi, jonka edessä seisoi melkein yhtä pitkä maalattu työpöytä.

Kun kaksi nuoruuden ystävää tällä tavoin äkkiarvaamatta tapaavat

toisensa on tuon huikastelemattoman muodon alla kuitenkin jonkunmoinen

salainen ujous voitettavana; monivuotinen kerros erihaaralla elettyjä

tapahtumia on ensin raivattavana pois tieltä.

Hetken ääneti oltuamme meni ystäväni, juuri kuin äkillisen päätöksen

johdosta, ripeästi pöydän luoksi ja otti lampunvarjostimen pois

lampulta, joten huone tuli kokonaan valaistuksi.

"Niinkuin näet," sanoi hän, "on asuntoni aivan kuin ennen aikaan,

ainoastaan sillä eroituksella että minulla nyt on kaksi akkunaa yhden

sijasta, joku hyllyllinen kirjoja enemmän ja hieman parempi palkka,

jonka saan siten kokoon, että yhdistän opettajatoimen eräässä

köyhäin-lasten koulussa toisen vähän epävakaisemman viran kanssa

sanomalehden toimituksessa. Näetsen, siinä on kaikki mitä minä

tarvitsen. Minä muutin vuoristosta tänne vasta viime keväänä ja olen

kyllä aikonut tulla sinua tervehtimään, mutta sitä en ole vielä tullut

tehneeksi. Kaduilla sinulla aina on niin kauheasti kiire, että minusta

on näyttänyt juuri kuin alinomaa olisit virkatoimissasi. Mutta nyt kun

olen saanut sinut omaan suojaani, niin puhelkaamme menneistä ajoista ja

sinun nykyisistä oloistasi. Riisu nyt päältäsi, niin minä sillä välin

pyörähdän tuolla alhaalla toimittamassa meille vähän lämmikettä".

Samalla asetti hän lampun-varjostimen jälleen paikallensa ja katosi

ulos ovesta.

Tuo ystäväni kovin kiireinen alkupuhe tuntui minusta vähän

kummalliselta; oli juuri kuin olisi hän jo edeltäkäsin tahtonut välttää

kaikkia turhia kysymyksiä minun puoleltani.

Me emme olleet vielä kunnolleen kädenlyöntiä vaihtaneet, enkä minä

ollut saanut sanaakaan sanotuksi, -- niin, enpä ollut nähnyt hänen

kasvojansakaan, kuin vähäisen vilahdukselta vaan, silloin kun hän

kääntyi asettaakseen lampunvarjostimen jälleen sijalleen. Ijän

tekemistä muutoksista huolimatta tunsin kuitenkin heti samat laihat,

hienot, kalpeat kasvot, jonka sävyt väliin kävivät niin ihmeen ihaniksi

ja raskasmielisen näköisiksi -- sellaisena oli hän muistiini painunut

-- mutta kasvojen piirteet olivat nyt käyneet huomattavasti

kulmikkaimmiksi ja se pikainen silmänluonti, jonka häneltä sain, oli

samalla niin kärsiväinen ja tutkisteleva, että se koski minuun

sanomattoman kipeästi. Olen nähnyt sairaiden luovan minuun samanlaisen

silmäyksen, kun he ovat peljänneet, että olisi aikomus leikkaamalla

parantaa kipeätä kohtaa, ja luulinpa niin paljon käsittäneeni tuosta

silmäyksestä, että parannettavana tällä erää oli ystäväni entinen

luottamus ja että siihen toimeen tarvittaisiin koko minun taitavuuteni.

Ennen aikaan uskoin minä, yhtä hyvin kuin joku muu auringon alla,

hyvää kaikista ihmisistä; mutta siitä saakka kun tulin lääkäriksi ja

huomasin mimmoinen ihminen oikeastaan on, olen muuttunut kaikkein

epäluuloisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Minä epäilen kaikkea ja

kaikkia, jopa, niinkuin lukija jo on huomannut, niitä kunnon miehiäkin,

jotka kävelevät myrsky-säässä. Indiani ei hiivi huomaamattomampana ja

hiljemmin ikivanhain metsäin läpi kuin minä, tarpeen vaatiessa,

hoitoni alla olevien sairaitteni luottamukseen, ja Taavetti ystäväni

oli heti muuttunut tällaiseksi sairaaksi. Minua ei hän enää kauan

voisi pettää jutuillaan "entisistä ajoista" ja punssi lasilla

"ylioppilashuoneessaan, joka oli aivan kuin ennen aikaan".

Ensimmäinen sotatemppuni oli tuota pikaa jatkaa sitä huoneen

tutkimista, jonka ystäväni jo, vaikkapa kovin pintapuolisesti, oli

antanut minun aloittaa. Minä otin sentähden lampun käteeni ja aloin

katsella ympärilleni.

Sohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka

luisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä

edessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa

vuoteen laitapuolella, tunsin Henrik Vergelandin rintakuvan, nyt vielä

vaillinaisempi leuvan ja nenän suhteen kuin silloin, kun viimeksi sen

näin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli

melkein yhtä pahoin pidelty kuin se visainen piipunpesä, josta minä nyt

poltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, vaikka sillä oli paljon

uusia naarmuja ja lovia, sekä pitkin että poikittain. Ystävälläni oli

nimittäin tapana nakerrella ajatusviivojansa piipunpesään tupakkia

polttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun

puheen jatkoksi, sitä vireillä pitääkseen, aivan niinkuin puita

heitetään tulennokseen -- hän näkyi enemmän pitävän lukua siitä että

jotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään

ilmoittivat hänen kasvonsa tuota hiljaista syvämielisyyttä, joka

saattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me

muut emme havainneet.

Vuoteen ja kirjahyllyn välissä huomasin joitakuita pulloja, ja salamana

juolahti mieleeni ajatus, että ystävästäni ehkä on tullut juomari. --

Niinkuin jo sanoin olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se

ei ole minussa syntyperäistä mutta asianhaarain vaikutuksesta olen

sellaiseksi käynyt.

Minä asetin lampun laattialle. Yhdessä pullossa oli kirjoitusmustetta,

toisessa oli polttoöljyä ja kolmannessa, vähän pienemmässä, kalaöljyä,

jota hän siis nautti, varmaankin rintansa tähden.

Nyt muistui mieleeni hänen kylmänkostea kätensä, hänen pysähtymisensä

ja vaivaloinen hengittämisensä, kun portaita ylös nousimme; ja minä

häpesin oikein aika tavalla kun olin voinut luulla nuoruuteni rakkaan

ystävän ja, sen saatan suoraan sanoa, ihanteeni, idealini, kaikkien

muiden jokapäiväisessä elämässä tavattavien ihmisien kaltaiseksi, joita

välttämättömästi täytyy epäillä.

Ajatuksissani pyysin häneltä kuitenkin katuvaisena anteeksi tuosta

epäluulostani, sillä välin kuin tarkastelin hyllyllä seisovien kirjojen

selkä-kirjoituksia, joista monet olivat vanhoja tuttuja. Tämä hylly oli

varmaan hänen ylioppilas vuosistaan saakka säilynyt. Minä otin erään

paksun kirjan hyllyltä käteeni, vanhan Saro Grammaticon, jonka muistan

kerran ostaneeni eräässä huutokaupassa ja lahjoittaneeni ystävälleni;

mutta nyt sain jotain toista ajateltavaa.

Minun kävi samoin kuin sen, joka irroittaa kiven muurista ja

äkkiarvaamatta löytää salakäytävän -- minä seisoin äkkiä ystäväni

salaisuuden ovella, tosin vasta laajan, pimeän avaruuden edessä, jonka

läpi mielenkuvittelollani taisin kulkea, mutta jossa toden teolla en

voinut eroittaa mit'ikinään, ennenkuin ystäväni itse lainasi minulle

valoa.

Esine, joka niin suuressa määrin veti huomioni puoleensa ja ikääskuin

kiinnitti kaikki ajatukseni ja muistoni yhteen ainoaan paikkaan, ei

ollut mikään salainen aukko, vaan muuan viulu, jonka kaula oli murtunut

ja jonka tappien väliin kielet olivat kihertyneet. Jännittämättömänä

riippui baasi-kieli; liiaksi jännitetty, poikki pirahtanut kvintti oli

kippurassa pääpuolella, ja kahden eheän kielen alla makasi, sen näin

kun otin useampia kirjoja hyllyltä, talla lappeallaan. Minä tutkin

viulua, jota en voinut vetää esille kirjain takaa, yhtä huolellisesti,

kuin jos olisin löytänyt sairaan, nälistyneen ystävän -- ja huomasin

että sillä oli paikkaamatoin halkeama kyljessä. Vanhojen muistojen

valtaan joutuneena, kävin vastoin tahtoanikin alakuloiseksi, hyvin

surumieliseksi.

Minä suljin tekemäni aukon jälleen kirjoilla, asetin lampun takaisin

pöydälle ja istauin sohvaan; tässä minä savua tupruttelevan piipun

ääressä, -- jonka visaisessa pesässä muun muassa huomasin omat

nimikirjaimeni, mitkä itse olin siihen piirtänyt, -- antauin kokonansa

muistojeni valtaan, joista nyt tässä tahdon kertoa, vaikka ystäväni

lukijan mielestä ehkä viipyykin liian kauan poissa punssineen. Tämän

kertomuksen kautta astuu hän eteemme sellaisena kuin hän oli nuoruuteni

muistojen valossa, ja sellaisena, jonkalaisena lukijan täytyy tuntea

hänet, voidakseen häntä käsittää.

Meidän tuttavuutemme ylioppilaina ollessamme syntyi varsin

luonnollisesti sen kautta, että me olimme Nordlandilaisia kumpainenkin.

Hän oli kolme, neljä vuotta minua vanhempi; ja se että hänelle oli

uskottu teaateri kritikoitsijan toimi H... lehdessä, jossa toimessa

hänen oikea nimensä tosin oli maailmalle tuntematoin, antoi sitäpaitse

hänelle minun silmissäni sellaisen etevämmyyden että jo paljaastaan

sentähden olin valmis kumartumaan hänen edessään.

Mutta enemmän kuin tämä, vaikutti koko hänen olentonsa minun

lapselliseen mielenkuvittelooni. Oli jotakin tavattoman ylevää hänen

soleassa vartalossaan ja hänen hienoissa, kapeissa, yksvakaisissa

kasvoissaan, tuolla korkealla otsallaan ja tuuheilla, mustilla

kiharoilla ohimoiden ympärillä. Hänen suuret silmäluomensa ja

täydellisesti roomalainen nenänsä ikääskuin vetivät huomion pois hänen

silmistään, jotka olivat haalean sinervät ja enemmän sopusoinnussa

hänen kalpeutensa ja parrattoman muotonsa, kuin hänen kasvojensa

enemmän miehekkäiden juonteiden kanssa. Viimeksi mainitut pistivät

kuitenkin jo heti ensi silmäyksellä katsojan silmiin. Myöhemmin opin

minä toisin lukemaan näistä juonteista ja näin, että niihin oli

kuvautunut hänen kahdenkertaisen luontonsa ristilaineet, joissa hänen

elämänsä haahti vähitellen musertui.

Vieno hymy huulilla ja hänen hieman ujosteleva luontonsa antoivat

hänelle jalouden, joka suuressa määrin vaikutti minuun. Hän oli ainoa

niistä ylioppilaista, joita minä tunsin, joka ei käyttänyt

ylioppilaslakkia -- hän kävi aina matalassa, kapeareunuksisessa,

sinisessä merimiehen hatussa, joka sopi hänelle erittäin hyvin. Kun hän

innostui, joka väliin saattoi tapahtua väittelyssä, sillä hän oli

suuresti mieltynyt ajatusoppiin, johon hän kuitenkin antautui

ainoastaan järjellään, mutta ei, minun käsittääkseni, koskaan

sydämmellään ja syvemmillä tunteillaan, silloin ei hänen äänensä

tahtonut riittää; se kävi rasitetuksi ja kirkuvaksi niinkuin

keuhkotautisen ääni. Tuollaisen kiihtymyksen jälkeen kävi hän aina

heikoksi ja oli pitkät ajat jonkunmoisessa äreässä levottomuudessa.

Hänen omituisuuksiaan oli myös että hän tuon tuostakin sekä kesällä

että talvella jalkaisin teki retkiä maaseuduilla, jossa hän viipyi aina

pari päivää. Seuralaisesta ei hän huolinut matkoillensa. Jos hän olisi

tahtonut ottaa jonkun mukaansa, niin hän varmaankin olisi valinnut

minun seuralaisekseen, sen hyvin tiesin; minun ei sentähden koskaan

tehnyt mieleni väkisin tunkeida hänen seuraansa.

Hän kulli matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun

maalla vierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin

astelevan parin penikulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään

palatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota vastoin hän

ennen lähtöänsä aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli

ikääskuin ilon- ja surunaikakausia.

Varma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli käsissä, oli juuri tämä

viulu, jonka nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua löysin katkonaisine

kielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa,

missä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei

päiväin, vaan vuosien mukaan laskettavasta aikakaudesta.

Tätä viulua piti hän ennen aikaan hyvinkin suuressa kunniassa; sillä

oli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi vieressä. Hän oli

saanut sen eräältä vanhalta lukkarilta ylhäällä Nordlandissa; tämä,

joka mahtoi olla joku noita monia älyniekkoja, jotka eivät joudu

oikealle paikallensa maailmassa, oli opettanut ystävääni viulua

soittamaan.

Taavetti rakasti haaveksimista, ei ainoastaan tämän viulun avulla --

sillä hänellä oli tarkka korva ja hän oli oppinut varsin paljon --

mutta myös itse viulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkujansa oli

kotoisin ja kuinka vanha se saattoi olla. Erästä viulun sisällä

löytyvää epäselvää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tulkita

näin: "onpa hyvin mahdollista että se on Cremonefari;" tästä asiasta

oli hän hyvin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arvaamiselle, oli

nähtävästi hänen mielestään viulun parhaimpia omiunisuuksia.

Taavetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi

soitannoksi; ne olivat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan.

Nämät olivat kuitenkin mielestäni vähemmin miellyttäviä, kuin hänen

muut kappaleensa, ja ne näyttivät olevan sukua sille, joka tuntui

vieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne

olivat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen

tunteiden hedelmiä -- vaikka hän kyllä soitti nekin varsin hyvin ja

oikein.

Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkisteleva, kritikoitseva

keskustelu oli vallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse

parhaimmassa henkevyydessään. Mutta hän oli silloin vähemmin herttainen

ja ystävällinen yksin minuakin kohtaan.

Mutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitäjät saivat siirtyä

nurkkaan. Silloin saattoi hän tuntikaudet istua ajatuksiinsa

vaipuneena eteensä tuijoittaen, ja silloin soitteli hän viulullansa

haaveellisia säveleitä, joissa hänen tunteensa, hänen mielentilansa

ilmaantuivat, ja jotka paljon enemmän miellyttivät minun muutoin

soitannollisessa suhteessa vähän edistynyttä korvaani, kuin hänen

klassillinen soitantonsa.

Hän soitteli silloin kaikenmoisia pieniä kappaleita, jotka vähitellen

muodostuivat hänen omaan moll-äänilaatuunsa; väliin, vaikka ani

harvoin, soitti hän erästä hyvin omituista, surumielistä sävellystä, ja

se tapahtui aina jonkunmoisessa itsensä unohtamisen tilassa. Tällaisina

hetkinä tuntui minusta ikääskuin hän olisi tahtonut kertoa minulle

jostakin hyvin ihanasta ajasta elämässään, jonka hän nyt oli

kadottanut, ja jota hän aina suri.

Kuta kauemmin hän oli tuossa mielentilassa, sitä säännöttömämmäksi

muuttui hän ja harvoin oli hän kotona tavattavana; silloin hän myöskin

toisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, tovereistaan

sekä kaikista olosuhteista, -- ja onnetoin se, ken silloin joutui hänen

pilkkakirveensä silvottavaksi.

Minulla oli lupa ottaa avain naulalta ja mennä hänen huoneesensa

silloinkin kun hän itse oli poissa kotoa. Jos minä silloin näin hänen

viulunsa riippuvan virittämättömänä ja hoitamattomana seinällä, niin

tiesin että asiat olivat huonolla kannalla, ja että hänen oma tilansa

oli aivan samanlainen kuin hänen viulunsa. Sillä ensi työkseen, kun

hänen mielensä jälleen oli tyyntynyt, viritti ja puhdisti hän viulunsa

mitä hellimmällä huolella.

Enpä kuitenkaan koskaan siihen aikaan nähnyt tätä hänen silmäteräänsä

niin piiloon viskattuna ja pahasti runneltuna kuin sen nyt

kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapasin -- kirjahyllyn taakse kätkettynä

katkonaisine kielineen ja halkinaisine kupeineen. Että mieleni, tämän

nähdessäni, kävi surulliseksi ja että siitä saatoin arvata ystäväni

ilottoman elämän historian, sen lukijani nyt saattaa käsittää, ja

samalla, toivoakseni, suoda minulle anteeksi, että olen vienyt hänet

mukanani Taavetti Holstin kamarista, jossa istuin odottaen että

ystäväni palaisi punssineen, niin kauaksi nuoruuteni muistojen

maailmaan. Kolmen vuoden ajan olimme melkein joka päivä olleet yhdessä.

Sitte täytyi Taavetti Holstin lähteä maailmalle kotiopettajana

leipäänsä hankkimaan, ja meidän tiemme erosivat, niinkuin tässä

elämässä usein käy.

Tänä iltana tapasimme jälleen toisemme.

Lasien kilinä kuului käytävästä, ja heti senjälkeen avasi Taavetti

Holsti varovaisesti oven piialle, joka kantoi höyryävää kannua ynnä

lasia, jotka näyttivät minusta varsin miellyttäviltä kun olin useamman

tunnin ajan tänä ehtoopäivänä kävellyt ulkona myrskysäässä.

Taavetti tapasi minun istumassa sohvassa, hänen piippunsa suussani ja

tohvelinsa jaloissani, aivan samoin kuin ennen aikaan -- ja tämän minä

pidin ensimmäisenä sukkelana kepposenani; sillä näiden esineiden,

piipun ja tohvelien, kautta osoitin, että olin asettunut entiselle

ystävyyden ja luottamuksen kannalle.

Kuu Taavetti ei päässyt tavalliselle paikallensa sohvassa, nosti hän

lavitsan pöydän ääreen ja istahti itse siihen minua vastapäätä, samalla

kun punssi-lautanen asetettiin pöydälle meidän välillemme.

Nyt istuimme jälleen yhdessä saman ilo-virran äärellä, josta niin monta

kertaa olimme nuoruudessamme elähyttäneet itsiämme -- mutta nyt me

kumpikin ammensimme varovaisemmin.

Keskustellessamme kumartui hän alinomaa minun puoleeni, ikääskuin

tarkemmin kuullakseen mitä sanoin, ja hänen päänsä joutui siten lampun

kirkkaasen valopiiriin. Silloin huomasin, että hänen hiuksensa olivat

harventuneet, jopa käyneet varsin harmahtaviksikin, ja että hänen

otsallaan, joka ei enää ollut rypyistä vapaa, kimelteli pieniä

hikihelmiä. Hänen harmaankalvakkaat, terävät kasvonsa juonteet, sekä

nyt myöhemmin ilmestynyt loisto hänen silmissään ilmaisivat, että

hänessä, joko ruumiillisesti tahi hengellisesti kätkeytyi joku salainen

tuli, jota tuskin enää saattoi sammuttaa. Ja kun minä nyt sitä paitse

hänen alinomaa palaavasta yskästään huomasin, että syynä hänen

kumartumiseensa eteenpäin yhtä hyvin saattoi olla se, että hän oli

väsynyt ja koetti levähtää pöydän syrjään nojaamalla, kun hänen

mieltymyksensä keskusteluumme, päätin suoraan kysyä miten hänen

terveytensä laita oikeastaan oli, ja siten hankkia itselleni hyvin

tärkeän välikappaleen hänen luottamukseensa päästäkseni.

Äkkiä nousin sentähden seisoalle, totisena ja vakavana, ja sanoin että

minä tottuneena lääkärinä, sen pahempi, huomasin, että hän ei ollut

niin varsin vähäisen kipeä, kuin hän ehkä itse luuli, ja että hänen nyt

kaikessa tapauksessa, koska hän silminnähtävästi oli väsynyt ja heikko

-- minä huomautin hikihelmiä hänen otsallaan -- täytyi istahtaa tuohon

mukavaan sohvaan, jonka minä siihen asti olin itselleni anastanut.

Hän myönsi ettei hän väsymättä ole voinut kulkea kaksi kertaa

edestakaisin noissa jyrkissä portaissa -- ensi kerran hän oli mennyt

alas ainoastaan saadakseen portin suljetuksi. -- Hän totteli sentähden

mielellänsä käskyäni ja istahti sohvaan.

Rinnassa oli vika, sanoi hän. Kuulotorven ja koputtelemisen kautta

huomasin, suureksi surukseni, että hän puhui liiankin totta. Rinnassa

oli vika, mutta vika sellainen, ettei tässä enää ollut puhetta

pelastamisesta, vaan ainoastaan lopun viivyttämisestä; sillä toinen

keuhko oli jo kokonansa poissa ja toinen oli kovin pahoin vioitettu.

Loppupuolella iltaa tunsimme kumpainenkin itsemme aivan kuin uudestaan

syntyneiksi entisiin oloihin. Minun arvoni lääkärinä antoi kuitenkin

nyt minulle pienen ylipainon.

Kello yhdeksän sanoin minä hänelle, että hänen täytyi mennä levolle,

luvaten seuraavana päivänä edellä puolen päivän palata takaisin

määrätäkseni hänelle, mitä aluksi pidin hänelle tarpeellisena. Köyhäin

lasten jouluun hänen ei tarvinnut mennä ennenkuin kello yksitoista ja

siksi lupasi hän pysyä kotonaan.

Kotiin palatessani tapasin vaimoni suurimmassa tuskassa minun tähteni.

Hän ei voinut käsittää miten järkevä ihminen ja vielä lisäksi lääkäri,

joka on niin kerkeä muille antamaan hyviä neuvoja, saattaa kävellä

tuollaisessa hirmuisessa ilmassa enemmän kuin välttämättömästi

tarpeellista on; ja minähän olin ollut ulkona melkein päivällisistä

saakka.

Tähän ei luonnollisesti ollut mitään vastaan inttämistä, ja hänen

puhuessaan mietin vaan, miten parhaiten voisin voittaa hänen suosionsa

sitä asiaa varten, joka nyt oli sydämmelläni. Vaimoni ei tuntenut

vähintäkään minun haudan partaalla olevaa ystävääni, ja vieläpä hän

saattaisi, jos tunnen hänen oikein, pahastuakin, kun kertoisin hänelle,

että tällä henkilöllä tavallansa oli minun nuoruuteni rakkaus ennen

häntä.

Niinpä kävikin, kuin pelkäsin; sillä vasta pitkän, jotensakin

epäiltävän vaitiolon jälkeen tuli hän kiireesti luokseni ja vakuutti

että minun paras ystäväni luonnollisesti myöskin hänelle oli varsin

rakas.

Ja tästä hetkestä saakka ei myöskään kukaan olisi voinut olla

innokkaampi kuin hän. Sillä mihin hän kerran ryhtyy sen hän toimittaa,

oikein juurta jaksain, ja vielä samana iltana oli hänellä aivan

selvillä miten asia oli järjestettävä.

Kello kymmenen seuraavana päivänä menin vaimoni kanssa ylös ystäväni

luo ja esittelin vaimoni hänelle, lausuen vaimoni toivon, että hän

tahtoi pidettää yhtä vanhana ystävättärenä tälle minun ystävälleni kuin

minä olin hänen ystävänsä. Minä kerroin hänelle niin lohduttavasti kuin

suinkin taisin, että hänen sairautensa välttämättömästi vaati, että hän

pysyisi sisällä hoidon alla kuusi kuukautta, kunnes lämmin kesä tulisi

ja täydellisentäisi hänen parannuksensa, sekä että toivoin hänen

suostuvan antamaan minun parhaimman mukaan pitää huolta hänen virastaan

lasten koulussa.

Hän oli silminnähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu. Elämä ei ole

hänelle ystävyyttä tarjonnut, sanoi hän; hän ei ollut tottunut sitä

vastaanottamaan silloinkaan, kun sitä tarjottiin niin totisesti ja

lämpimästi kuin tässä. Hyvän aikaa täten vastusteltuaan antautui hän

vihdoin vaimoni valtaan, sillä vaimoni ei hellitä ennenkuin hän pääsee

voitolle.

Hän ei kuitenkaan tahtonut, niinkuin olin hänelle ehdotellut, muuttaa

meidän luoksemme asumaan, sillä tämä huone oli jo käynyt hänelle

rakkaaksi, ja sen hän suoraan tunnusti -- hän ei tahtonut tähän asiaan

sekoittaa taloudellisia kiitollisuuden velkoja, joihin hänen ei

myöskään tarvinnut joutua.

Tästä pitäen kävin minä hänen luonaan säännöllisesti joka edellä puolen

päivänä ja laskettelin silloin pilaa kaikenlaisista tapahtumista

kaupungissa, joiden luulin häntä huvittavan, tahi kumminkin antavan

hänen ajatuksilleen vähän toisen suunnan.

Vaimoni ryhtyi toimiinsa omalla tavallaan. Hän ei pannut minkäänlaisia

perinpohjaisia muutoksia ystäväni taloudellisissa suhteissa ja hänen

vanhoissa tavoissaan toimeen, jota, suoraan sanoen, ensi alussa vähän

pelkäsin, kaikki parannukset tapahtuivat aivan ystäväni huomaamatta. Ei

hän voinut arvatakaan että piialla oli syynsä miksi hän niin usein kävi

ystävääni katsomassa, ja että hän joka päivä pelvolla odotti vaimoni

äänetöintä tarkastelua oliko huone siivottuna sekä rikat ja tomut

poistettuina. Ainoa, jonka vaimoni julkisesti pani toimeen, oli

vahvistavien ruokien ja virvoittavien juomien lähettäminen

ystävällemme. Piikaa, joka näitä kävi viemässä, seurasi aina niin

mielellänsä yksi meidän lapsistamme, jonka ystäväni väliin jonkun

hetken piti luonansa hänen kanssaan puhellakseen.

Nämät uudet olot, joihin hän ei ollut ennen tottunut, näkyivätkin

jonkun aikaa häntä huvittavan ja rauhoittavan; mutta kuukauden kuluttua

synkistyi hänen mielensä jälleen. Meidän käyntimme hänen luonansa

vaivasivat häntä silminnähtävästi, ja ne lakkautettiinkin sentähden

joksikin ajaksi. Hän istui silloin melkein kaiket päivät sohvallansa

huoneensa pimeimmässä kolkassa.

Eräänä iltana kertoi piika että ystäväni huoneesta oli kuulunut aivan

kuin joku olisi siellä itkenyt ja nyyhkyttänyt; hän ei sentähden mennyt

sisälle, vaan pysähtyi ovelle. Hetken kuluttua luuli hän kuulevansa

mitä hartaimman rukouksen huoneesta, mutta sanoja hän ei ymmärtänyt.

Seuraavana iltana taas oli hän kuullut ystävämme soittavan jotakin

vienoa sävellystä viululla, joka ei oikein antanut ääntä.

Seuraavana aamuna, kun minä tulin hänen luoksensa, oli hänen

mielentilansa kokonaan muuttunut, ja suureksi hämmästyksekseni huomasin

että hänen viulunsa nyt riippui seinällä, siivottuna ja uudelleen

viritetyillä kielillä, mutta halkeama kyljessä. Pöydällä vuoteen luona

huomasin myöskin vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut hänellä

nähnyt, arvatenkin siitä syystä että hän aina oli säilyttänyt tätä

aarrettansa kaapissaan.

Hän näytti tavallista heikommalta ja väsyneemmältä, mutta hänen

kasvoillaan lepäsi kirkastettu tyyneys, juuri kuin hänen taistelunsa

nyt olisi päättynyt ja hän olisi vihdoin voittanut rauhan ja levon.

Jos kävisi laatuun, sanoi hän, tahtoisi hän mielellään puhella vaimoni

kanssa edellä puolen päivänä; mutta minun kanssani tahtoi hän haastella

nyt heti, ja minun piti sentähden istahtaa hetkeksi hänen luokseen.

Hymyllä -- tuolla samalla hiljaisella, hänen oman ihanan salaisuutensa

hymyllä, jonka minä niin hyvin tunsin entisistä ajoista, mutta joka nyt

ei enää näkynyt karttavan tulla huomatuksi -- kääntyi hän nyt

puoleeni, laski kätensä olkapäälleni ja katseli minua silmiin. "Rakas,

sydämmein ystävä Fredrikki! Minä en voi sinulle sanoa miksi, mutta minä

tunnen varmaan, etten minä voi elää niin kauan, että näkisin kevään

jälleen. Sen, mikä minulta puuttuu, et voi sinä eikä kukaan ihminen

minulle antaa, ainoastaan taivaallinen Isämme; mutta kaikista ihmisistä

olet sinä ollut minua lähinnä maailmassa, ja sinun ystävyytesi on

ulottunut sinne, jonne et itsekään ole aavistanut. Sinulla on oikeus

oppia tuntemaan hänet, josta on ollut sinun ystäväsi. Kun minä olen

poissa ja se tapahtuu aivan varmaan tänä talvena, ehkä pikemmin kuin

sinä tautini nykyisestä tilasta päättäen luuletkaan -- niin löydät

kaappini laatikossa joukon papereita; niihin on aikaisimman nuoruuteni

historia kirjoitettu, ja, niin yksinkertainen kuin se onkin, on se

ollut minulle raskas, hyvin raskas, ja siitä huomaat että minä iloisena

kuin vapautettu lintunen liihoittellen täältä pois".

"Oli aika," lisäsi hän hetken ääneti oltuaan, "jolloin mieluimmin

toivoin tulla haudatuksi erään kirkon luokse ylhäällä Nordlandissa; nyt

sitävastoin luulen olevan yhden tekevää missä lepään, ja ehkäpä täällä

alhaalla saattaa levätä yhtä levollisesti kuin muualla".

Näin sanoen puristi hän kättäni ja käski minun noutamaan vaimoni hänen

luokseen.

Kun vaimoni tuli, hämmästyi hän nähdessään ystävämme niin iloisella ja

vilkkaalla tuulella. Sellaisena ei vaimoni luullut saavansa häntä

koskaan nähdä. Hän tahtoi, sanoi hän, vaimoni ystävyydeltä pyytää

pienen palveluksen. Se oli tosin oikku vaan; mutta jos hän

kutsuttaisiin pois maailmasta, piti vaimoni luvata ensi keväänä

istuttaa hänen haudallensa metsässä kesytönnä kasvaneen ruusupensaan.

Kuinka surullinen tämä pyyntö oli, sen käsitti vaimoni vasta sitte kun

olin kertonut mitä juuri sitä ennen oli tapahtunut; sillä tästä

puhuessaan oi Taavetti Holsti näyttänyt niin ilosta säteilevältä, että

asian surullinen puoli oli kokonansa unohtunut.

Ystäväni ennustus itsestään näyttäytyi, sen pahempi, olleen kovin tosi

Vaikka hänen mielensä yhä kävi iloisemmaksi, jopa väliin tuntui kuin

uusi elämän vireys olisi häntä elähyttänyt, kulki hänen tautinsa

kuitenkin aina vastaista suuntaa pahempaan päin.

Eräänä päivänä tapasin hänen siirtyneenä vuoteeltaan -- jossa hän nyt

vietti suuremman osan päivästään -- varsin huvitettuna katselevan kun

pieni Antti poikani ystäväni vanhasta viulun kotelosta, jonka kansi oli

poissa, oli tehnyt itsellensä "höyrylaivan," jolla hän nyt,

lapsellisella mielenkuvittelollaan, purjehti kaiken maailman

valkamoihin. Kun minä lähestyin vuodetta, lausui ystäväni hymyillen,

että hän oli ajatuksissaan ollut kotona Nordlandissa ja vielä kerran

leikitellyt meren lahdelmalla.

Vaimoni oli yhä hellemmällä huolella hoitanut sairasta ystäväämme. Hän

kävi pari kertaa päivässä Taavetin luona ja istui aina kauan aikaa

ystävämme vuoteen laidalla. Sairas piteli silloin mielellään vaimoni

kättä omassaan, tahi pyysi hän vaimoni lukemaan ääneen pipliasta.

Paikat, joista hän enin piti, olivat ne, joissa puhutaan rakastavien

hellimmistä tunteista. Etenkin tahtoi hän viipyä kertomuksessa

Jaakopista ja Rakelista.

Vaimoni, joka nyt oli oikein sydämmellisesti mieltynyt ystävääni,

kertoi minulle eräänä päivänä, että hän kyllä luuli tietävänsä miksi

ystävämme kärsi; se ei varmaankaan voinut olla muuta kuin onnettoman

rakkauden seurauksia.

Niin liikuttavan ihanaksi, kuin ystävämme, joka tuossa makasi kuolemaa

odoittaen, ei hän koskaan luullut ihmisen voivan muuttua. Kun hän

lepäsi hiljaa ja hymyili, näytti siltä kuin hän olisi valmistautunut

yhtymään jonkun kanssa, jonka luokse hän rientäisi niin pian kuin henki

pääsisi vapaaksi maan tomusta.

Eräänä iltana pyysi hän vaimoani viipymään hänen luonansa. Kello

yhdeksän lähetettiin minua noutamaan; mutta kun minä saavuin ylös hänen

kamariinsa, ei ystäväämme enää ollut meidän joukossamme.

Hän oli pyytänyt vaimoani ensimmäisen kerran lukemaan kappaleen

korkeasta veisusta, siltä paikalta, missä löytyi vanha merkki

pipliassa. Se oli toinen luku, jossa sekä ylkä että morsian puhuvat, ja

joka alkaa näin: "Minä olen kukka Saaronissa, lilja laaksoissa" ja

loppuu sanoilla: "siksi kuin päivä valkenee ja varjot karkoittuvat

pois, käy ympäri, muutu kauriiksi, rakkahimpani! tahi nuoreksi peuraksi

Betherin vuorilla".

Ystävämme pyynnöstä oli vaimoni lukenut tuon paikan kahdesti, mutta

lu'un kestäessä oli hän hiljaa nukahtanut viimeiseen uneen.

Tuossa hän makasi ihanana kuolemassa, vieno hymy huulilla ikääskuin

tervehtisi hän nyt rakkahimpaansa haudan tuolla puolen Beterin

muovilla.

Seuraavana suvena seisoi kaupungin hautausmaalla puu-risti ja kesytöin

ruusupensas eräällä haudalla. Siinä lepää ystäväni Taavetti Holsti.

Ystäväni elämän-historiaan löysin liitettynä eri lohkona jonkunmoisen

alkupuheen, joka näkyi olevan myöhemmällä ijällä kirjoitettu. Se

näyttää kuinka vahvoilla siteillä hän oli kotiinsa kiintynyt, ja millä

rakkaudella hän sitä aina muisteli.