Aikomukset, jotka vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloihin,
tuntuvat välttämättömiltä, ja siksi niiden toteuttaminen on
helppoa. Mieleni sekasorto oli vaihtunut yhdessä hetkessä mitä
odottamattomimmaksi varmuudeksi, ja se ihmetyttää minua sitä enemmän,
kun olin samassa huomannut, kuinka erinomaisen helppo oli toteuttaa
tämä päätös. Aikaisemmin olin kopeloinut kuin sokea vankilan muureja
toivoen löytäväni jonkin pakotien; nyt olin saanut näköni takaisin, ja
edessäni oli vapaa ura.
Oloni alkoi tuntua sanomattoman hyvältä. Minut oli sulkenut syliinsä
varmuus, joka osoitti sekä päämäärän, johon tahdoin pyrkiä, että
tarvittavat välineet. Kun ihminen on kauan haaveksinut pakoa ja
tilaisuus sitten tarjoutuu, hän huomaa ajatelleensa kaikkea jo
ennakolta. Samoin olin minäkin selvillä menettelystäni, ennenkuin olin
ehtinyt palata sisään, melkein kääpiön kintereillä. Aloin muuten siihen
sopeutua hämmästyttävän helposti.
Ensin menin Alicen luo. Hän oli onneksi yksin; sisar ei ollut vielä
ehtinyt hänen luokseen. Sanoin heti rauhallisesti:
— Minä keskustelin äsken Annan kanssa. Hän lähtee varmaan tänä iltana.
— Onko hän siis muuttanut mieltänsä?
— On, minun pyynnöstäni...
Minä ehätin jatkamaan huomatessani hänen levottoman ilmeensä:
— Ei ole sattunut mitään erikoista. Myrsky piti minua yöllä valveilla
ja antoi minulle tilaisuuden asian harkitsemiseen. On aika muuttaa
kaupunkiin. Auringoton Cambaleyres ei ole minkään arvoinen. Tahtoisin
lähteä täältä jo huomenna, jos kävisi päinsä.
— Eihän yksi vuorokausi paljoa merkitse.
— Tahdotko, että tunnustan sinulle haluavani olla jälleen kahden kesken
kanssasi? Minusta tuntuu samoinkuin sinusta eilen aamulla, että kadotan
sinut.
Alice huokasi:
— Toivottavasti Anna ei kosta meille...
— Hän ymmärsi asian eikä ole itsepintainen.
Puhuin vielä Puystä ja siellä minua odottavista muistoista.
— Emmekö voisi nyt viedä takaisin kotiin niitä vanhojen huonekalustojen
jäännöksiä, jotka tätini on aikoinaan tuonut tänne?
— Onko siis sellaisia? kysyi Alice, äänessä ihmettelevä sävy, joka ei
tuntunut teennäiseltä.
— Olen löytänyt niitä ullakolta. Täällä on myös kirjoja...
muistathan... kirjoja säilytyshuoneessa...
Minä tarkkasin hänen kasvojansa. Hän kuunteli, yhä pikemmin
hajamielisen kuin uteliaan näköisenä.
— Aion valikoida niitä jo tänä aamuna; haluatko auttaa minua?
Minä otin laatikosta säilytyshuoneen avaimen. Tiesin ennakolta, miten
minulle vastattaisiin.
— En voi jättää Annaa yksin, varsinkaan nyt, kun hän lähtee pois.
— Olkoon menneeksi; minä suoriudun siitä yksinkin. Olkoon seurustelu
sinulle keveätä!
Minä lähdin saavutettuani mitä halusin, nimittäin tekosyyn löytää
testamentin sattumalta.
Kuulen, että minua vaaditaan pysähtymään! Mitä? Eikö vielä äsken
ollut kysymyksessä täyden totuuden paljastaminen? Ja nytkö tuleekin
sijaan uusi näytelmä ja uusi valhe? Epäilemättä. Totuus näytti
minusta tuona hetkenä olevan siinä, että pidin olemattomana kaikkea,
mitä elämässäni oli tapahtunut neljän kuukauden aikana. Aioin palata
alkutapahtumaan ja toimia entisistä seurauksista välittämättä ikäänkuin
teeskennelty löytöni olisi ollut ensimmäinen. Aikomukseni oli löytää
testamentti sattumalta, viedä se heti Bourdoinille ja palata sitten
Alicen luo, mielessä iloinen tietoisuus, että olin viipymättä tehnyt
velvollisuuteni. Jos tuosta aikomuksesta koituikin uusi kuvitelma,
niin ainakin asiat tulisivat sen avulla siihen hahmoon, mikä niillä
olisi pitänyt aina olla. Niin merkillinen on valheen ansa, että
pienimmästäkin vapautumisyrityksestä syntyy vapautumiseen ja valoon
pääsemisen harhaluulo. Kuvitellessani siten saavuttavani totuuden olin
kieltämättä vilpitön. Sitä pahempi, jollei vilpittömyyteeni luoteta.
Tunnit ennen Annan lähtöä merkitsevät vähän. Minä sulkeuduin
suunnitelmani mukaan vähäksi aikaa säilytyssuojaan, pistin tuon
peloittavan paperin lompakkooni ja palasin saliin Alicen ja hänen
sisarensa luo. En ajatellut mitään. En enää kysynyt itseltäni, kuka
oli rukouskirjaa käsitellyt. Mitä merkitsikään enää tänä iltana, oliko
sen tehnyt Alice vai Rosa vai he molemmat? Minulle oli tärkeä vain
vapautumisen hetki, jolloin ojentaisin paperin Bourdoinille sanoen:
»Ota se ja koeta pitää huolta syyttömästi loukatuista oikeuksista!»
Tilattu auto saapuu vihdoin. On aika lähteä. Minä kysyn Alicelta:
— Lähdetkö mukaan?
Hän epäröi. Minun pitäisi oikeastaan olla huolestunut, sillä hän
näyttää yhtä uupuneelta kuin eilen puistossa, mutta sen sijaan
kiiruhdan pitämään sitä tekosyynä, jonka nojalla voin jättää hänet
Cambaleyres'iin.
— On parempi, että jäät. Asemasillalla sanotut jäähyväiset ovat
joutavia jäähyväisiä. Sitäpaitsi minun täytyisi jättää sinut, sillä
minun pitää käydä Bourdoinin luona keskustelemassa tärkeästä asiasta.
Kääpiö puolestaan kehoitti:
— Älä millään muotoa vaivaudu minun tähteni! Jää kotiin... sinä et voi
hyvin.
— Koska te molemmat niin tahdotte... sanoo Alice hiljaa kääntäen
katseensa toisaalle.
— Pidetään kiirettä, olemme hiukan myöhästyneet...
Syleillään toisiaan jäähyväisiksi, Rosa heiluttaa nenäliinaansa, auton
ovi paukahtaa kiinni, ja nyt, Jumalan kiitos, vihdoin lähdetään, ja
minä toivon saavani tämän viimeisen kylmän kohtauksen jälkeen nähdä
jälleen rakastettuni kirkkaat silmät. Suuntautuen kohti tulevaisuutta,
joka näyttää olevan käsin koskettavissa, unohdan sen vuoksi
matkakumppanini ja sen seikan, että keskustelun täytyy olla ikävä
aamuisen kohtauksen jälkeen.
Minut herätti haaveistani iloinen ääni.
— Tunnustakaa, rakas lankomies, että olen sävyisä. En edes sanonut
Alicelle, että ajoitte minut pois.
Minä vastasin jurosti:
— Otaksuitte ehkä, että minä ennättäisin edelle.
— En tottakaan. Tunnustakaamme mieluummin, ettei meillä ollut mitään
hyötyä öisestä rankkasateesta. Nyt, kun ilma on tyyni, ehdotan yleistä
anteeksiantoa.
Hän oli tarttunut käteeni ja hymyili leppoisasti. Olisin Alicen tavoin
tehnyt mielelläni rauhan, koska hän poistui luotamme.
— Entä veljenne, jatkoi hän, — milloin hän tulee?
— Onko Alice sanonut...?
Hän nyökkäsi kylmästi, mutta jatkoi sitten jälleen ystävällisesti:
— Yritän kuvitella, millainen hän on. Kaunis...? Nuori...? Vai minun
tyyliäni?
— Jos se teitä huvittaa, tunnustan, etten ole milloinkaan tarkastellut
häntä siltä kannalta.
— Oi! huudahti hän, — se oli pelkkää uteliaisuutta! En minä aio häntä
naida, saatte uskoa. Tekisi vain mieleni tietää...
Hän oli hetken vaiti, ennenkuin uskalsi jatkaa:
—... Tietää, voiko hän oleskella Cambaleyres'issa kauemmin kuin
vuorokauden?
Minä huomasin kysymyksen kärjen ja kohautin olkapäitäni:
— Sillä kertaa asia jää riippumaan Alicesta.
— Aivan oikein. Silloin on tosiaankin sisareni vuoro luulla, että
vieras tahtoo häiritä perhe-elämää. Ehkä Alice lähtee teidän edestänne
häntä saattelemaan asemalle?
— Mitä sanoisitte, virkoin hämmästyneenä, — jos emme olisikaan tehneet
rauhaa?
— Vannoisin, etten tule toista kertaa, ennenkuin...
— Aiotteko tulla toisen kerran?
— Ennenkuin minulle annetaan tieto.
— Alice siis lähettää teille viestin?
— Tai te, miksi ei? Olen aina luottanut siihen, että aika tuo mukanaan
oikeuden. On sangen mahdollista, että myöhemmin kaipaatte sitä, mikä
nyt tuntuu teistä ikävältä... Hyvä Jumala, olemmeko jo asemalla? Minun
tulee junassa teitä ikävä, pidän niin paljon seurasta. Ei teidän
kumminkaan tarvitse tulla asemasillalle. Jäähyväiset asemasillalla...
kuinka te sen sanoittekaan niin kovin sievästi? Vahinko, että olen
unohtanut...
Hänen huolettomissa sanoissaan oli voitonriemun sävyä. Minun olisi
pitänyt ymmärtää, että ihminen lähtee sillä tavalla ainoastaan
tuntiessaan voittaneensa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt hävitä
näkyvistäni, kun jo unohdin koko hänen vierailunsa.
Mielessäni oli tuskallinen, mutta myös rauhoittava tunne. Muistin
samassa, miten olin saapunut tälle asemalle lähdettyäni Pariisista
edellisenä iltana ja miten olin kysellyt tietä Bourdoinin luo.
Kuinka surkeata olikaan ollut silloin! Mutta nyt ei auttanut, vaikka
huolestunut rakastavainen oli hankkinut takaisin nimensä hyvän maineen;
siitä huolimatta hän lähti nousemaan katuja aivan yhtä murheellisena!
Mutta Virastontorille saavuttuani näin asianajotoimiston kaksi
valaistua ikkunaa, jotka loistivat alkavassa hämärässä kuin elävät
silmät ja näyttivät minua kutsuvan. Toivo, että tuo valo tulisi
vähän ajan kuluttua lankeamaan rauhallisiin kasvoihini, loi mieleeni
ensimmäisen vapautuksen tunteen. Tahto, joka minua sinne ajoi,
vahvistui siitä, ja sitäpaitsi lakkasin pelkäämästä. En enää muistanut,
millaisia kiertopolkuja olin harhaillut, vaan pidin jo oikeana tietä,
jonka äskeiset valheeni olivat keksineet!
Saapuessani jouduin kokemaan pienen vastoinkäymisen. Bourdoin
neuvotteli parhaillaan erään asiakkaan kanssa. Kirjuri tarjosi minulle
tuolia, mutta minä en istuutunut, vaan kävelin huoneessa edestakaisin
kuvitellen askelteni äänen jouduttavan asiakkaan lähtöä.
Kirjuri huomasi kärsimättömyyteni ja halusi minua rauhoittaa.
— Se ei varmaankaan kestä kauan. Kun ovat kysymyksessä teidän juttunne
maksut, asia sujuu aina nopeasti.
Hän oli sanonut »teidän juttunne». Kuinka kaukana olikaan Pesnelin
vararikko!
Minä kysäisin välinpitämättömästi:
— Onko siellä suurikin saarnamies?
— Melkoinen.
— Kuka hän on?
— Te ette häntä tunne. Saatava on tullut hänelle perinnön kautta.
— Sitä parempi hänelle.
Aloin jälleen kävellä ollenkaan ihmettelemättä, ettei menneisyys
herättänyt minussa enää mitään mielenkiintoa.
Kun siis Bourdoinin ovi aukeni, viitsin tuskin vilkaistakaan mieheen,
joka huoneesta tuli. Huomiotani herätti vain hänen äänensä. Hän kuului
sanovan:
— Tietysti on aina hyvä saada... Mutta olen sittenkin sitä mieltä,
ettei poika ole liikeasioissa isäänsä viisaampi.
Bourdoin kuului vastaavan huoneesta:
— Mahdollista kyllä; mutta jos poika olisi ollut liikemies, ette
luultavasti olisi saanut nostaa mitään.
Samassa hän huomasi minut:
— Mitä, sinäkö täällä?... Hetkinen, olen heti käytettävänäsi.
Mies meni menojaan. Hänen sormensa olivat täynnä sormuksia, ja hänen
kömpelö, raskas astuntansa osoitti hänen kuuluvan niiden kauppiaitten
joukkoon, joiden on onnistunut siepata itselleen täysi annos sota-ajan
saaliita. Bourdoin tuli hänen jäljessään, selkäranka taivutettuna,
niinkuin ainakin, kun oli kysymyksessä huomattava asiakas.
En voi olla hymyilemättä nähdessäni heidän hyvästelyään. Toinen
nyökkää alentuvasti, hattua nostamatta, Bourdoin kumartaa pehmeästi ja
suoristautuu taas kuin keventyneenä. Sitten hän kääntyy minuun päin,
otaksuu, että olen kuullut hänen sanansa ja lausuu iloisesti:
— Kas niin, siinä näet erään uhrisi? Hänkin on niitä, jotka
tyytyväisinä pistävät rahat taskuunsa, mutta eivät suinkaan sinua
ihaile, koska eivät sinua ymmärrä...
Vastasin hiukan ärtyneenä:
— Minusta tuntuu, että sinä itse äsken...
— Minulla, hyvä veli, on tapana puhua jokaisen kanssa hänen omalla
kielellään.
Sitten hän veti työhuoneensa oven kiinni ja lisäsi samassa:
— Se ei muuten estä minua pitämästä omaa mielipidettäni. Sitä pahempi,
jos se ei ole kovin ihanteellinen! Elämä ei ole mikään teoreema, vaan
sarja sopeutumisia.
— Onko tarpeen tullen tingittävä kunniastakin?
— Jos on kysymyksessä jonkun ihmisen elämän uhraaminen veijarien
hyväksi, jotka häntä siitä hyvästä pitävät hölmönä, niin tuon
sanottuani mielelläni yhdyn sinuun ja sanon, että kunnia on hyvä
asia... Istuhan.
Hän istuutui itse pöytänsä taakse.
— Rakkaus on toinen seikka, tosin aivan toisenlainen, ja joskus se
häiritsee ensinmainittua, jos saa asiaa arvostella antamasi esimerkin
nojalla...
— Mitä tarkoitat?
— En ole saanut vastausta kirjeisiini, etkä sinä ole käynyt täällä
ainakaan kolmeen viikkoon! Olen tällävälin pannut asian käyntiin, olen
tarkastanut tilisi, kuuluttanut...
Minäkin istuuduin ja keskeytin hänen puheensa:
— Älä huoli mainita yksityisseikkoja, minä luotan sinuun.
— Minä iloitsen luottamuksestasi, mutta tahtoisin sentään sitä tukea
muutamilla täsmällisemmillä huomautuksilla.
— Tarpeetonta. En minä ole sitä varten tullut.
— Mikä siis sinut tänne tuo?
Hän katseli minua tyynesti, ja hänen ilmeensä oli varmaan vain iloinen,
mutta minä olin huomaavinani siinä ivaa, joka sai minut levottomaksi.
Minä en vastannut heti. En suinkaan epäröinyt! Mutta käsitin samassa
tuokiossa kuinka selvänäköinen oli tuo pieni mies, joka oli tottunut
hämmästymättä perehtymään kaikenlaisiin epäilyttäviin yhdistelmiin ja
joka arvosteli maailmaa niitten nojalla. Ja sitäpaitsi ihminen, joka
aikoo hypätä esteen yli, haluaa melkein aina sitä ennen pysähtyä,
vaikka vain sen verran, että saa selville esteen todellisen korkeuden.
Minä sanoin vihdoin hiljaa:
— Minulle sattui tänään omituinen seikka... arkaluontoinen, jopa
ikäväkin... Haluaisin kuulla neuvoasi... tai oikeammin, sen
ratkaiseminen vaatii luullakseni sinun toimenpiteitäsi.
Bourdoin muuttui erittäin tarkkaavaiseksi ja antoi minun jatkaa
esitystäni. Minä tunsin, että oli pidettävä kiirettä, ja vaikka ei
mikään maailmassa olisi kyennyt minua pysähdyttämään, en kumminkaan
saanut sanojani hyvään järjestykseen.
Ryhdistääkseni itseäni avasin lompakkoni. Olin etsivinäni sieltä
paperia, jonka aivan hyvin näin, ja jatkoin:
— Järjestellessäni vanhoja kirjoja, jotka aion tuoda tänne... Niin,
sinähän et vielä tiedäkään, mutta tässä sen nyt ohimennen sanon, että
me lähdemme Cambaleyres'ista huomenna tai ylihuomenna. Siellä on liian
kylmä... Kuten sanoin, järjestellessäni vanhoja kirjoja sain sattumalta
käteeni erään rukouskirjan, joka on nähtävästi kuulunut rouva de
Castérac'ille. Sen lehtien välistä putosi joukko uskonnollisia kuvia ja
niiden joukosta minä hämmästyksekseni löysin erään asiakirjan...
Minä pengoin yhä lompakkoani tuloksetta. Niin tehden sain pitää pääni
kumarassa, mikä on erittäin edullista, kun ei halua antaa toisten
tutkia omien kasvojensa ilmeitä.
— Asiakirja? toisti Bourdoin.
— ... joka on tässä.
Nyt minä arvelematta vedin testamentin esiin ja ojensin sen hänelle.
Ollessaan siinä hyppysissäni, tavallisessa valaistuksessa, se näytti
muuttuneen aivan jokapäiväiseksi esineeksi, surkeaksi pikkuesineeksi,
joka ei kyennyt puolustautumaan ja jonka ainoa huomattava piirre oli
sen vanhanaikainen ulkonäkö. Paperin kehno laatu ja sen kellastunut
väri eivät olleet koskaan ennen pistäneet niin silmiini.
Bourdoin ojensi kätensä pöydän yli ottaakseen paperin vastaan. Sormemme
sattuivat toisiinsa. Hänen sormensa tuntuivat minusta polttavan
kuumilta, mikä osoittaa, että olin itse näennäisestä levollisuudestani
huolimatta kuin jähmettynyt.
Avattuaan huolellisesti paperiarkin Bourdoin levitti sen eteensä,
nojasi käsivartensa polviinsa, painoi vuorostaan päänsä alas ja alkoi
lukea.
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus, joka ei minua ihmetyttänyt. Ajattelin
sen kestäessä: »Menettelinpä tästä lähtien miten tahansa, joka
tapauksessa on nyt eräs toinenkin tuohon tutustunut.»
Se kevensi mieltäni, herätti epäröivää ylpeyttä ja hiukan huimasi
päätä. Teko, jota on mahdoton suorittaa toista kertaa, saa omituisen
peloittavan luonteen. Ihminen kauhistuu aina huomatessaan syöksyvänsä
kohti tuntematonta, mistä ei voi palata takaisin.
Mutta vaitiolo jatkui. Bourdoin oli nähtävästi kerran luettuaan lukenut
uudelleen. Nyt hän kohotti katseensa ja tarkasteli minua mitään
virkkamatta. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään ihmetyksen ilmettä.
Hän ei näyttänyt myöskään haluavan muodostaa mitään mielipidettä tai
saada kuulla minun mielipidettäni. Sanon vieläkin, että hän tyytyi vain
katselemaan minua. Näytti siltä, kuin hän olisi asian hyvin ymmärtänyt,
mutta hänen ilmeensä saattoi merkitä yhtä hyvin: »Sitähän minä odotin»
kuin: »Tämähän on sopiva tehtävä toimistoani varten, ja olitpa
ystävällinen, kun sen tänne toit.»
Aivan pian minusta alkoi tuntua oudolta olla siten hänen
tarkkaavaisuutensa tähystyspisteenä. Tehden liikkeen, jonka piti
näyttää koneelliselta, minä työnsin nojatuoliani taaksepäin, ulos
lampun valokehästä. Väsyneenä odottamaan kysyin sitten:
— Oletko sen lukenut?
Bourdoin nyökkäsi. Minä jatkoin viipymättä:
— Ymmärräthän, että velvollisuuteni on tässä tapauksessa selvä, ja...
Hän keskeytti puheeni sanoen:
—... Ja meillä tulee vielä kerran olemaan ilo menetellä typerästi.
Minä katsoin häntä pitkään ja hämmästyneenä:
— Ethän tahdo väittää...
Hän keskeytti jälleen:
— En suinkaan, en minä aio mitään, tyydyn vain toteamaan.
Hän oli vaiti lyhyen ajan ja lisäsi kohta:
—... Ja sinä sanot löytäneesi tämän tänä aamuna?
Epäilikö hän? Minä vastasin vastaamista väistäen:
— Tarvitseeko minun sanoa, että tämä löytö oli minulle epämieluinen? Se
johtaa ainakin ikäviin... selkkauksiin.
— Sitä en usko, kuului Bourdoinin suupielestä.
En tiedä, miksi olin huomaavinani, että tuo »sitä en usko» koski
pikemmin ensimmäistä ilmoitustani kuin sitä, mitä olin sanonut uusista
selkkauksista. Päätin ottaa asiasta selkoa ja jatkoin:
— Epäiletkö ehkä käsialaa, eikö se ole rouva de Castérac'in?
— Siinä suhteessa ei ole mitään epäilyksiä.
— Entä sitten?
— Niin, minä en voi olla tässä ajattelematta, kuinka ikävätä on, ettet
ole tuonut tätä paperia jo ennen.
En voinut olla vihaisesti liikahtamatta.
— Siinä tapauksessa minulla olisi se täytynyt olla!
—... Ja kun se olisi ollut, olisimme järjestäneet sopimuksen aivan
toisin, juuri sitä aioin sanoa, lopetti hän huolettomasti.
Silmieni eteen tuli kuin harso. Hän oli siis ensi hetkestä arvelematta
tehnyt tuon päätelmän! Minun täytyi pitää puoliani, ja minä vastasin:
— Sinä erehdyt, ei mikään olisi muuttunut, koska onneksi on laita niin,
että olen ennakolta toteuttanut osan siihen sisältyviä määräyksiä. Nyt
on vain toteutettava se, mitä on jäljellä. Pyydän siis sinua antamaan
tietoa vaimolleni ja keskustelemaan hänen kanssaan, millä tavoin voimme
asiamme selvittää, ja minä allekirjoitan sen ennakolta, olipa päätös
mikä tahansa.
— Älä nyt huoli pitää niin kiirettä, sanoi Bourdoin; — käsitellään
asiaa oikeassa järjestyksessä...
Hän kumartui jälleen lukemaan edessään olevaa paperia:
— Oletko tätä edes lukenut... Oletko tosiaan?... Yllätys näyttää
kovin mieltäsi hämmentäneen tai sitten olet liikemieheksi
anteeksiantamattoman hajamielinen. Omakätisessä testamentissa täytyy
olla ajanmääräys, jossa mainitaan vuosi, kuukausi ja päivä; muuten se
on mitätön. Jos semmoisia merkintöjä ei ole, tulee tekstin sisältää
ainakin viittauksia, joiden avulla voidaan täydentää puuttuvat kohdat.
Tässä on päiväyksenä vain marraskuun 26:s eikä mikään kohta tekstissä
anna selkoa, mikä vuosi on kysymyksessä. Se, mitä olet pitänyt
testamenttina, on aivan mitätön paperi. En siis suinkaan ilmoita
asiasta vaimollesi enempää kuin kenellekään muullekaan, ja vaikka
tiedän sinun pitävän sankarillisista eleistä, neuvon sinua sentään
lähtemään kaikessa rauhassa takaisin Cambaleyres'iin.
Niin sanottuaan hän nousi, katseli minua taas ivallisesti ja jäi
nojaamaan tuolinsa selustaan:
— Miltä nyt tuntuu, vanha veikko, eikö tämä kevennä mieltä?
Minäkin nousin äkkiä:
— Sinä vakuutat... Vakuutatko, että tämä testamentti...
— ... on vailla päiväystä ja siis mitätön.
— Mahdotonta!
— Katso itse.
En ollut odottanut kehoitusta, vaan olin jo sitä ennen kumartunut
tutkimaan tekstiä. Bourdoin ei puhunut olemattomia. Minä kertasin kuin
kaiku:
— Mitätön... aivan selvästi...
Samassa katosivat näkyvistäni pöytä, Bourdoinin työhuone ja Bourdoin
itse. Omantunnontuskat, kiduttava taistelu velvollisuuteni ja ankaran
oikeuden välillä, äskeinen kärsimykseni, pelkoni, epäilykseni olivat
yhtäkkiä muuttuneet mitä joutavimman kidutuksen valhehaamuksi ja
pakenivat nyt pois yhtenä joukkiona. Olin siis kokenut kaiken tuon
aivan suotta! Kaikki oli ollut joutavaa vaivaa ja harhakuvitelmaa!
Paperi oli mitätön!
Hetkisen häilyin mielettömän ilon ja uusiin pettymyksiin viittaavan
pelon välillä. Mitäpä, jos Bourdoin petti minua? Olin jo monta kertaa
pitänyt tuota paperia lopullisesti tuhottuna, ja se oli joka kerta
noussut jälleen eteeni elävänä!
— Oletko siis varma... aivan varma...?
Bourdoin erehtyi huomatessaan mielenliikutukseni ja sanoi säpsähtäen:
— Hyvä veli, jollei kysymyksessä ole muu kuin mielesi rauhoittaminen
tulevaisuuden varalta, niin asia on helposti autettu, ja minä teen nyt
lopuksi, mitä sinä olisit voinut tehdä heti.
Hän sieppasi testamentin käteensä. Paperi ei heti revennyt, minä kuulin
sen rutisevan.
— Mitä teet? huudahdin minä.
— Näethän sen: minä tässä vain järjestän.
Nyt noudatin pikemmin vaistoani kuin järkeäni. Tartuin äkkiä hänen
käsiinsä:
— Anna se minulle, heti!
— Miksi?
— Jos otaksumme, että joku toinen on ennen minua lukenut nämä rivit
huomaamatta enempää kuin minäkään, etteivät ne mitään merkitse...
— Joku toinen? Ylen omituisen sattuman vuoksi kuuluu tähän asiaan
ainoastaan vaimosi, ja etkö vastikään kehoittanut minua ilmoittamaan
hänelle? Ei, vanha veikko, riittäkööt nämä mutkat. Minä unohdan tällä
kertaa olevani notaari ja puolustan sinua ystävänäsi niitä vastaan,
toisin sanoen itseäsi vastaan!
Samassa hän repi paperin palasiksi. Oikein tajuamatta, miten oli
tähän päätökseen tultu, minä sitten näin paperipalasten lentävän
paperikoriin; pari keveätä kaistaa leijui ilmassa kuin kaksi keltaista
perhosta häviten sitten nekin.
— No niin, virkkoi Bourdoin, — etkö edes kiitä minua? Mitä uneksit?
Riittää, että on aikaisemmin tehty... tyhmyys, jota laki ei vaatinut.
Pahoitteletko nyt, että sinulta on riistetty tilaisuus sitä jatkaa?
Hän ei sittenkään saanut tukalaa tunnettani häipymään. Minä tosin
tunsin eräänlaista iloa siitä, ettei testamentti enää ollut
aineellisesti olemassa, mutta samalla minussa oli hämärä tunto siitä,
että sen tuhoisa vaikutus oli ennallaan. Kaiken olisi oikeastaan
pitänyt kirkastua, mutta sisäinen yöni olikin pimeämpi kuin koskaan
ennen.
Sitten lankesi tähän synkeyteen äkkiä valonsäde. Minä sanoin hiljaa,
epäröiden:
— Lain yläpuolella on kenties...
— Rakkausko? Se on vaarallinen alue!
— Ei, vaan jotakin muuta.
— Sanohan minulle, mitä!
Mutta tuosta valonsäteestä sukeutui jo suuri päivä, joka häikäisi
minua. Minä en vastannut mitään, vaan lähdin ovelle:
— Hyvästi, sanoin minä, — jonakin päivänä... en tiedä milloin...
Olin huomannut, ettei tekoni ollut ollenkaan muuttunut. Bourdoin
oli tosin hävittänyt paperin, ja lainkirjain saattoi nyt olla minun
puolellani, mutta Alicen ja minun välillä säilyi yhä valhe!