Ennenkuin käy tutustumaan kertomukseen kahdestakymmenestäneljästä
tunnista, jotka jouduttivat kohtaloni kulkua, lukija suvaitkoon
harkita, miten minun oikeastaan oli tänä aamuna käynyt.
Vielä eilen olin elänyt ihmeen rauhallisena, ja kuinka ihanaa olikaan
ollut lukea toistensa silmistä sanomattoman rakkauden pienimpiäkin
liikahduksia! Lihan hekumaa korkeammalla on toinen, suurempi hekuma,
joka on siinä, että uskaltaa ilmaista kaikkein pienimmätkin ajatuksensa
toiselle itselleen. Tuota ihmettä olin ollut kokevinani vielä eilen
Alicen seurassa... Ja nyt minut oli yht'äkkiä vallannut pelko, että
hänen katseensa oli kenties sittenkin valehdellut huolettomuuden verhon
alla, joka näytti ilmaisevan kaikki, ja hän kenties uskoi varmaan, että
hänet oli petetty mitä alhaisimmalla tavalla — rahan tähden! Nyt ei
ollut enää mikään pidättäminen mahdollinen, nyt täytyi alinomaa pelätä,
että epämääräisten sanojen takaa pilkistäisi esiin epäilys. Ja kuinka
voisimme itseämme siltä suojella? Oli tosin mahdollista, että olin
joutunut mielettömän kuvitelman uhriksi. Mahdollista myös, ettei ollut
niin laita ja että Alice sittenkin oli lukenut testamentin. Kummassakin
tapauksessa olin oman tekoni vanki, minun täytyi olla vaiti. Jos
olisin asiasta puhunut, olisin samalla tunnustanut, että minäkin sen
tiesin, ja olisin julistanut itseni syypääksi. Kuinka tuo valhe, jonka
olin luullut kuolleen, jo minua kahlehtikaan jättämättä mitään muuta
mahdollisuutta kuin nähdä onneni vähitellen luhistuvan tai joutuvan
kerrassaan surmatuksi, jos aioin vastustella!
Ei siis ihmekään, että kääpiön ilmaantuminen tuntui näin ollen minusta
melkein onnelliselta. Hän tuli kolmanneksi meidän väliimme viivyttämään
molemmilta puolilta nousevia epäilyksiä. En ajatellut, kuka oli tullut,
ajattelin vain tarjoutuvaa hetken hoivaa. Kohta saadaan kuulla,
mitä siitä todella syntyi. En sivuuta ensimmäisiäkään kohtauksia,
vaikka ne näyttävät olevan täynnä merkityksettömiä sanoja ja pelkkiä
sielunliikkeitä. Odottamaton seikka johtuu aina pienistä syistä.
Olisimmeko mekään johtuneet siihen päätökseen, ellei noita sanoja ja
liikkeitä olisi ollut?
Tulija saapui meluisasti, niin mahtipontisesti, ettei paremmasta apua.
Rosa ja minä kiiruhdimme ulos, ja Anna heittäytyi Alicen kaulaan:
— Vihdoinkin saan taas sinut nähdä!
Sitten puhetulva, jota keskeyttivät suudelmat.
— En ole ilmoittanut teille tulostani, paha kyllä! Olin oikeastaan
aikonut lähteä myöhemmin, mutta sitten alkoi olo yht'äkkiä tuntua niin
yksinäiseltä! En voinut sitä kestää, vaan lähdin matkaan... Ja tämäkö
se nyt on, se linna?... Eihän se ole paljoa kauniimpi kuin meidän
linnamme, ja yhtä keltainen on tämäkin... Vähät minä muuten siitä
välitän: kun vain saan nähdä sinut, on samantekevää, vaikka olisin
Alaskassa... Jumala, kuinka minun on ollut sinua ikävä! Syleile minua
vielä kerta... ja nyt, matkatavarani!
Tämä uusi hyökkäys sai Rosan nähtävästi ihan epätoivoiseksi, ja hän
katseli liikahtamatta, kuinka hänen jalkojensa eteen putoili koteloita
ja matkalaukkuja, jotka ajomies, juomarahaa toivoen, otti vastaan
kääpiön käsistä.
Alice kysyi:
— Kuinka isä voi?
— Isäkö? Minä luulen, että hän voi hyvin. Hän on Pariisissa.
— Onko hän ollut kauan kotoa poissa?
— Viikon... niin kauan, että on varmaan ehtinyt tuhlata ensimmäisen
neljänneksen siitä eläkkeestä, jonka sinä hänelle annat. Minä yksin
jään aina ilman. Minä saan maistella vain toisten onnea.
Sanatulvan keskeyttää Rosa, joka yhä katselee kääröjä ynseännäköisenä.
— Minne nämä viedään?
— Niin tosiaan, sanoo Alice, — mihin me Annan sijoitamme?
— Olisihan meillä se entinen neidin, tarkoitan rouvan huone, puuhkuttaa
Rosa.
Minä käännyn pois; tuo typeryys hermostuttaa minua.
— Valittakoon mikä huone tahansa, sitä lukuunottamatta. Eihän romusuoja
ole mikään huone.
— Lähdetään ylös, sanoi Alice, — saammehan sitten nähdä.
Sitten kuuluu kääpiön ääni, joka portaita noustaessa heikkenee
heikkenemistään:
— Mitä! Kiertoportaatkin! Ja minä kun luulin löytäväni oikean
lempiväisten pesän! Niin, jos sinulle olisi sanottu ensi kerralla, kun
tänne tulit...
Lauseen loppu häipyi kuulumattomiin. Kävi jäätävän kylmä tuulenpuuska,
joka sai puut parkumaan. Minua puistatti.
— Syysmyrskyt alkavat, sanoi ajomies kooten suitsiaan. — Minulla ei ole
liikaa aikaa, jos aion palata, ennenkuin tulee rankkasade.
— Niin, syksy on käsissä, vastasin minä konemaisesti.
En ollut aikaisemmin huomannut, että puitten oksat alkoivat paljastua
ympärillämme. Minussa itsessäni oli yhä kesä, ja minä kuvittelin, että
samoin oli laita kaikkialla. Yht'äkkiä tunsin vielä kuolleitten lehtien
tympeän hajun. Sekin karkoitti minua pois, minä menin saliin, mihin
kymmenen minuutin kuluttua saapuivat Alice ja vieraamme.
— Miten käy majoituksen... mitä olette päättäneet?
— Anna suostuu nukkumaan yläkerrassa, Rosan huoneen vieressä.
— Hyvä.
Nukkukoon siellä tai muualla, yhdentekevä!
— Herranen aika, huokasi kääpiö imelällä äänellä, — minähän nukkuisin
vaikka vaunuliiterissä, kun vain saan olla täällä!
— Kaikki riippuu siitä, kuinka kauan aiotte viipyä.
— Älkää pelätkö, minulla on lippu edestakaisin.
— Emme me pelkää, sanoi Alice.
— Enhän minä viivy enempää kuin kolme päivää, vain niin kauan, että
saan nähdä, millaista on teidän onnenne ja millaiset ovat nämä
paikat... vaikka totta puhuen...
Terävä katse liikkui ympäri huonetta» jonka teki tavallista synkemmäksi
alkanut rankkasade.
— Ei tämä asunto ole mikään hauska, parempaa minä odotin. Saatte
kiittää onneanne, jollei se ajan pitkään värjää teitä itseänne
samanvärisiksi!
— Ateria on valmiina, virkkoi siihen väliin Rosa ovenraosta.
— Eikä tuo eukkokaan ole ystävällinen...
— Hän on uskollinen, ja se on nykyaikana harvinaista, virkkoi Alice, —
hän oli aikaisemmin rouva de Castérac'in palveluksessa.
— Olet siis hänet perinyt? Sitä minä jo ajattelinkin... Sinun sijassasi
olisin antanut hänelle matkapassit.
— Miksi?
— Tuulettaakseni paikkoja. Te näytätte minusta kellarissa eläviltä
sokeilta.
Alicen vastaus viipyi tällä kertaa vähän aikaa:
— Älä tuomitse Cambaleyres'ia, ennenkuin näet sen aurinkoisena päivänä.
On aina vaarallista luottaa ensimmäisiin vaikutelmiin.
Kenelle hän oikeastaan puhui? Sisarelleenko vai minulle? Mutta minä
olin päättänyt, että tämän ajan piti olla levähdysaikaa.
Kohautin olkapäitäni ja lähdin näyttämään tietä ruokasaliin.
Aterian aikana, joka tuntui minusta iankaikkisen pitkältä, kääpiö sai
odottamattomalla käytöksellään aikaan uutta tukaluutta. Hän ei enää
pistellyt eikä osoittanut sopimatonta uteliaisuutta. Hän käyttäytyi
vaatimattomasti, hymyili makeasti ja ilmaisi hyväntahtoisuutta, joka
oli yhtä rajatonta kuin hämmästyttävääkin. Hän kiitti ja ylisti
keittiötä. Onnellinen olo perheen keskuudessa näytti hänet hurmaavan.
Hän vihjaili enintään pari kertaa omaan surulliseen ja yksinäiseen
elämäänsä Brioudessa. Se oli yllättävää, Alice lauhtui, muuttui hänkin
luontevammaksi ja taipui vihdoin tuohon odottamattomaan viettelykseen.
Siinä oli osaksi ilmeistä valloitushalua, osaksi luonnollista
mielenkevennystä, ja molemmat seikat johtivat samaan tulokseen, niin
että minun täytyi aterian lopulla ymmärtää läsnäoloni häiritsevän,
vaikka kukaan ei näyttänyt sitä ajattelevan, vielä vähemmin toivovan.
Minä nousin.
— Minne menet?
— Ulos.
— Tuohon ilmaan!
— Sade lakkaa kohta. Teillä on varmaan toisillenne kerrottavaa...
Kääpiö taputti käsiään:
— No, totta kai
Jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin, ei Alice olisi päästänyt minua
menemään. Nyt hän sanoi vain:
— Tule pian takaisin, me odotamme sinua täällä.
Tuollaisista vivahduksista voi aavistaa syvällisiä muutoksia. Rauha,
jonka olisi pitänyt vieraan läsnäolosta minulle koitua, olikin pelkkää
petosta.
Minä lähdin ulos, mieli jälleen murheellisena. Kuljin umpimähkään.
Mieleni yksin oli liikkeessä, se vaelsi kohti menneisyyttä, ei
puolustautuakseen, vaan mitatakseen tapahtuneen typeryyden syvyyttä.
— Miksi olemme tähän joutuneet? kysyi se itseltään lakkaamatta.
Ja vastaus — sitä pahempi, jos loukkaan — vastaus kuului aina näin:
— Siksi, että olet yrittänyt pysyä kunniallisena.
Otaksukaamme, etten olisi ajatellutkaan mitään lahjoittaa, vaan
olisin pysynyt sinä teoreettisena varkaana, jota omatuntoni oli
kavahtanut. Silloinhan ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Alice
löysikin testamentin. Mutta minä, mieletön, olin sensijaan kuunnellut
omantuntoni syytöksiä, olin jotenkin sovittanut toisiinsa ihanteellisen
oikeuden ja oman etuni, ja epäilyksenalaista ennakkoluuloa korjatakseni
olin mahdollisuuden tarjoutuessa liittänyt toisiinsa perinnön ja oman
aiheettoman jalomielisyyteni. Tässä joudumme jälleen ihmettelemään,
kuinka kerran alettuaan valehdella joutuu valheen vangiksi. Omatunto
ei siis soimannut minua siksi, että olin puolittain valehdellut, vaan
päinvastoin siksi, etten ollut valehdellut kerta kaikkiaan!
Yht'äkkiä pysähdyin. Huomasin, että olin tietämättäni saapunut siihen
paikkaan, missä olimme, Alice ja minä, yhteisen hurman valtaamina
lausuneet:
— Saada olla yhdessä... kuolemaan saakka...
Astuin lähemmäksi vallin reunaa ja yritin löytää näköalaa, joka oli
silloin ollut todistajanamme. Kadonnut tarumainen hetki heräsi minussa
eloon. Me kuvastuimme jälleen taivasta vastaan samoinkuin silloin, käsi
kädessä. Traagillinen muutos: nyt olin yksin. Pilviaallot verhosivat
läheisen maiseman, avaruus näytti kutistuneen pieneksi pihamaaksi.
Kosteudesta välittämättä heittäydyin maahan, ja minun teki mieli siinä
nyyhkyttää kulkurin lailla.
Kokemieni vaikeitten hetkien joukossa tuo oli varmaan vaikein. Samassa
herpaisi mieltäni epäilys: Me voimme ihailla ja palvoa jotakin olentoa,
antautua hänelle arvelematta, mutta miten saamme hyväilevien sanojen
alta ilmi todellisen tunteen vastauksen? Oliko se hellyys, jota olin
nauttinut, ollut vapaaehtoisesti annettu lahja vai pelkkää hyvän tahdon
ponnistusta, jonka olin nähnyt omien haaveitteni valossa? Oliko Alice
milloinkaan minua rakastanut?
En tiedä tarkoin, mitä sitten seurasi. Luulen lähteneeni pakoon.
Tuollaiset sanat vainoavat ihmistä, ja hän karttaa niitä kuin
pyhyydenloukkausta. Palattuani sisään uskoin varmaan ne karkottaneeni.
Mutta ne pysyttelivät nyt tajuntani taka-alalla ja alkoivat luoda
minuun epäluuloa, joka oli tuhat kertaa tuskallisempaa kuin se, mitä
olin aamulla kokenut. Kuinka kauas olinkaan ehtinyt muutamassa tunnissa!
Tuo epäluulo sukelsi tosiaan heti esiin. Olin tuskin ehtinyt astua
puiston portista, kun pensaitten takaa näkyi joku lähtevän minua kohti.
Minä tunsin Annan.
— Kas niin, sanoi hän, — oletteko nyt kylliksi kohmettunut? On siinäkin
järkeä lähteä niin kauas sadeilmalla!
— On siinä sentään enemmän järkeä kuin jos asettuu teidän tavallanne
väijymään oksien alle, vastasin minä ihmetellen itsekseni, oliko hän
siinä sattumalta vai todella väijymässä minun palaamistani.
Minä jatkoin:
— Missä on Alice?
Punaisilla huulilla häilyi kaksimielinen hymy.
— Minä jätin hänet lohikäärmeen seuraan ratkaisemaan päivälliskysymystä.
— Kuka on lohikäärme?
— Vanha palvelijatar tietenkin... Se on totisesti sellainen, etten minä
voi häntä kauan sulattaa!
Minä kohautin olkapäitäni:
— Toivokaamme, ettei hänen läsnäolostaan johtuva kärsimys kokonaan
tuhoa huvia, jota olette vierailustanne toivonut.
— Jospa olisikin vain kysymys minusta! Mutta luuletteko, että Alice
sietää häntä sen paremmin?
— Onko Alice puhunut hänestä?
— Ei.
— Kuinka siis?...
Olimme pysähtyneet ja katselimme toisiamme.
— On selvää, ettei sisareni sano siitä mitään, vastasi hän oltuaan
vaiti niin kauan, että selvästi huomaisin, kuinka vaikea hänen oli
puhua tästä asiasta selvästi, — hän tietää, kuinka suuressa arvossa
pidätte tuota piikaa.
— Hän tietää myös, ettei hänen tarvitse tehdä muuta kuin lausua
toivomus...
— Juuri niin, ja siksi hän ei tule sitä koskaan lausumaan... Hän on
teille liian kiitollinen...
Imelästi lausuttu sana vaikutti uuteen haavaani kuin syövyttävä aine.
Varmaan kalpenin.
— Kiitollinen? toistin hiljaa. — Se on liikaa... tai liian vähän.
Kääpiö alkoi nauraa:
— Ainakin minä olisin tyytyväinen teidän sijassanne. Ei kiitollisuus
juoksentele joka kujalla, on harvinaista, että ihmiset sitä
sietävätkään.
— Te ette tiedä, että rakastaessaan...
— Luuletteko ehkä, että teidän kuherruskuukautenne tulee kestämään
kauemmin kuin muitten ihmisten?
Hän kääntyi taloon päin:
— Katsokaahan noita seiniä! Niiden pelkkä kosteus saa tulen liedessä
sammumaan! Jos muuten luulettekaan, että rakkaus vielä teitä vaivaa,
toista enempää kuin toistakaan!
Hän oli oikeassa. Samassa tuli Alice meitä etsimään. Kuinka en ollut
aikaisemmin huomannut hänen raukeata käytöstään, tuota hajamielistä
ja samalla jännitettyä ilmettä, joka näkyi nyt aivan selvästi? Minä
riensin häntä vastaan.
— Mikä sinua vaivaa? huudahdin kykenemättä hillitsemään mieleni
hämmennystä. — Kun lähdin, et näyttänyt sairaalta, mutta nyt...
— En minä nytkään ole sairas.
— Onko ehkä sisaresi...?
— Erehdyt, hän on ihan muuttunut, melkein hellä... se oli iloinen
yllätys.
En voinut väittää vastaan; kääpiö saavutti meidät. Alicekin oli
kääntänyt katseensa toisaalle. Päämme päällä sirottelivat tuulen
heiluttamat oksat kylmiä pisaroita. Ulkonainen ja sisäinen lohduttomuus
yhtyivät toisiinsa yllyttäen meitä pakenemaan pois tästä paikasta, joka
oli ollut ihanan hellyyden tyyssija.
— Olemme tehneet väärin, olemme viipyneet liian kauan Cambaleyres'issa,
lausuin minä hiljaa, tahtomattani. — Puy on parempi, siellä ei ole näin
surullista!
Alice tarttui mitään vastaamatta sisarensa käsivarteen lähteäkseen
sisään. Minä seurasin, ja kun näin heidät siinä vieretysten, koitui
siitä minulle vielä uutta ikävyyttä. Minusta tuntui äkkiä siltä,
kuin olisi poissaollessani tapahtunut jotakin, mistä johtui toisen
ilmeinen levottomuus ja toisen kaksimieliset vihjaukset. Mutta mitä oli
tapahtunut? En voinut sitä aavistaakaan, tai oikeastaan saatoin odottaa
mitä tahansa vieraalta, joka pyrki ahnaasti tunkeutumaan salaisiin
kärsimyksiimme ja tarvittaessa mielellään niitä lisäsi. Olin valmis
kerjäämään saadakseni tuona hetkenä kuulla jonkin vieraan ihmisäänen.
Mutta iltaan saakka kuului vain syysmyrskyn pauhu ja seinälaudoituksen
ruske. Ja ulkonainen myrsky oli tosiaan vain heikko kuva siitä, mihin
tunsin joutuvani...
Seuraavana aamuna, Alicen vielä nukkuessa, lähdin ulos kuulumattomin
askelin. Minut oli vallannut eläimellinen halu hengitellä ulkoilmaa;
ihmisestä tuntuu aina siltä, että luonnon kosketus pyyhkii hänen
sielustaan pois teennäiset tuskat, jotka estävät häntä näkemästä
korutonta totuutta.
Myrsky oli nyt, kuten yleensäkin tässä maanpaikassa, väistynyt
etelätuulen tieltä, ja kostean maan yläpuolella hymyili sininen taivas.
Oli yhä syksy, mutta siinä ei ollut sitä kuolettavaa synkkyyttä, jonka
olin edellisenä iltana kokenut, oli syksy, joka kirjavoi punaisin
liekein villit kirsikkapuut ja verhoaa purppuraan täyttyneen elämän
kauneuden.
Yritin väistää mieltäni ahdistavia muistoja ja pakotin itseni kulkemaan
puistossa kauan aikaa. Sitten muistin, että kääpiö tulisi viipymään
vielä kaksi vuorokautta, ja päätin mennä sisään, ennenkuin Alice
oli noussut. Luulottelin tahtovani pelastaa hänet liian aikaisesta
sisarensa kohtaamisesta. Mutta todellisuudessa noudatin perusteetonta
pelkoa ja halusin ennen kaikkea ehkäistä tuota kahdenkeskistä
seurustelua, jonka aavistin vaaralliseksi voimatta lähemmin määritellä,
miksi se semmoista oli.
Tässä täytyy mainita muutamia paikallisia yksityisseikkoja, jotka ovat
tarpeen seuraavan valaisemiseksi.
Seisoessaan Cambaleyres'in pihalla näkee edessään kolme tornia.
Keskimmäisessä, kulmikkaassa tornissa ovat portaat. Toiset, pyöreät
ja erikokoiset, muodostavat rakennuksen sivuille todelliset
siipirakennukset. Vasemmanpuolisessa, sen alakerrassa, sijaitsee
keittiö. Siihen tulee valoa kahdesta sivuikkunasta ja viemärin
yläpuolella olevasta pienestä kaari-ikkunasta, jonka voi nähdä
ainoastaan julkisivun puolelta. Tämän kaari-ikkunan alla ulkopuolella
on penkki. Penkillä istuva henkilö voi siis kuulla, mitä sisällä
puhutaan. Keittiössä olevat sitävastoin eivät näe penkillä istuvaa.
Koska Alicen ikkunan kaihtimet olivat vielä alhaalla, huomasin
nopean palaamiseni aiheettomaksi ja tulin sattumalta istuutuneeksi
juuri tuohon paikkaan. Miksi siihen eikä muualle? En tiedä. Mieleeni
ei johtunutkaan mikään vakoilemishalu. Mitä hyötyä muuten onkaan
selittelystä; asia oli kerta kaikkiaan niin.
Olin tuskin ehtinyt istuutua, kun ihmeekseni kuulin keittiöstä ääniä.
Aluksi kuiskuttavia ja sekavia, mutta aivan pian niin selviä, että voin
ne tuntea: kääpiö siellä jutteli Rosan kanssa.
Semmoista seuranpitoa olisin kaikkein vähimmin osannut aavistaa.
Totta kyllä, ettei jokin uusi epäjohdonmukaisuus paljoakaan merkitse
henkilössä, joka aina vain näyttelee. Minulla muuten ei ollut aikaa
ihmetellä, kuulemani sanat toivat eteeni toisen, paljon tärkeämmän
ongelman.
— Te ette siis voi arvata, kysyi Anna, — miten hän on päässyt jäljille?
— En, neiti, herra on samanlainen kuin rouva-vainaja: vaitelias omissa
asioissaan kuin karppi lammikossa.
— Jokin syy siihen sittenkin on! Minä vakuutan teille, ettei hän alussa
näyttänyt niin hullaantuneelta... Naimisiinmenon voi vielä ymmärtää,
mutta että hän heti tarjosi Puyssä olevan talon ja Cambaleyres'in...
— Onko se mahdollista, myös Cambaleyres'in?
— Ettekö sitä tietänyt, Rosa? Saatte uskoa, että tämä perijä tuntui
heti ensimmäisenä iltana haluavan heittää meille koko perintönsä.
Hiilipihdit kuluivat kolahtavan lieden reunaan.
— Cambaleyres! Minä luulin herran puhuvan leikillään, rakastuneitten
tapaan...
— Ja minä, Rosa, minä olen varma siitä, että te tekeydytte tyhmäksi;
mutta se ei tepsi.
Lyhyt vaitiolo.
— Te epäröitte, Rosa, teillä siis on asiasta selko.
— Pitäisi ehkä etsiä rouvan taholta...
— Mitä vielä, eihän sisareni mitään vaatinut!...
— Kun puhun rouvasta, tarkoitan emäntääni, oikeata rouvaa...
Kun oli ehditty siihen saakka, en voinut kuulla enempää.
— Rosa!
— Täällä, herra!
— Haluan puhutella teitä. Tulkaa tänne, olkaa hyvä.
Olin noussut vapisten. Salamanisku oli tuhonnut eilisen varmuuteni.
Alice ei ollutkaan koskenut testamenttiin, Alice ei tietänyt mitään.
Yksin Rosalla oli siitä selko, Rosalla, josta en ollut välittänyt ja
joka nyt kääpiön vuoksi oli mitä vaarallisin!
Semmoisina hetkinä ajatus kiitää huimaavaa vauhtia. Sinä lyhyenä
aikana, joka kului, ennenkuin Rosa tuli, ehdin kokea sanomatonta
kevennystä, koska Alice ei asiasta tietänyt, ja täysin arvata,
millaisen suunnitelman Anna oli tehnyt päätettyään ottaa asiasta
selkoa, maksoi mitä maksoi.
Rosa ilmaantui jurona, katse alas luotuna.
— Mitä herra haluaa?...
— Kenen kanssa puhuitte keittiössä?
— Ah!... Kuunteliko herra?
— Ensinnäkin kiellän teitä vastaamasta mitään rouvan sisarelle,
kyselköön hän mitä tahansa.
— Hyvä, herra.
— Sitäpaitsi, kuvittelittepa tietävänne talosta tai minusta mitä
tahansa... minä vaadin teitä olemaan mitään tietämättä.
Minä puhuin kylmän vihan vallassa, kykenemättä valitsemaan sanojani;
huomasin ne sopimattomiksi vasta, kun itse ne kuulin — liian myöhään
voidakseni niitä korjata.
— Mitä Rosan pitää olla tietämättä? virkkoi vuorostaan kääpiö, joka oli
rientänyt luo.
Vihan myrsky vei minut mukanaan. Käännyin sanomaan hänelle:
— Tekin? Olkoon menneeksi, selvitetään välit heti paikalla.
Minä jätin typertyneen Rosan siihen ja sanoin:
— Tulkaa!
Olin tarttunut Annan käsivarteen ja vein häntä kohti lehtokujaa, koska
pelkäsin hänen huutavan. Hän yritti ivailla:
— Hyi hitto! Näytätte olevan huonolla tuulella tänä aamuna!
Minä toistin vain:
— Tulkaa!
— Ai! sanoi hän, tekee kipeätä.
— Totelkaa siis!
— En minä voi kävellä niin nopeasti.
— Riittäköön; jäädään tähän.
Varmana siitä, ettei Alice voinut meitä nähdä eikä kuulla, sanoin:
— Parhaat onnittelut! Näyttää siltä, kuin Rosan osakkeet olisivat
eilisestä lähtien ihmeellisesti nousseet.
Pelkäämättä ja aikoen jyrkästi vastustaa kääpiö iski katseensa minuun:
— Aivan varmaan. Kun huoneet ovat vieretysten, on helpompi tehdä
tuttavuutta. Olitte oikeassa, tuo nainen on mielestäni todella
kunnollinen!
— Hän on niin kunnollinen, että huomaan teidän heti alkavan käyttää
häntä hyväksenne jatkaaksenne Brioudessa harjoittamaanne leikkiä.
— Mitä leikkiä?
Hän uhmasi minua lausuen makeita sanoja. Miten olikaan itseni laita?
Ajatus, että tuo tyttö oli alkanut penkoa salaisuuttani, sai minut
mielettömäksi. En voinut enää ollenkaan hillitä itseäni, vaan astuin
askelen lähemmäksi:
— Vikuroiminen on turhaa, minä kuulin äskeisen keskustelunne. Te ette
saa siihen enää tilaisuutta, Rosa enempää kuin tekään. Rosa sen jo
tietää, ja te lähdette täältä tänä iltana!
Hän kohautti olkapäitään arastelematta:
— Matkalippuni sallii minun oleskella täällä vielä kaksi vuorokautta;
minä lähden ylihuomenna. Unohdatte kokonaan, että olen sisareni luona!
Hän oli varmaan otaksunut saavansa minut saranoiltani tuolla suoralla
vihjauksella, mutta se vain vahvisti aikomustani.
— Te matkustatte tänään, koska olen niin päättänyt. Juna lähtee kello
kolme, auto tulee teitä hakemaan.
— Menettekö te autoa hakemaan?
— Sen saan puhelimella.
Puhuin niin päättävästi, että hän huomasi tällä kertaa joutuneensa
häviölle ja puri huuliaan. Sitten hän oli alistuvinaan:
— Minkä tekosyyn mainitsette Alicelle? Ettehän kumminkaan toivottavasti
aio vaatia, että minä hänelle selitän...
— Älkää olko huolissanne!
— Entä minä, mitä minun pitää siitä ajatella?
— Ei mitään. Päätökseni riittää.
Hänen katseensa, joka oli ollut hetkisen harhailevinaan, iski nyt
minuun:
— Se riittää tosiaan vakuuttamaan minulle, että muutamat henkilöt ovat
teille niin epämieluisia, että se on kaiken kohtuuden ulkopuolella. Jos
luulette siten voivanne hillitä uteliaisuuttani...
Minä varmaan kalpenin, mutta olin kyllin ymmärtäväinen katkaistakseni
asian lyhyeen:
— Minä aion suojella Alicen onnea yhtä ehdottomasti kuin te tahdotte
sen hävittää!
— Mitäpä varjelemista siinä on, huokasi hän, — eihän sitä ole enää
olemassakaan.
— Ettehän väitä...
— Että Alice on onneton? En suinkaan, mutta...
Hänen naurunsa tuntui leikkaavan ilmaa.
— Mutta toisinaan sattuu, ettei ihminen tiedä kaikkea... Vieläpä niin,
että pääasia jää häneltä tietämättä. Nähkääs, kuinka hyvä minä olen,
kun varoitan teitä! Eikö teillä ole muuta ukaasia annettavana? Hyvä.
Siinä tapauksessa minulla on vielä jotakin jäljellä. Hauska tavata
toiste.
En enää kuunnellut. En edes huomannut, että hän poistui. Hän oli
sanonut: »Pääasia jää tietämättä.» Mielessäni olivat nyt vain nuo
sanat, jotka loivat vihani sijaan sanomattoman sekasorron. Kuka
valehteli? Kääpiökö, väittäessään Alicen salaa kärsivän, vai Rosa,
joka puhui ikäänkuin olisi testamentin lukenut. Olinko itsekään
eilisestä alkaen ilmaissut yhtäkään todellista ajatusta? Kaikki
ympärillämme muuttui ristiriitaiseksi tai vääräksi. Minä tunsin,
että minua vei mukanaan liikkuva valhe, kuin vievä hiekka, ja että
jokainen vastustusyritys asiaa pahensi. Kunpa pääsisi vapautumaan tästä
epämääräisestä tilasta, vapautumaan niistä alhaisista petoksista,
joihin onnemme oli hukkumassa, kunpa ei tarvitsisi enää vapista, kunpa
saisi puhua!
Yhtäkkiä syntyi sitten valtava, ehdoton päätös. Siihen saakka olin
luullut, että minut oli tuomittu vaikenemaan. Se oli mieletöntä
menettelyä, sitä noudattaen jouduimme vaaraan tukehtua liejuun. Minä
aioin puhua, minun täytyi puhua! Kävi miten kävi, kunhan Alice lakkaisi
kysymästä, ja kunhan me molemmat pääsisimme vapaiksi tästä valheesta!