Kauan, kauan sitten eli Japanin meren rannalla nuori kalastaja nimeltä
Urashima, hyvänlaatuinen nuorukainen ja varsin taitava ongenvapaansa ja
siimaansa käyttämään.
Eräänä päivänä hän taasen läksi veneessään ulapalle kalastamaan. Mutta
kalojen asemesta hän sai jotakin muuta. Arvaatteko mitä? Niin, hän sai
suuren kovakuorisen kilpikonnan, jolla oli omituiset, ruttuiset,
vanhannäköiset kasvot ja hento häntä. Nyt on minun kerrottava teille
jotakin, mitä varmaankaan ette tiedä. Kilpikonnat, näetkös, elävät
kokonaista tuhannen vuotta -- ainakin japanilaiset kilpikonnat. Niinpä
ajatteli Urashima itsekseen: "Kala kelpaisi päivälliseksi aivan yhtä
hyvin kuin tämä kilpikonna -- vieläpä paremminkin. Miksikä surmaisin
eläinraukan ja estäisin sitä nauttimasta elämästään vielä
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta. Ei, ei! Minä en tahdo
olla niin julma. Varmaankaan ei äitini pitäisi siitä, että olisin niin
paha." Ja näin sanoen hän viskasi kilpikonnan takaisin mereen.
Pian sen jälkeen uinahti Urashima veneeseensä. Oli näet sellainen kuuma
kesäpäivä, jolloin jokainen mielellään nukahtaa päivällisen jälkeen. Ja
nukkuessaan hän näki aalloista nousevan kauniin tytön, joka astui
veneeseen lausuen:
"Minä olen meren jumalan tytär, joka asun isäni kanssa
lohikäärmelinnassa aaltojen alla. Se ei ollut kilpikonna, jonka juuri
äsken sait onkeesi ja niin ystävällisesti viskasit takaisin mereen. Se
olin minä. Isäni, merenjumala, oli lähettänyt minut katsomaan, olitko
hyvä vai paha.
"Me tiedämme nyt, että olet hyvä, kiltti poika, joka vältät julmia
tekoja; ja siksi minä olen tullut sinua noutamaan. Sinä otat minut
vaimoksesi, jos tahdot, ja me elämme onnellisina yhdessä tuhat vuotta
lohikäärmelinnassa syvän sinisen meren tuolla puolla."
Urashima tarttui siis toiseen airoon ja merenjumalan tytär toiseen, ja
he soutivat, soutivat soutamistaan, kunnes vihdoin saapuivat
lohikäärmelinnaan, missä merenjumala eli ja hallitsi kuninkaana kaikkia
lohikäärmeitä, kilpikonnia ja kaloja.
Hyvänen aika, miten ihanaa siellä oli! Palatsin seinät olivat
korallista, puissa oli smaragdeja lehtinä ja rubiineja marjoina,
kaloilla oli hopeasuomukset ja lohikäärmeitten pyrstöt olivat
täysipitoista kultaa. Kuvitelkaa mielessänne kauneinta ja kiiltävintä,
mitä koskaan olette nähneet, ja asettakaa se kaikki yhteen, niin
silloin saatte käsityksen, millaiselta tämä palatsi näytti. Ja kaikki
tämä kuului Urashimalle; sillä olihan hän merenjumalan vävy, ihanan
lohikäärmeprinsessan puoliso.
Näin he elivät onnellisina kolme vuotta, kävellen joka päivä noiden
uhkeitten smaragdilehväisten ja rubiinimarjaisten puiden alla.
Mutta eräänä aamuna Urashima sanoi vaimolleen:
"Olen hyvin onnellinen täällä. Mutta kuitenkin tahtoisin käydä kotona
tervehtimässä isääni ja äitiäni, veljiäni ja sisariani. Päästähän minut
lyhyeksi aikaa. Kyllä minä pian palaan."
"Mielelläni minä en laskisi sinua menemään", sanoi merenneito; "minä
pelkään pahoin, että jotakin hirveätä tapahtuu. Mutta jos tahdot mennä,
niin mitäs sille voi. Mutta sinun pitää ottaa mukaasi tämä lipas ja
tarkoin varoa sitä avaamasta. Jos sen avaat, et enää koskaan kykene
tulemaan takaisin tänne."
Urashima lupasi siis pitää hyvän huolen lippaasta ja millään muotoa
olla sitä avaamatta. Sitten hän astui veneeseensä, soutaen pois, ja
saapui vihdoin oman maansa rannoille.
Mutta mitä oli hänen poissaollessaan tapahtunut? Mihin oli hänen isänsä
mökki joutunut? Missä oli kylä, jossa hän ennen oli asunut? Vuoret
olivat kyllä entisillä paikoillaan, mutta puut niiltä oli kaadettu.
Pieni puronen, joka oli lirissyt hänen isänsä mökin lähellä, juoksi yhä
vielä, mutta sen partaalla ei enää ollut naisia vaatteita pesemässä.
Näytti hyvin omituiselta, että kaikki oli niin muuttunut kolmessa
lyhyessä vuodessa.
Kun kaksi miestä sattui kävelemään rannikolla, kääntyi Urashima siis
heidän puoleensa kysyen:
"Tahtoisitteko olla niin hyvät ja ilmoittaa minulle, mihin on joutunut
Urashiman mökki, joka ennen oli täällä?"
"Urashiman?" huudahtivat he -- "mitä? hänhän jo neljäsataa vuotta
sitten hukkui kalastusretkellä! Hänen vanhempansa, hänen sisaruksensa
ja heidän lapsenlapsensa ovat jo ammoin kuolleet. Se on vanha, vanha
juttu. Miten voit olla niin hupsu, että kyselet hänen mökkiään? Se
luhistui maahan satoja vuosia sitten."
Silloin välähti äkkiä Urashiman mieleen, että merenjumalan palatsi
aaltojen alla koralliseinineen, rubiinihedelmineen ja komeine
kultapyrstöisine lohikäärmeineen epäilemättä kuului keijukaisten
maahan, jossa yksi päivä luultavasti oli yhtä pitkä kuin kokonainen
vuosi täällä yläilmoissa, joten ne kolme vuotta, mitkä hän oli
viettänyt merenjumalan palatsissa, todellisuudessa olivat olleet
vuosisatoja.
Tietystikään ei hyödyttänyt viipyä kotona nyt, kun kaikki hänen
ystävänsä olivat kuolleet ja haudatut, vieläpä kyläkin hävinnyt. Sen
vuoksi Urashimalla oli kova kiire päästä takaisin vaimonsa
lohikäärmeprinsessan luo meren tuolle puolen. Mutta missä oli tie? Hän
ei voinut sitä löytää, kun ei ollut ketään sitä hänelle näyttämässä.
"Ehkä saan apua tien etsinnässä", ajatteli hän, "jos avaan lippaan,
minkä hän minulle antoi." Ja niin tuo hupsu poika oli tottelematon, tai
ehkä hän unohti vaimonsa kiellon. Hän avasi kuin avasikin lippaan. Ja
mitä luulette sen sisältä tulleen?
Sieltä kohosi vain valkoinen pilvi, joka usvan tavoin leijaili meren
yli. Huutaen pilvelle, että se pysähtyisi, hyökkäsi Urashima sinne
tänne ja parkui surusta. Sillä nyt hän muisti vaimonsa sanoneen, että
lippaan avattuaan hän ei enää koskaan voisi palata merenjumalan
palatsiin. Mutta pianpa hän ei enää kyennyt juoksemaan eikä
huutamaankaan.
Äkkiä hänen tukkansa kävi lumivalkeaksi, hänen kasvonsa tulivat
ruttuisiksi ja selkä käyräksi kuin vanhan ukon. Sitten hänen
hengityksensä taukosi ja hän kaatui kuolleena rannalle.
Urashima-raukka! Hän kuoli siksi, että oli ollut hupsu ja tottelematon.
Jos hän vain olisi tehnyt niinkuin häntä käskettiin, olisi hän
saattanut elää vielä tuhat vuotta.