Kauan, kauan sitten, vanhaan hyvään aikaan, jolloin vielä oli
keijukaisia ja jättiläisiä, peikkoja ja lohikäärmeitä, urhoollisia
ritareja ja hätään joutuneita neitosia, eräs urhea nuori soturi läksi
maailmaan seikkailuja etsimään.
Jonkun aikaa hän samoili kohtaamatta mitään erikoisempaa, mutta vihdoin
hän eräänä iltana, kuljettuaan tiheän metsän läpi, joutui aution ja
yksinäisen vuoren kupeelle. Ei kylää, ei mökkiä ollut näkyvissä, eipä
edes hiilenpolttajan majaa, vaikka niitä niin usein tapaa metsän
liepeillä. Hän oli seurannut heikkoa ja hyvin ruohoittunutta polkua,
mutta vihdoin hän kadotti senkin näkyvistään. Hämärä läheni ja turhaan
hän ponnisteli löytääkseen kadotetun tien. Joka yrityksellä hän näytti
yhä toivottomammin takertuvan orjantappurapensaisiin ja pitkään
ruohoon, jota kasvoi tiheästi joka puolella. Heikkona ja väsyneenä hän
hapuili eteenpäin yhä yltyvässä pimeydessä, kunnes hän äkkiä saapui
pienelle autiolle ja puoliksi raunioittuneelle temppelille. Kuitenkin
se vielä sisälsi pyhätön. Täällä oli toki suojaa kylmältä kasteelta, ja
niin hän päätti viettää yönsä temppelissä. Ruokaa hänellä ei ollut;
kietoutuen viittaansa ja asettaen oivallisen miekkansa viereensä hän
laskeutui levolle ja vaipui pian sikeään uneen.
Puoliyön lähetessä hän heräsi hirvittävään meluun. Ensiksi hän luuli
nähneensä unta, mutta melu jatkui, ja koko rakennus kaikui mitä
kauheimmista huudoista ja ulvonnasta. Nuori soturi kohottausi varovasti
ja tarttuen miekkaansa katsahti ulos rappeutuneessa seinässä olevasta
reiästä. Hän näki omituisen ja kaamean näyn. Joukko inhoittavia kissoja
pyöri hurjaa ja hirvittävää tanssia, ja niiden kiljunta kaikui
hiljaiseen yöhön. Niiden kamalan parkunan seasta saattoi nuori soturi
selvästi erottaa seuraavat sanat:
"Älköön siitä Shippeitaro
kuulko hiiskuvammekaan!
Älköön kuulko Shippeitaro!"
Kaunis täysikuu valaisi säteillään tätä kamalaa näytelmää, jota nuori
soturi katseli kummastuksella ja kauhulla. Kun puoliyön aika oli
ohitse, hävisivät aavekissat ja kaikki oli hiljaista jälleen.
Loppu yötä kului häiritsemättä, ja nuori mies nukkui sikeästi aamuun
asti. Hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaalla, ja hän
kiirehti lähtemään yöllisen seikkailunsa näyttämöltä. Aamun kirkkaassa
valossa hän pian keksi jälkiä polusta, joka edellisenä iltana oli ollut
näkymätönnä. Tätä seuratessaan huomasi hän suureksi ilokseen, että se
ei, kuten hän oli pelännyt, vienytkään takaisin siihen metsään, jonka
läpi hän eilen kulki, vaan päinvastaiseen suuntaan avonaista kenttää
kohti. Siellä hän näki pari kolme mökkiä erillään toisistaan, ja vähän
kauempaa hän erotti kylän. Nälän ahdistamana hän kiirehti minkä jaksoi
kylää kohti, mutta silloin hän kuuli naisen kovalla äänellä valittavan
ja rukoilevan apua. Tuskin olivat nämä hätähuudot kaikuneet soturin
korviin, kun hän jo unohti nälkänsä ja kiirehti lähimpään mökkiin asiaa
tiedustelemaan ja, jos mahdollista, tarjoamaan apuaan.
Ihmiset kuuntelivat hänen kysymyksiään, mutta pudistaen surumielisesti
päätään he vakuuttivat, että kaikki apu oli turhaa. "Joka vuosi",
sanoivat he, "vuorenhenki vaatii uhrin. Aika on nyt tullut, ja juuri
tänä yönä se nielaisee ihanimman neitosemme. Tämä on itkumme ja
valituksemme syynä."
Ja kun nuori soturi kummissaan kyseli enemmän, kertoivat he hänelle,
että auringon laskiessa uhri asetettaisiin jonkinlaiseen laatikkoon ja
vietäisiin samaan raunioittuneeseen temppeliin, missä hän oli viettänyt
yönsä, ja sinne se jätettäisiin yksinään. Aamulla olisi tyttö hävinnyt.
Niin oli käynyt monena vuonna, ja niin kävisi nytkin: sitä ei voinut
auttaa. Nuoren soturin kuunnellessa tätä puhetta täytti hänet palava
halu pelastaa neitonen. Raunioittuneen temppelin mainitseminen oli
tuonut hänen mieleensä hänen eilisiltaisen seikkailunsa, ja siksi hän
kysyi väeltä, olivatko he koskaan kuulleet Shippeitaron nimeä ja
tiesivätkö he, ketä tai mitä sillä tarkoitettiin. "Shippeitaro on
voimakas ja kaunis koira", kuului vastaus. "Sen omistaa ruhtinaamme
lähin mies, joka asuu vain vähän matkan päässä täältä. Usein näemme sen
seuraavan isäntäänsä, ja komea ja reipas eläinpä se onkin."
Nuori ritari ei jäänyt tekemään enempiä kysymyksiä, vaan kiirehti
Shippeitaron isännän luo pyytämään tätä lainaamaan hänelle koiransa
yhdeksi yöksi. Omistaja ensiksi vastusteli, mutta vihdoin suostui
luovuttamaan Shippeitaron ehdolla, että se tuotaisiin takaisin
seuraavana päivänä. Riemuissaan menestyksestään nuori soturi vei koiran
mukanaan.
Sitten hän riensi tapaamaan onnettoman neitosen vanhempia, pyytäen
heitä pitämään tyttärensä sisällä huoneissa ja vartioimaan häntä
huolellisesti, kunnes hän palaisi. Asetettuaan Shippeitaron neitosta
varten valmistettuun laatikkoon ja kuljetettuaan sen muutamien kylän
nuorten miesten avulla raunioittuneen temppelin edustalle, hän laski
laatikon sinne. Nuoret miehet kieltäytyivät viipymästä hetkeäkään
kummituspaikalla, vaan kiirehtivät alas vuorelta kuin kokonainen joukko
peikkoja olisi ollut heidän kintereillään. Ilman muuta toveria kuin
koira jäi nuori soturi odottamaan, mitä tapahtuisi.
Puoliyön aikaan, kun kuu oli kohonnut korkealle taivaalle valaen
hohdettaan vuorelle, saapuivat aavekissat jälleen. Tällä kertaa oli
niillä keskellään suuri musta kolli, kaikkia muita hurjempi ja
hirvittävämpi, ja tämän nuori soturi helposti tunsi itse hirvittäväksi
vuorenhiideksi. Tuskin se oli huomannut laatikon, kun se alkoi tanssia
ja hyppiä sen ympäri, ulvoen toveriensa säestämänä voitonriemusta ja
kamalasta ilosta. Kylliksi kauan ivattuaan ja ärsytettyään uhriaan se
tempasi laatikon kannen auki.
Mutta tällä kertaa kohtasi se vertaisensa. Urhea Shippeitaro syöksähti
kollin kimppuun, iski siihen hampaansa ja piti sitä kiinni, kunnes
nuori soturi yhdellä ainoalla oivallisen miekkansa iskulla kaatoi sen
kuoliaaksi jalkojensa juureen. Muut kissat taasen ällistyivät niin,
etteivät voineet paetakaan, vaan jäivät tuijottamaan johtajansa
ruumista, saaden nopeasti surmansa ritarin säilästä tai Shippeitaron
terävistä hampaista.
Tuhansin kiitoksin vei soturi koiran takaisin sen isännälle, kävi
kertomassa tytön isälle ja äidille, että heidän tyttärensä oli
pelastettu, ja ilmoitti kylänväelle, että hiisi oli vaatinut viimeisen
uhrinsa, eikä sen koommin heitä häiritsisi. "Tästä kaikesta saatte
kiittää urhoollista Shippeitaroa", sanoi hän jättäessään heidät
hyvästi, ja jatkoi matkaansa etsiäkseen uusia seikkailuja.