Kuu oli jo noussut metsän takaa ja valaisi pyhää seutua uhrikansan
hiljalleen hajaantuessa yöpuilleen. Osma saattoi vaimonsa ja poikansa
havumajaan, mutta itse hän päätti nukkua yönsä Uhrivaaralla siinä
paikassa, johon oli ajatellut rakentaa talonsa. Sitten sen vasta
varmasti tiesi, hyväksyikö maanhaltija sen paikan, kun siinä yönsä
nukkui. Ensin Osma pistäytyi kuitenkin veneen luona, -- Kammo-Pirho oli
poissa.
"Arvasinhan sen", puheli Osma itsekseen, "ei Kammo-Pirhoa mikään
pidätä. Oi isoisä, ennen ei henkesi rauhaa löydä kuin Pirho Osmalan
pirtissä saa suojaa ja turvaa. Miksi jätitkään Pirhon. -- -- -- Mutta
miksipä syytänkään sinua, toinhan itsekin vaimoni Eestien maasta.
-- -- -- Kunpa edes poikani tyytyisi Karjalan impeen. Soma on Päivön
Kaunohelma. Miksei hänestä voisi kerran tulla Osmalan emäntää,
pojalleni vaimoa. -- Mutta mene tiedä nuorten mieltä. Kaukaa sanotaan
kaikkien Osmain omansa ottavan. -- -- -- Niin, niin, soma vain olisi,
jos oma poikani ottaisi Päivön tyttären." -- -- --
Näissä mietteissään tuli Osma jo uuden pirtin paikalle. Hän sytytti
pienen tulen siihen, mihin uhripuu istutetaan sitten, jos haltija
paikan hyväksyy. Tulen luo hän teki makuutilan havuista, mutta pani
päänsä alle tulukset ja yölepakon siipioravan nahassa. Sitten paneutui
hän maata kirves kainalossa, miekka vyöllä, kintaat kädessä, kengät
jalassa ja lakki päässä, kuten matkalle lähtijä. Nyt piti maanhaltijan
näyttäytyä hänelle unessa. Jos tämä oli ystävällinen, niin sai tähän
rakentaa tuvan, mutta jos haltija oli vihainen, piti muuttaa toiseen
paikkaan ja siellä koetella samalla tavalla.
Tuskin vielä päivä sarasti, kun Osma jo heräsi. Hän oli hyvin iloinen,
sillä hän oli nähnyt unissaan uuden komean talon, jonne haltija pyrki
sisälle. Se oli paras merkki, mitä pyytää saattoi, -- haltija hyväksyi
paikan.
Osma läksi nyt piilokodalle ja sieltä aarreluolaan. Aarteitten seasta
valitsi Osma ihmeen kauniin miekan ja kiiruhti takaisin vaimonsa luo.
Alja istui jo kodan ovella. Isä herätti nuoren Osman. "Juokse hakemaan
Joutti-paimen tänne!" sanoi hän uniselle pojalleen.
Pian tuli Joutti. Osma laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä
vaimoni pelastaja, tästä lähin saavat kiharasi kasvaa hartioille asti.
Kukaan ei enää saa sanoa sinua orjaksi. Olet vapaa ja olet poikani,
kuten Osma. -- Tässä sidon Osman miekan vyöllesi. Tiedät, mihin se
Osman miestä velvoittaa, poikani Joutti." -- --
Joutti ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta, vai haltijoittenko ajassa
elettiin yhä. Hänen silmänsä loistivat, posket hehkuivat. Kerrankin
vapaa, elämän ikänsä vapaa! Voi sen riemun määrää!
"Katso, tämä miekkani on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin", sai hän vihdoin
sanotuksi nuorelle Osmalle, joka näytti olevan yhtä ihastunut kuin
Jouttikin.
"Se on vähän kauniimpikin. Katsohan sen kahvaa, Joutti! Olen niin
iloinen. Yhdessä me karkoitamme kaikki vainolaiset Karjalasta", vastasi
Osma.
"Niin, ajatteles!" päätti Joutti ja käsikädessä lähtivät pojat kodalta.
Tuskin oli isä Osma istahtanut, kun metsästä alkoi kuulua sellaista
ryskettä ja rytinää, ettei määrää. "Mitä, mitä ihmettä", sanoi Osma ja
lähti katsomaan. Kummakseen hän näki, että heimon kaikki miehet olivat
jo jalkeilla. Kelohongat kaatuivat, pilkottiin, veistettiin.
"Jopa nyt jotakin", ajatteli Osma ja lähestyi miehiä. Silloin tuli
Päivö reippaasti vastaan, sanoen: "Ethän ihmettele, Osma! Ymmärräthän,
ettei Karjalan heimo voi kuningastaan jättää tänne mittaamattomalle
salolle, kuten taivaanlintua. Rakennamme sinulle pirtin ja komean
rakennammekin, niin että se vetää vertoja itse Kainun kuninkaan
Vaaraviitan kartanolle."
Niin, no, Osma tuli hyvin liikutetuksi heimonsa rakkaudesta. Ja arvaa
sen, kun sadat miehet olivat työssä, että paljon tuli valmistakin.
Toiset rakensivat pirttiä niin suurta, ettei sellaista konsana oltu
nähty Karjalan mailla. Kiukaan perustus jo oli tavallisen pirtin
kokoinen ja uuniin mahtui varmaan emäntä ja seitsemän tytärtä
värttinöineen, kuten laulussa sanotaan. Toiset miehet rakensivat
lujaa kivistä pakolinnaa vaaran laelle ja muutamat laativat kivisiä
suojavalleja niihin kohtiin rannalle, joista maihin nousu oli helpoin.
Mutta niemen kapeaan kaulaan rakennettiin vahva hirsiaita ja komea
portti. Ja nuori Osma istutti pyhän pihlajan sille paikalle, johon isä
oli tulen tehnyt.
Jo toisen päivän iltapuolella kohotettiin kurkihirsi. Kohta oli
malkakatto ja lattiasilta valmiina. Nuori Osma katseli ovelta
suunnatonta pirttiä ja virkkoi Joutille: "Sanotaan Vaaraviitalla olevan
niin suuren pirtin, että kun kukko perällä laulaa, ei se uksen suulle
kuulu, mutta luulenpa, että tämä meidän pirtti on yhtä suuri."
"Niin, olisipa meillä nyt vain kukko", vastasi Joutti, "niin
koettaisimme. Tiedän kuitenkin, että se kuuluisi ja kuuluu se
Vaaraviitankin majassa, mutta Päivö aina liioittelee."
"Kunpa pääsisimme kerran Vaaraviitan pirtille ja näkisimme sen kuulun
komeuden", sanoi Osma.
"Kuka tietää, vaikka pääsisimme piankin sinne. Päivö on kovasti
suuttunut. Ja kyllä se onkin, -- uskaltavat tulla meidän maille",
touhusi Joutti. Ja Osma vastasi: "Niin, kaikki karkoitamme Karjalan
alueelta. Mutta tahtoisin nähdä maailmaa Karjalan ulkopuoleltakin.
Eiköhän sitä nyt voisi tappelemattakin liikkua, kuten Vaaraviitta."
"Kun tulet Osmalan isännäksi ja Karjalan kuninkaaksi", virkkoi Joutti
vilkkaasti, "niin sitten voit lähteä pitkille kaupparetkille, kuten
isoisäsi ennen. Johan syntymähetkesi merkit osoittivat, että sinä
liikut paljon kaukaisilla mailla. Otathan minut mukaan?"
"Tietysti! Käymme kauempana kuin kukaan Osma ikänä ennen."
Näissä tuumissaan tulivat pojat rannalle. Hetki olikin otollinen,
vene saapui juuri ja maihin nousi neljä Osman miestä. He palasivat
hämäläisiä takaa-ajamasta ja kertoivat nyt murheellisina kuningas
Osmalle, miten he kyllä olivat saavuttaneet hämäläiset, mutta kun
eivät nähneet heidän mukanaan vankeja, jättivät he koko takaa-ajon,
heitä kun oli niin vähäsen. Mutta Osma hymyili ja käski miesten katsoa
uuden pirtin porrassillalle, jossa Alja seisoi, ja kertoi sitten
hänen ihmeellisen pelastuksensa. Kyllä loistivat Joutin silmät tätä
kertomusta kuullessaan.
Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen
maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä
sanaa Osmalle.
Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja
nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin
heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet
jo matkalla etelään. -- Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta
siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he
viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.
Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin
he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä
tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi
kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän
erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena,
aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana
juhlallisena, pohjattomana.
Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta
luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa
kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä,
surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän
ikuiseen huminaan.