Oli tullut ilta. Suuret uhrit oli mutkaisin menoin toimitettu ja syöty
komea uhriateria. Rattoisasti jutellen hajaannuttiin Uhrivaaralta
pitkin rannikkoa odottamaan, mitä nuoret olivat keksineet tämän vuoden
ilo-iltaan. Vaan yht'äkkiä kaikki pysähtyivät ja kauhu täytti mielen.
Metsästä tuli kumma olento, satavuotias Kammo-Pirho. Hän oli puettu
nahkarepaleihin, mutta repaleitten välistä näkyi käärmeenpäitä ja
karhunhampaita. Sääret olivat kamalan karvaiset ja tukka takkuinen.
Kurttuisista kasvoista pisti esiin terävä nenä ja leuka, kuten
satujen noita-akalla. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Kammo-Pirho
oli viimeiseksi näyttäytynyt, siksipä kaikki olivat luulleet häntä
jo kuolleeksi. Harvoin näyttäytyi Kammo-Pirho ihmisille ja vallan
kamalaa oli, jos hän näyttäytyi heimon yhteisillä uhrijuhlilla. Joskus
ennenkin oli hän tullut Uhrivaaralle, huitonut sauvallaan ilmaa ja
höpissyt käsittämättömiä sanoja, mutta jotain hirvittävää oli aina
sen jälkeen heimolle tapahtunut. Siksipä kauhu täytti nytkin mielet,
kun kokoonkurtistunut Kammo-Pirho sauvansa varassa kääpötti vaaralle.
Lapset pakenivat kirkaisten vanhempiensa turviin nähdessään liehuvat
nahkariekaleet ja käärmeenpäät. Vaan eipä ruvennutkaan Kammo-Pirho nyt
huitomaan ja manaamaan. Hän istahti vain kivelle uhritulen luo ja itki.
Silloin Osma lähestyi häntä ja kysyi: "Onko Pirholla vilu?"
"On, Pirholla on aina vilu ja nälkä, vilu ja nälkä, Karjalan kuningas",
vastasi hän.
Osma toi tuokkosella lämmintä huttua ja uhrilihaa. Pirho söi aivan
ahmien. Sitten hän sanoi: "Nyt on Pirholla hyvä olla, hyvä olla,
Karjalan kuningas. Pirholla vain on uni, on uni, Karjalan kuningas."
"No, tule nukkumaan", sanoi Osma, saattoi hänet veneeseen ja peitti
hyvin nahkasilla.
"Pirho voisi olla Osman isoäiti, Osman isoäiti, Karjalan kuningas."
"Niin jää meille mummuksi", virkkoi Osma, "minä kyllä pidän huolen
sinusta, miksi menisitkään enää metsään kärsimään vilua ja nälkää."
"Pirho jää, Pirho jää, Karjalan kuningas", vastasi vanhus ja oli
samassa jo unen mailla.
Kauhu oli jättänyt ihmiset, kun Kammo-Pirho niin kiltisti jutteli
Osman kanssa. Mutta sill'aikaa kuin Osma saattoi Pirhon nukkumaan,
kertoivat äidit lapsilleen, miten Pirho kerran oli ollut Karjalan
kaunein neitonen ja hänestä piti tulla Osmalan emäntä, kaupat oli jo
tehty nykyisen Osman isoisän kanssa. Vaan silloinpa läksikin Osma
varjaagien maahan sankariretkelle ja toi sieltä emännän tullessaan.
Silloin karkasi Pirho metsään ja on siellä kulkenut puoleksi
sekapäisenä vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä, missä hän asuu, millä
elää, pois metsästä häntä vain ei saada. Silloin tällöin ilmestyy hän
Kammo-Pirhona asutuille maille.
Kun nyt näin hyvin oli suoriuduttu Kammo-Pirhosta, alkoi juhlatouhu
uudestaan kaksin innoin. Vanhemmat ihmiset asettuivat mukavasti pitkin
rantoja, uhriolut virtaili ja iloinen odotus täytti mielet. Nuorten
touhulla ei näyttänyt olevan määrää, juostiin, kuiskailtiin, puuhattiin.
Osma vaimoineen oli asettunut rannalle mahtavan riippakoivun alle. Alja
istui kivellä runkoon nojaten ja Osma maassa hänen vierellään.
"Vihdoinkin tuli aika, jolloin voit kertoa kaikki. Miten, miten
ihmeessä pelastuit?" sanoi Osma.
"Kun herjat lähtivät ajamaan sinua takaa, juoksi Joutti-paimen
metsästä, katkoi siteemme ja niin pääsimme pakenemaan", vastasi Alja.
"Mutta mikset kummassa tullut pikemmin. Et usko, miten kauheassa
tuskassa olen ollut."
Alja silitti hellästi Osman päätä ja vastasi: "Katso, meidän täytyi
paeta etelään, sillä meitä ajettiin takaa. Heti kun uskalsimme,
käännyimme tänne pohjoiseen, mutta matka vei aikansa."
"Niin, niin, samapa se, nythän olet kuitenkin täällä ja siinä on
kaikki, mitä voin toivoa." -- -- --
Tähän keskeytyi puhelu, sillä yht'äkkiä remahti mahtava uhrikokko
Uhrivaaralta ja samassa kohosi toinen yhtä komea Käräjäniemeltä.
Karjalan heimon vanha valkoparta laulaja Pelko-suvusta alotti
voimakkaalla äänellään uhrilaulun, joka kaikui kauas. Mutta kun
hän oli laulanut jonkun säkeen, alkoi joku Käräjäniemellä säestää
laulua suurella kanteleella. Niin komeata uhrilaulua ei oltu kuunansa
kuultu. Tuskin oli laulu loppunut, kun pitkin rannikkoa syttyi
kuin taikavoimasta kymmeniä pikkutulia, vieläpä läheinen saaren
rannikkokin loisti tulista. Yhtä hiljaa oli järvelle liponut monta
lehvillä koristettua venettä. Niistä alkoi ensin hiljaa, sitten yhä
voimakkaammin kuulua laulua, jota monet kanteleet säestivät. Se oli
nuorten miesten sankarilaulu. Kaikki vuotiset urotyöt siinä kerrottiin.
Vähän aikaa oli välillä hiljaista, kunnes rannan lehdikosta alkoi
kuulua laulua, niin vienoa ja kirkasta, että ihmiset aivan mykistyivät
sitä kuullessaan. Ei ainoakaan kannel uskaltanut ruveta säestämään
Pelkoneitojen ihanaa laulua, sillä kanteleen ääni olisi vain häirinnyt
sointujen puhtautta. Ja vastaiselle rannalle nousi -- sen näkivät
ihmiset nuotiotulien valossa vallan selvään -- ensin yksi, sitten yhä
useampia haltijoita, niin että lopulta jokaisella rantakivellä istui
haltija. Rasahdus kuului ylhäältä puusta, -- henget asettuivat sinnekin
kuuntelemaan. Nyt oli pyhä hetki, henkien aika. Ihmiset tunsivat, miten
lyhyt on elämä, pian hekin kaikki henkinä kuuntelevat maan lasten
laulua.
Loppui nuorten naisten ihana laulu. Oli pilkkosen pimeä, vain uhrikokot
loimusivat. Kului hetki, toinen, kolmaskin. Silloin alkoi kaukaa
kuulua vienon vienoa hiljaista soittoa. Kukaan ei tiennyt mistä se
tuli, eikä kukaan sitä ajatellutkaan -- samahan se, karjalainen nautti
soiton tenhosta. Soittoon yhtyi kirkas lapsen ääni, joka hopeakellona
helkytteli säveliä. Ja kun laulu loppui, jatkui soitto yhä vienommin
ja hiljemmin, kunnes se huomaamatta hävisi henkien kohinaan. Kaikki
olivat hiljaa kuin jonkun käsittämättömän iäisen edessä. Toinen maailma
oli aivan lähellä, rajaa ei tuntunut olevankaan. -- Mitä on sentään
ihmislapsi ja hänen elonsa matka henkien maailmaan verrattuna! -- -- --