Päiviä kulki Osma poikineen, kunnes viimein saapui piilopirtille, joka
sijaitsi keskellä mittaamatonta erämaata Osma-suvun pyhän kuusikon
läheisyydessä. Mutta ei tullut tänne entinen komea Karjalan sankari,
vaan kumarassa kulkeva, murtunut mies. Uudestaan ja uudestaan oli
Osma matkalla toistanut pojalleen: "Vaikka veivätkin kaiken muun, en
välittäisi, kun vain olisivat äidin jättäneet."
Piilopirtti oli ihmeellisen pikkulammen, Salasilmän rannalla. Mutta
niin se oli puitten piilossa, ettei sitä ollenkaan näkynyt. Ja vielä
oli kodan huipulle asetettu ontto, käyrä puu, joka johti savun maahan.
Mahdoton oli vieraan tänne osata.
Pari päivää oli kulunut. Pikku Osma istui veneessä keskellä Salasilmää
ja antoi airojen levätä. Vene oli yhdestä puusta koverrettu ja
ikivanha. Mietteisiinsä vaipuneena katseli Osma mahtavaa vaaraa, jonka
taakse auringonkehrä juuri oli painumassa, ja puheli itsekseen: "Noin
komeata vaaraa en ikänä ole nähnyt, ihan sen laki koskettaa pilviä. Ja
nuo hongat! Onko mahtavampia nähty! Mutta tuopa onkin Haltijavaara,
itse metsänväki siellä asustaa. Ja tämän ihmeellisen Salasilmän
syvyydessä asuvat vedenhaltijat. Niin, koko tämä seutu on haltijoitten
maata, pyhää tannerta. Ihmekös, jos haltijat täällä antavat isälle
salaisia tietojaan."
Mutta kun Osma muisti isän, muistui mieleen äitikin, ja silloin
koski niin kipeästi rintaan, että piti oikein kädellä painaa. "Äiti,
äitikulta", vaikeroi hän kyynelten vieriessä.
"Osma!" kuului rannalta. Se herätti pojan mietteistään. Muutama
voimakas veto ja jo kosketti veneen kokka rannan lepikkoa.
Isä paistoi kaloja kodan hiiloksessa. Nyt ne juuri valmistuivat, ja he
söivät yksinkertaisen illallisen. Sitten he siinä hiipuvan hiilloksen
ääressä kauan juttelivat. Joka ilta oli isä kertonut salaisia tietoja
pojalleen, josta hänen jälkeensä piti tulla Karjalan heimon tietäjä.
Ikimuistoisista ajoista oli tietäjätoimi ollut Osma-suvulla, poika
sen aina peri isältä. Siksi tahtoi isä nytkin antaa pojalleen mitä
huolellisimman opetuksen. Tässä samassa kodassa oli hän itse lapsena
tietonsa saanut, samoin isä ja isoisä, niin kauas kuin muisti
kannatti. Ja uusia tietojakin täältä aina sai, olihan tämä seutu oikea
haltijoitten asunto. Täällä asuivat isien henget pyhässä kuusikossa,
metsän haltijoita liikkui kaikkialla, eikä missään voinut olla veden
väkeä lähempänä kuin Salasilmän laineilla vanhassa veneessä. Nuorihan
pikku Osma oli kuulemaan kaikkea, mutta kuka tietää miten kauan tässä
itse saisi elää. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman väsyneeksi ja
raihnaiseksi. -- -- --
Vasta sydänyön saapuessa sanoi isä: "Pannaan nukkumaan! Huomenna on
raskas päivä. Miten jaksanenkaan johtaa heimokäräjiä! -- Kun eivät
olisi vieneet äitiä, vaikka veivätkin kaiken muun."
"Mutta, isä", virkkoi nuori Osma, "nythän pääsen minäkin mukaan ensi
kerran käräjille, ja jos et sinä ehdota, niin sanon minä miehille, että
lähdetään heti paikalla kostoretkelle Hämeeseen. Tuodaan äiti takaisin,
tai kostetaan hänen kuolemansa."
"Oi poikani; noin ajattelin minäkin ennen. Mutta nyt. Haltijatkin
kieltävät lähtemästä. Ja tiedätkö, kostoa seuraa aina kosto, vihan
kylvöä viha. Äiti, hellä äiti ei koskaan tahtonut kostaa. -- Alja,
Alja, lempeä Alja, kymmenien vaarojen ja vaivojen läpi toin sinut
Karjalaan, näinkö sinut kadotin!"
Ja ensi kerran elämässään kuuli pikku Osma isän itkevän.