Kaksi ukkoa päätti kerran lähteä Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata.
Toinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff.
Toinen, Elias Bobroff, oli vähävarainen.
Tuomas oli vakava talonpoika; viinaa hän ei koskaan nauttinut, tupakkaa
ei polttanut eikä nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu hänen
suustaan kuultu; hän oli ankara ja luja mies, kahteen erään oli ollut
kylänvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. Hänellä oli iso
perhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat
kaikki yhdessä. Hän oli terve, parrakas, suora mies ja vasta
seitsemännellä-kymmenellä alkoi parta vähän käydä harmaaksi. Elias ukko
taasen ei ollut rikas eikä köyhä; ennen kävi salvumiehen työssä, mutta,
vanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehiläisiä. Toinen
poikansa kävi ulkona ansiotyössä, toinen oli kotoisalla. Elias oli
hyväntahtoinen ja iloinen ukko. Joi hän vähän viinaakin, nuuskasi ja
laulelikin mielellään, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen, eli niin
kotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyvässä sovussa.
Ulkomuodoltaan hän oli lyhyenläntäinen, mustanverinen, kiharapartainen
ja samoin kuin hänen pyhimyksensäkin, Elisa profeetta, kaljupää
kauttaaltaan.
Jo kauan sitten olivat ukot suostuneet keskenään lähtemään yhdessä,
mutta Tuomas-ukon aika ei antanut myöten, kun hänen asiansa eivät
tahtoneet vähetä. Kun yhdestä asiasta pääsee, niin kohta toinen on
edessä; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta
poikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden
tuvan rakentamista.
Kerran taas, joutohetkellä, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle.
-- Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me lähdemme lupaustamme
täyttämään?
Tuomas kävi totiseksi. -- Meidän täytyy vielä odottaa; tämä vuosi on
minulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin
sadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enkä
vieläkään ole sitä saanut kokoon. Kai se kesään joutuu. Ensi kesänä
sitten, jos Jumala suo, varmaan lähdemme.
-- Minun mielestäni on turhaa sitä kesäksi jättää; pitää lähteä nyt.
Kevät on paras aika.
-- Kyllähän sitä jo oisi aika lähteä, mutta kun työ on pantu alkuun,
niin vaikea sitä keskenkin on jättää.
-- Eikö sinulla sitten ole, kenen huostaan jättäisit? Hoitaahan poikasi
asiasi.
-- Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein
luottaa, aika ajoin kun on viinaan menevä.
-- Täytyyhän niiden tulla toimeen ilman meitäkin, kun meistä aika
jättää. Pojankin tulee jo tottua.
-- Onhan se sitäkin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin nähdä työ
päättyneeksi.
-- Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa päättäneeksi. Äsken
meillä akkaväki teki pyhäsiivoa, pesivät ja raivasivat. Sitä pitäisi
tehdä, tuota pitäisi tehdä, eikä tahdota joutua valmiiksi. Vanhin
miniä, viisas vaimo, sanoo:
-- Hyvä vaan, että se pyhäkin joutuu, meitä odottamatta; muutoin,
vaikka kuinka puuhaisimme, ei siitä loppua tulisi.
Tuomas alkoi ajatella asiaa.
-- Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eikä sitä käy
tyhjin käsin matkaan lähteminen. Sata ruplaa on suuri raha.
Elias naurahti.
-- Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti
isommat kuin minun, ja sinä vielä tässä puhut menoista. Sano vaan,
milloin lähdetään. Vaikk'ei olekkaan, niin kyllä hankitaan.
Tuomastakin nauratti.
-- Katsos vaan sitä ämmästä äijää, sanoi hän; mistäs sinä kapajat
kokoon?
-- Kotoani kokoon, minkä saan; sen, mikä puuttuu, hankin niin, että
myön naapurille kymmenkunta mehiläispölhöä. Se on aikoja jo niitä
käyttänyt.
-- Niin; mutta mistä saisit hyvät mehiläisparvet; vieläpä ehkä tulet
katumapäälle.
-- Katuako?! Ei maar, naapuri! Eläessäni, en ikinäni ole muuta katunut
kuin syntiä. Sielu on kaikista kalliin.
-- Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät
ole reilassa.
-- Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme
lupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan.