_Andrei, Roponen, Anni._
_Andrei._ _(Tulee oikealta)._ Mitä on minun tekeminen? Toisella puolen
on isäni, toisella äitini------Joll'en olisi jo näin pitkälle
mennyt, silloin ei olisi epäilemistä. Mutta kun kerran heidät jo
pettänyt olen, kuinka voin enää peräytyä heidän piiriinsä? En, sitä en
voi! Mutta seisahtua--se ei ole mahdotonta!--
_Roponen._ Saa nähdä, mitä hän nyt käy tekemään. Huttusesta puhumatta
luottavat muut nähtävästi minuun ja pysyvät lujina.--------Kas,
Andrei, sinäkö se olet? Tuleppas tänne!
_Andrei._ Mitä on asiata?
_Roponen._ Sinä näyt olevan pahoillasi eilispäiväisestä. Ukot olivat
iloisella päällä ja loukkasivat sinua, sen minä myönnän. Taisinpa
minäkin olla liian ankara sinua kohtaan. Mutta unohtakaamme se! Sinä
pyysit tytärtäni vaimoksesi.--Hm! Siinä on tosin vaikeuksia! Mutta
heitetään se asia ratkaisematta tuonnemmaksi! Meillä on nyt paljon
tärkeämpiä asioita. Niinkuin tiedät, olemme joutuneet ankaraan
taisteluun Kosminin kanssa... Kaikki meidän yhteiset voimamme ovat nyt
tarpeen. Et sinäkään saa antaa epätoivon miehuuttasi lannistaa. _(Lyöpi
olkapäälle)._ Sovitaan pois turhat riidat! Yhdy sinä liittoon!
_Andrei._ Kas, kuinka makeasti sinä nyt puhut, kun apuani tarvitset!
Pianpa se ääni kellossa muuttuikin! En minä ole mikään koiran penikka,
jonka saa potkaista ulos milloin vaan tahtoo ja taasen kutsua takaisin,
kun kaalivadista lusikkaan luu sattuu. Ei, Roponen. _(Anni astuu
rappusille)._ Muuten voin sinulle ilmoittaa, päästääkseni sinut
huolistasi, ett'en aiokkaan enää kosia tytärtäsi. Tosin olen häntä
rakastanut--ja rakastan vieläkin, mutta kaikessa tapauksessa olen
päättänyt hänestä luopua.
_Anni._ _(Hyökkää esille)._ Mitä sanot?
_Andrei._ Minä puhuin, mikä on totta.
_Anni._ Sinä siis...
_Andrei._ Minua on täällä kohdeltu tavalla, jota en voi anteeksi antaa.
Isäsi käytös minua kohtaan on ollut sellainen, ett'en hänen kanssaan
saata sukulaisuutta tehdä. Minun täytyy sinusta erota, niin raskasta
kuin se minusta onkin. _(Aikoo mennä)._
_Anni._ Älä mene, Andrei! Odota hetkinen! _(Roposelle)._ Isä, onko se
totta, mitä hän sanoo?
_Roponen._ Jos hän on ottanut loukkaantuakseen tosiasiasta, ei se ole
minun vikani. Hän on venäläinen. Sentähden en voi suostua hänen
pyyntöönsä.
_Anni._ Sinä hylkäät hänet! No, hylkää sitten minutkin, sillä häntä en
jätä.
_Roponen._ Anni!
_Anni._ Armas isä! Älä ihmettele, että minä, oikea äyrämöistyttö, näin
suoraan sinulle näytän, kuinka syvälle sydämmessäni lempi tuohon
venäläiseen nuorukaiseen on juurtunut. Armas isä, anna minut hänelle--
ilman häntä en voi elää!
_Andrei._ Anni! Älä puhu noin! Oi, jos tietäisit----
_Roponen._ Tämä asia on todellakin niin tavatonta, niin outoa, mutta
niinkuin näyttää, niin vakavaa laatua, että minä rupean jo horjumaan
siinä päätöksessäni, jonka eilis-iltana tein.
_Anni._ Mitä voit sinä muuta kuin suostua siihen, että Andrei ottaa
minut; olenhan ainoa tyttäresi, jonka et mielelläsi antane suruun
surkastua.
_Andrei._ _(Itsekseen)._ Mitä voin minä nyt enää? Se on myöhäistä!
_Roponen._ Oma tyttäreni! Voitkos sinä luulla, että minä pahassa
tarkoituksessa kielsin teidän aikeenne? En suinkaan! Kyllä minulla oli
syitä siihen ja päteviäkin ... mutta koska minä näen, että sinuun asia
kipeästi koskee, en minä voi olla suostumatta. Tehkää, niinkuin itse
tahdotte! _(Menee)._
_Anni._ No, Andrei! Nyt on isäni suostuvainen!
_Andrei._ Ei, Anniseni! Isäsi suostumuksen kautta ei asia tule
paremmaksi. Jos tämä olisi tapahtunut muutamia päiviä ennen, olisin
onnellisin ihminen maailmassa, mutta nyt se on myöhäistä. Minä olen
sinusta jo niin kauaksi vieraantunut, ett'en enää voi, en saata sinua,
Roposen tytärtä, vaimokseni ottaa. En ansaitse sua enää. _(Menee
sukkelaan pois)._
_Anni._ Andrei!------Hän ei kuule minua.
*Laulu 13.*
Viimeinenkin toivoni
Sammui multa nyt!
Kun mun jätti sulhoni,
Kaikk' on päättynyt.
Hyvästi nyt, eloni,
Ilot, leikit, nuo
Lapsuuden unelmani!
Kaikk' on mennyt tuo.
Jälellä mull' ompi vain
Kuolon kolkko tie,
Sinne haava rinnassaan
Nyt jo minut vie!
Yksin hauta enää voi
Mua lohduttaa;
Kohta kello kalman soi,
kuolo kolkuttaa. _(Menee)._