*Andrei, Audotja.*
_Audotja._ _(Tulee näkyviin)._ Andrei! Sinäkö?
_Andrei._ Täällä olen.
_Audotja._ _(Menee kellarin viereen)._ Tule tänne!
_Andrei._ _(Menee)._ No?
_Audotja._ Näetkö tuon ulkonevan paaden tuossa seinässä?
_Andrei._ Näen.
_Audotja._ Vedä se pois!
_Andrei._ Mitä sitten?
_Audotja._ Pistä kätesi sinne koloon!
_Andrei._ Täällä on pieni nahkapussi.
_Audotja._ Jumalan kiitos! Anna se tänne! Tässä on se aarre, joka
todistaa sinut Kosminin pojaksi. _(Avaa sen ja ottaa sieltä ristin)._
Kun tämän ristin hänelle näytät, tietää hän, kuka olen minä, kuka sinä.
Mutta ennenkuin tämän ristin taikavoimaa aion käyttää, tahdon sinusta
saada pojan, joka ansaitsee arvonkoroituksen.
_Andrei._ Mitä tarkoitat, äiti?
_Audotja._ Minä näen sinussa piilevän jotakin ja tahdon saada selvän
sinusta. Sano, mitä sinä vehkeilet? Mitä puhuit sinä Kosminille?
_Andrei._ Liika aikaista on vielä ruveta sinulle kertomaan. Antaa puuron
kypsyä ja jäähtyä, sitten vasta sitä nauttia saa.
_Audotja._ Mutta mitä tekemistä on sinulla Kosminin kanssa?
_Andrei._ Olethan itse sanonut, että hän on isäni.
_Audotja._ Niin onkin.
_Andrei._ No, etkö luule minun ymmärtävän velvollisuuksiani isääni
kohtaan?
_Audotja._ Sinä siis vehkeilet talonpoikia vastaan. Etkö muista, että
orjuuden ies on meidän kaikkein yhteinen kirous, sinun, minun, heidän!?
_Andrei._ Minä en enää kuulu tuon kurjan rahvaan piiriin. _(Ottaa
ristin)._ Tämä risti vihkii minut Kosminin pojaksi, aatelismieheksi,
herraksi! Nyt voin sortaa sortajoitani, pilkata pilkkaajoitani. Nyt
tahdon Roposelle näyttää, minäkö en kelpaa hänen vävykseen, vai hänkö ei
minun apekseni.
_Audotja._ Oi, poikaseni! Älkäämme pahaa pahalla palkitko! Ole
kiitollinen Herralle, jonka armo tänään niin runsaasti on meitä
siunannut! Hän kyllä muistaa niitä, jotka ovat sinua pilkanneet.
_Andrei._ Jos tietäisit, kuinka he minua polkivat! Venäläinen!
Keppi-kerjäläinen! Äpärä... Katalat orjat! Tämä kerjäläinen on kerran
oleva teidän herranne! Ja silloin eri teitä sääli! Minun on kosto, ja
sitä tahdon harjoittaa.
_Audotja._ Kosto--viha--sorto--siinä siis ainoat sanat, joilla
vastaat äitisi rukouksiin!
_Andrei._ Oi, äiti! Tahtoisithan sinäkin kostaa niille, jotka ovat sinun
antaneet niin kovasti kärsiä!
_Audotja._ En, elävän Jumalan kautta, en! Samana hetkenä, jona taas
sinut syliini suljin, olivat kaikki kärsimykseni pyyhityt pois
muistostani. Olisin voinut ojentaa sovinnon kättä pahimmalle
verivainoojallenikin.
_Andrei._ Niin! Sinä olet hyvä! Minä en voi olla hyvä! Sydämmeni on
liian loukattu! En, en tahdo enää tomussa ryömiä! Nöyrtyä, anteeksi
antaa, se sopii orjaraukalle! Nyt olen mahtavan ylimyksen poika!
_Audotja._ _(Tempaa häneltä ristin)._ No niin! Mene nyt, ilmoita itsesi
Kosminille! Tule aatelismieheksi, herraksi, sortajaksi! Tätä ristiä vaan
et saa! Se on ja pysyy minun omaisuutenani! Se annettiin rakkauden
pantiksi, sitä ei saa käyttää vihan välikappaleena! Oi orjuuden
kirousta! Sorretun orjan ensimmäinen sana on: sorto! Äsken väkivallan
uhrina, hän ei halua parempaa kuin väkivaltaa! Mene, jatka
kavaltamistointasi! Vaan jos sen teet, niin älä minua milloinkaan
äidiksesi nimitä! _(Menee)._
Neljäs näytös.
_(Oikealla tupa, vasemmalla muutamia ulkohuoneita; näitten välissä
avara, taaksepäin ulottuva lakeus. Perällä muutamia puita, joitten
väliin on tehty liekku. Tuvan edessä penkki ja pöytä)._