*Kosmin, Vouti.*
_Kosmin._ Minulle siis ei onnistunut, minulle, joka olin niin varma
siitä.
_Vouti._ Enkö minä sanonut, että te pidätte heitä liian höllällä. Jos he
eivät olisi jo tottuneet ennestään uppiniskaisuuteen, eivät he nytkään
olisi tohtineet vastaan sanoa.
_Kosmin._ No, no! Ei se asia siltä rauennut ole! Kylläpä saan heidät
pakoitetuksi. Minulla on kyllä keinoja!
_Vouti._ Luonnollisesti! Jos kovalle panette, niin kyllä taipuvat. Onhan
yksi oiva keino heti paikalla tarjona. Nyt on juuri rekryytin otto-aika.
Pahimmat pankaa sotamiehiksi, niinkuin tuo tuolta lukon takaa ja muita
samanlaisia.
_Kosmin._ Hyvä neuvo! Sitäkin tahdon käyttää. Saat mennä! _(Vouti
menee)._ Voi, kuinka vastenmielistä tämä toimi minulle kumminkin on! Ja
mitä varten minä puuhaan----ketä varten? Eihän minulla ole vaimoa, ei
lapsia--_(Huokaa)._ Tokko lienee toista näin yksinäistä, näin kolkkoa
miestä koko maailmassa!--Mutta mikä on alotettu--se loppuun
saatettakoon!----Hän sanoi minua armottomaksi. Armottomat ovat
ihmiset olleet minua vastaan. Kun muistan isäni kovuutta, veljeni
verivainoa, nuorta rakkauttani, joka niin säälimättömästi sorrettiin--
kun muistan, että nuoruuteni morsian kuoli noiden julmain rääkkäyksien
kautta, kun muistan, että ainoa poikani nyt tuntemattomana orpona,
kerjäläisenä, ehkä orjanakin kuihtuu jossain sopessa--niin arvelen
itselläni olevan syytä armottomuuteen!