Puolen päivän jälkipuolella Hemmo tuli seuroista, mutta ei hän niistä
mitään kertonut. Suostumuksen mukaan Hintti toimitti tehtävänsä: kantoi
ruokaa ja puheli: ettepä sieltä illalla joutunutkaan.
--En tuota joutunut, virkkoi Hemmo katsahtaen Hintin jalkoihin ja
huomasi uudet kengät, josta näytti hyvin ihastuvan.
--Joko täällä minua odotitte? kysyi hän ja katsoi samalla naurusuin
silmiin.
--Jo minä vähän kaipailin, sanoi Hintti ja meni lisää ruokaa noutamaan.
Yhä lisääntyi hyvät toiveet, ja Hintin ovessa mennessäkin vielä Hemmo
katsahti jälkeen ja näytti ajattelevan, että jospa tuo kerran hänen
emäntänään lattiata kävelisi.
Syönnin jälkeen olisi ollut tavallista lukea vähän saarnakirjaa, mutta
siltänsä se jäi tällä kertaa.
Illan hämärtäessä käveli kaikki kylän nuoret huvikseen talojen välisiä
teitä. Vallaton-Pekka houkutteli heidät Hemmolaan ja lupasi seistä
edessä, jos Hemmo keppiä näyttelisi, ja tiesihän hän, ettei se sitä
tee. Matti jäi Lassilaan jälemmäksi muista, ettei Hemmo tulisi
epäluuloiseksi.
Pekka iski Hintille silmää, että nyt pitäisi mennä pyytämään.
Hemmo istui rahilla ja katseli vähän jurosti vieraisiin. Mutta hänen
juromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään
lupaa heidän nuorten vähän leikkiä.
--Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin
Pekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin.
--Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti.
--Mitä te leikkisitte?
--Oltaisiin 'vesikenkäsillä' ja saisi siinä olla pojatkin joukon
jatkona ... ja lupaattehan te, kun minä pyydän?
--No jospa nuo on nekin, kun sinä minua niin hyvästi kohtelet ja olet
taipuvainen kaikessa, myönsi Hemmo naurusuin.
--Kyllä me niillä sovitaan, sanoi Hintti miellyttävästi, joka yhä
vahvisti Hemmon toivoa.
Tällä aikaa tekivät pojat piipun kauppaa eivätkä olleet muka
tietävinäänkään Hintin pyynnöstä.
--Vaihda Pekka piippuja, esitti joku.
--En uskalla vaihettaa, tämä on niin kotoväen mieleinen, sanoi Pekka
tarkastellen piippuaan.
--Vai oikein siihen on kotoväki mielistynyt.
--Hyvinhän ne tästä pitävät, vaikka tämän laita on vähän lovelle
kulunut. Ja kun tämä on ikänsä minua palvellut, niin joutaa kuolla
kotiin.
--Tuo isä ukki olisi saatava täältä kamariinsa, kuiskasi Jahvi Pekalle.
--Ei olisi pahempi, jos saataisiin, vaan ei se meihin katso, vaikka
'kontra' pistettäisiin, mutta eipä ole kortteja, sanoi Pekka.
Ei Hemmo kuullut mitään näistä pakinoista, sillä hänen silmänsä ja
korvansa vaelsi muualla. Kylän tytöt ihaillen katselivat Hintin uusia
kenkiä ja sinnepäin katseli Hemmokin, ei niin paljon kenkiin kuin
niiden haltijaan. Tuon huomasi Hintti ja häntä olisi hävettänyt,
varsinkin jos olisi tiennyt jonkunkaan tytöistä huomaavan Hemmon häntä
katselevan ... mutta ei onneksi huomannut, siksi saattoi hän niitä
vapaasti näytellä.
Pasanenkin kävellä pokaili Hemmolaan ja oli mielissään, sillä hän oli
saanut taas virantoimitusta tietoonsa. Sen muassa Matti oli hänelle
ilmoittanut, että Hemmo on kilpakosijana.
Hemmo meni kättelemään naapuriaan ja sitten kertoi:
--Nuoret tässä pyytivät vähän leikkiä, vaan taitavat minua ujostella.
--Vai ujostelee nämä. Mitä ne joutavata: isäntäkin poikamies, sanoi
Pasanen ja nauraa hörötti.
--Niinhän tässä on, nauroi Hemmokin. Ei tule emännät kieltämään. Siivo
leikki ei, tuota, pahenna ketään. Vaan ujostelee ne ehkä meitä; tule,
naapuri, tänne kamariin.
Varmaan olisi Hemmo suuttunut, jos olisi huomannut minkälaisella
irvinaamalla Pekka kuunteli hänen puhettaan emännättömästä talosta ja
siivosta leikistä.
Kamarissa Hemmo otti noin vähän mutkittelemalla puheeksi sen, että
suostuisiko Pasanen rupeamaan puhemieheksi.
Pasanen nauraa hymähti, näyttäen olevansa tarjouksesta mielissään ja
sanoi:
--Mikäs siinä on. Olenhan niitä asioita jo monesti toimittanut ...
mistä sitä yritettäisiin?
--Ei sinne ole pitkiä matkoja ... tuota, mitä sitä kauaksi lähtee.
--Onkoon kuinka lähellä? kysyi puhemies olevinaan tietämätöin.
--Hevosetta tämä väli päästään, aivan se on ... etkö tuota arvannekin.
--Minä vanha puhemies, hyvä minä olen arvaamaan, nauroi hän. Eikö se jo
liene tässä emäntänä.
--No arvasitpahan, nauroi Hemmokin.
--Hyvä minä olen arvaamaan, kunhan vähänkään kuulen. Joko siitä itse
olette sille puhunut?
--Jo minä vähän, vaan tuota, eiköhän kutsuta tänne ja sinä puhut
puhemiehen puolesta.
--Sopisihan se niinkin, vaan minä luulen, on parempi, että minä käyn
tuolla jossain kahden kesken puhuttelemassa, sitten se ei niin
ujostele, esitteli puhemies.
--Sen kuulee, että sinä ymmärrät nuo asiat hyvästi, sanoi Hemmo ja jäi
odottamaan.
--Tuleeko tänne...? kysyivät tuvassaolijat Pasaselta.
--Huoletta saatte olla, ei tule.
He olivat jo ruvenneet vesikenkäsille, jossa tytöt ja pojat jaetaan,
yhtä monta kummallekin puolelle. Toiset menevät ensin ulos, jolla aikaa
tuvassa olijat keskenään nimittelevät, mitä minkin ulkona olijan pitää
arvata kumartaa, ennenkuin pääsee tupaan. Joka kerta, kun väärälle
kumartaa, sanotaan: "mene ulos, vettä on kengässäsi".
Samaan leikkiin oli tullut Mattikin. Tälle ilmoitti Pasanen hiljaa,
että Hemmo pyyti jo puhemiehekseen ja käski käydä siitä Hintille
tuumaamassa. Miten minä kamariin mentyäni sanonen.
--Kysytään Hintiltä itseltään, sanoi Matti.
Tämä antoi sen neuvon, että he asianomaiset ovat niin liian vähän
puhuneet, ettei vielä puhemiestä tarvita.
--Mitähän jos minä sanon, että olen jo puhemiehenä, vaan toisella
sulhaisella, sanoi Pasanen.
--Ei saa sanoa.
--Enhän minä todella sanoisi, vaikka käskisit. Ja minä menen sinne
puhuttelemaan, jatkakaa vaan leikkiänne, puheli hän mennessään.
Pekka tiesi mitä puuhattiin ja polkan tahtia nytkytellen hän lauloi:
Ollaan pojat iloisia
kuin haavanlehti tuulella.
Onhan meillä uusi puuha,
vaikka ei muille huudella.
--Tuota, mitä se sanoi? kysyi Hemmo Pasaselta kamariin tultua.
--Ei se pahasti sanonut. Sanoi vaan, että olette keskenänne niin kovin
vähän ennen keskustelleet.
--Vähänlaiseenhan siitä on tuumattuna ... vaan tuota, oliko siellä
Matti tuvassa, ja mitä ne tekivät?
--Pojat näkyivät piipun kauppaa hierovan, enkä minä Mattia huomannut,
selitti puhemies.
--Vai niin, hyvä... No mitenkä luulet, suostuukoon tuo Hintti?
--Niinpä luulen, että kyllä se suostuu.
--Tuota, niin minäkin luulen nyt, vaikka ensikerran, kun ilmoitin,
näytti vähän niinkuin ... ja mitäpäs siitä ... teetin sille jo uudet
kengät ... ja kun ollaan naapurit ja rupeat puhemieheksi, niin pitää
koettaa miellytellä ... ja ehkäpä se ... onhan se vähän nuorempi, vaan
olen tuota päättänyt, etten huoli leskistä, puheli Hemmo mielissään.
--Mitä niitä rupeaa leskiä ottamaan, ne muistelevat miesvainaitaan,
onhan niitä tyttöjäkin, sanoi Pasanen.
--Niin, aivan oikein, sinä ymmärrät ne; sillä lailla olen minäkin
ajatellut ... ja pojat ajatelkootpa mitä hyvänsä... Poisko jo lähdet;
elä vielä, ollaanhan nyt täällä, ethän ole usein käynytkään. Tästä
puoleen pitää käydä useammin, ja minä käyn myös siellä. 'Naapurit,
olkaa ystävälliset ja yksimieliset', sanotaan 'Hunajan pisarassakin'
... oletko sattunut sitä katsomaan?
--En, minä kun en enää laseitta näe, enkä ole löytänyt sopivia; vaan
kyllä minä tuon sanan olen kuullut, selitti Pasanen.
--Onhan se sitä ... vaan milloinka näitä asioita vahvistetaan?
--Näitäkö naima-asioita? Totta sitten kun enemmän puhutte Hintin
kanssa. Ja sitten annatte minulle tiedon ... vaan nyt pitää lähteä
kotia päin.
--Tuota poisko. Tässä on unohtunut kahvikin keittämättä, huomasi Hemmo.
--Juodaan toisella kertaa, nyt alkaa jo ilta tulla, lohdutti puhemies.
--No niin kyllä, toisella kertaa ... vaan tuota ... jos vielä ennenkuin
lähdet, kävisit Hintille puhumassa.
--Hyvin mielelläni; jäähän tänne jälemmäksi, sanoi Pasanen ja meni
tupaan.
Miten hän siellä asiansa toimitti, ei sinnepäinkään kuin Hemmo luuli.
Päinvastoin päättivät varmaksi, että Hintti ja Matti lähtevät ensi
lauantaina pappilaan ja Pasanen puhemieheksi.
Kaikki muutkin vieraat lähtivät kotiinsa, ja Pekka lauloi mennessään:
Lauletaanpa, nuoret pojat
talon kunniaksi,
ettei tulis' tämä talo
meille tukalaksi.
* * * * *
Uutena ja varmempana miehenä Hemmo tuli esittämään asiatansa seuraavana
aamuna. Hintti ei siitä hämmästynyt, pysyi vain leikillisenä.
--Niillä puisilla kökkyräkärrilläkö me sitten isännän kanssa kirkossa
ajeltaisiin, virkkoi hän nauraen.
--Ei niillä, tuota, tänä kevännä teetetään uudet ja hyvät, selitti
Hemmo.
--Vai uudet. Ajettaisiinko niillä seuroissakin?
--En minä ollenkaan pakoita sinua seuroissa käymään, kun vaan suostut
... tuota niin ... saatan minäkin olla käymättä. Pasanen rupeaa
puhemieheksi, ja häät pidetään hyvät.
--Jottako tanssittaisiinkin?
--No, tuota ... niin se on, miten sinä tahdot, kun ei hyvin paljon,
myönsi Hemmo.
--Hauskaahan tuo voisi olla emäntänä olo.
--Niin, kyllä se on, vakuutti Hemmo. Vaan tuota, milloinka se Pasanen
kutsutaan tänne, että käytäisiin pappilassa?
--Milloin sitten tuonnempana aikana, eihän ole kiirettä, olenhan minä
jo tässä emäntänä.
Sulhasmiehen innolla puhui Hemmo paljonkin ja jopa vähitellen lähenteli
niinkuin leikin tavoin nykäistäkseen, mutta se Hinttiä niin inhoitti,
että meni heti ulos, ja harmitti se, että hän rupesi narraamaan.
Hyvällä tuulella oli Hemmo. Jahvin käski hän mennä nikkarilta tilaamaan
karrin puut ja laittaa sepälle raudoitettavaksi. Hyvällä mielellä tämä
kuunteli isänsä neuvoja ja meni heti toimittamaan käskyä. Monesti ennen
Jahvi oli isäänsä pyytänyt teettämään, mutta se ei auttanut, ja siksi
Jahvi pani niiden joutumiselle kiirettä.
Tyytyväisyys loisti koko viikon Hemmolan perheessä. Mutta
lauantai-aamuna kävi helkkarin huonosti Hemmon tyytyväisyydelle, kun
hän näki Pasasen ja Matin ajavan kahdella hevosella kartanolle ja
melkein samassa tulevan Hintin aitasta ulos, pyhävaatteisiin
pukeutuneena. Ja aina enemmän viha pullisteli, kun Hintti meni
heittämään hyvästiä.
--Suokaa isäntä anteeksi, pyysi hän. Minä en ole ennen viitsinyt sanoa
teille oikein, vaan nyt sen tiedätte, että minä olen Matin kanssa
kihloissa ja nyt mennään pappilaan.
Mutta ei Hemmo kättään antanut, siihen sijaan äsähti:
--Kuka uskaltaa sinua ilman minun luvattani tulla ottamaan? ... ja sinä
et saa mennä.
--Ei isäntä, ei se nyt parane. Sovitaan pois, ja annattehan Jahvinkin
tulla meidän mukaan, pyysi lempeästi Hintti.
--Ei yksikään! Kuka tässä lehmät ja muut hoitaa.
--Minä olen jo sijaisen laittanut, ilmoitti Hintti. Ja rauhoittuaten
isäntä, sillä ei minua kielto estä kuitenkaan. Ja saapihan Jahvikin
lähteä?
Tähän ei hän enää vastannut, oli vain äänettä ja näytti jotain
ajattelevan.
Kiellosta huolimatta matkue alkoi ajaa ja Jahvi meni mukana. Yksinään
Hemmo jäi puhkamaan, ja olisi hänen mielensä tehnyt vähän pauhata,
mutta ei ollut, kelle pauhasi. Pojatkin kerkisivät mennä halkometsään
ja olivat iloisia. Ainahan silloin on jokainen iloisella mielellä, kun
rakkausyhdistyksiä tapahtuu, niinpä pojatkin ja vielä enemmän siitä
syystä, kun tiesivät saavansa häissä käydä. Oikein selkäsuonia karsi
ilosta, kun he tästä puhuivat ja sitä ajattelivat.
Naimakansa ajoi matkaansa, ja eivätpä hekään olleet suruissaan.
--Kyllä jäi Hemmo nolona katsomaan, sanoi Matti.
--Niin, minun oikein kävi säälikseni, kun niin paljon narrattiin,
surkutteli Hintti.
--Kävi minunkin vähäisen, vaan toisekseen, mitä hän vanha mies rupeaa
kouhastelemaan, sanoi Matti.
--Minuun se ehkä suuttui kovasti, arveli Pasanen.
--Teidän pitää ruveta ja laittaa toinen morsian, esitteli Matti.
--Ei pitäisi enää narrata, houkutteli Hintti.
--Niin kyllä, puolusti Jahvikin. Antaa olla ne asiat virkkamatta ja
minäkin koetan olla isälle oikein nöyränä, niin jospa se heittää ne
naimispuuhat, ja se olisi hyvä.
Siihen suostui muutkin, ja puhe kääntyi iloisempiin asioihin. Sulhanen
ja morsian ajoivat yhdessä hevosessa. Vieretysten istuminen tuntui niin
erinomaisen kevyeltä ja hauskalta. Reen vierussa kallistuessa oli niin
soma nojautua toisiaan vasten, eikä hetkeksikään mennyt muistista tuo
omituinen tunne, että on siinä toinen.
Taipaleelta oli otettava lisähenkilö, joka oli erään talon tytär ja
erittäin sievä. Tähän oli Jahvi jo kauan aikaa ollut mieltynyt, ja
siksi he nyt niin sovittivat, että toinen tuli sulhaisrengiksi ja
toinen morsiuspiiaksi. Nämäkin Pasanen asetti istumaan rinnakkain,
mutta kovin he olivat vielä ujoja. Puheen ainetta ei tahtonut alussa
löytyä, varsinkaan Jahvilta, jonka velvollisuus olisi ollut alkaa. Ja
reki tuntui liian kapealta, ja toisekseen leveältäkin, ettei kuin hyvin
vahingon syyksi saattoi nojautua rinnalla istujaan päin, josta
nojautumisesta sai vähän puheen ainetta.
Tämä kaikkien tunteita koetteleva matka loppui ja jouduttiin pappilaan.
Siellä neljän todistajan läsnäollessa pappi kirjoitti kirjoihin, että
ne henkilöt aikovat ristilliseen avioliittoon, ja pappi sitten
varmemmin kysyi, oliko heidän aikomuksensa totinen, johon asianomaiset
nyökäyttivät päätään myönnytykseksi. Kun naimakartta ja vaivaisraha oli
maksettuna, niin silloin sai olla varma, että huomenna kirkossa
mainitaan ja onnea toivotetaan uuteen edesottamiseen.
Se joka puhemieheksi pääsee, se se vasta on mies mielestään. Häissäkin
se saa istua kunniasijalla ja vaivoista vielä tulee puhemiehen paita,
oikein suuri hölläke, että varmaan mahtuu päälle. Siinä kaikki
puhemiehen saatavat, jotka eivät tosin ole isot, mutta riittävänä
kiihoituksena uusia puuhaamaan.
Matin ja Hintin väli oli sotkeuksistaan selvinnyt, ja monta pitkää
mietettä sillä sotkuisella ajalla oli mennyt hukkaan, mutta nyt niistä
oli päässyt, ja he olivat tyytyväisiä. Puhemies oli näistä jo huoletta
ja puuhasi uusien asiain hyväksi ja sellaisella menestyksellä, että
sulhasrenki ja morsiuspiika tulivat samalla tiellä kihloihin. Heidän
ujoutensa vähitellen haihtui ja muuttui rakkaudeksi. Kihlauksen he
ilmoittivat ja vahvistivat morsiamen kotona Kallelassa, josta tiedosta
sekä morsiamen isä että äiti olivat tyytyväisiä, kun heidän Miinansa
pääsee siivolle miehelle ja vielä päänään emännäksi. Puhemies ja
morsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään
ryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen
kolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä
hallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää.
Viikon päähän he tekivät määrän Jahvin ja Miinan kuuliaisille, mutta
näitä käsilläolevia kuuliaisia menivät viettämään Hintin kotitaloon.
Pekka siellä jo parhaana miehenä humasi ja oli valmistanut itselleen
hanurin, jolla soitteli nuorelle väelle. Pasanen käveli virkansa
puolesta laajana, sillä ei puhemieheksi ollut muita niin kokeneita kuin
hän. Lassilan Antti olisi kyllä mielellään ollut, mutta harvemmin sitä
kukaan tahtoi. Eikä se tiennyt puhemiehen alkulausettakaan; niin sen
ainakin Pasanen uskoi.