Aamulla oli Marian päivä. Einekahville asti maata köllötti Savitien
ukki kamarissaan. Matti oli noussut aikaisemmin ruokkimaan hevosia, ja
hänen sieltä tultuaan emäntä hänet kutsui kahville.
--Taisinpa nukkua hyvän asusta, puheli ukki leikissään, istuen sänkynsä
laidalla. Ajattelin, nousta vähän ennen, vaan juolahti mieleeni: onpa
mulla nyt poika, joka nousee.
Ukki siveli partaansa ja näytti ajattelevan jotain hauskempaa kuin
tavallisesti. Matti sai kahvin juoduksi ja aikoi mennä tupaan, mutta
ukki kielsi, että istuhan vielä.
Matti istui uudestaan.
--Sanon kuin sanonkin, alotti ukki. Ottopojan minä otin, vaan olisi
tässä tyttökin tarpeeseen. Minä mielelläni olisin siitä huoletta...
Sanon vieläkin: etkö ole ajatellut emäntää ottaa itsellesi?
Nauruun meni Matin suu, kun hän tämän kuuli, ja hän vastasi:
--En siitä vielä ole osannut ajatella.
--No en ole juoruakka utelemaan, lisäsi ukki. Mut jos korvani ei liene
minua pettänyt, niin muistelen kuulleeni, että olet sinä tuon
Hemmolassa olevan Hintin kanssa yhtä vihtaa vääntänyt.
--Keneltä isäntä sitä olisi kuullut? kysyi Matti kummastellen.
--En sen vieraammalta kun isältäsi minä kuulin.
--Lorua se on. Milloinka sitä isä olisi puhunut.
--Lienee lorua tai mitä. Toissa syksynä kuulin, kun Hemmolan Mikkeliltä
tultiin. Pasaselle veneessä puhui ... ei ole sen nuorempi eikä vanhempi
asia.
--Ilman luulostaan lienee puhunut.
--Sitä en tiedä, en kysynyt. Vaan sulle suhaun, elä virka muille: ei
somene siitä, jos sen otat. Ei ole joutava huperhatikka. On oppinut
hoitamaan talon asioita. Ja kun sanon suoraan, ei ole aivan köyhäkään,
joshan ei paljonkaan. En käske, en pakoita, vaan sanon vieläkin: ei
parane siitä, haepa mistä asti hyväsi...
Ei auttanut muu kuin Matin täytyi myöntää, että eipä saata parata.
--Olen sanonut sanottavani siitä asiasta, sanoi vielä ukki ja alkoi
puuhata tupakkaa piippuunsa.
Olipa se koko virkistys Matille. Hän meni tupaan, ja kuvittelunsa
saivat aivan toisen suunnan. Alkoipa mielestä tuntua samalta kuin vuosi
jälellepäin. Hintin kuva kirkastui niin joutuin, kuin jos kymmenen
maalaria olisi pensselöinyt. Tuon vaikutuksen teki ukin sanat, vaikka
ei ne olleet kaunisteltuja. Enemmän niistä oli hyötyä kuin Pekan
puheista, vaikka hän koetteli panna parastaan. Vielä nytkin Pekka oli
lähtenyt asiakseen moittimaan Mattia ylpeydestä.
--Vieläkö sinä jurotat juonissasi? kysyi hän heti tultuaan. Minä jo
pahoin pelkään, että sinusta tulee ylpeä ja on parhaiksi tullutkin; ja
ylpeys teettää sellaisia tyhmyyksiä kuin sinä illallakin teit. Et usko,
kuinka minun kävi säälikseni, kun näin, miten paha mieli tuli Hintille
siitä, kun ilmoitin, ettet sinä tullut etkä aikonut koskaan tulla ...
vaan sinua ei ehkä säälitä yhtään...
--Eläpäs enää, keskeytti Matti. Kuule hyvä mies ... jo olen itsekin sen
huomannut.
--Minkä? selitäpä!
--Sen, että ylpeys minua yritti riipaista suitsipuolellaan, vaan kyllä
se nyt jo heittää.
--Sanopa, miten päin se heittää, tutkaisi Pekka yhäkin.
--Siten, että nyt lähtään Hemmolaan.
--No, sitten Pietarin epistola loppuu, virkkoi Pekka iloisesti. Vaan
mikä sinut muutti, ja illalla niin ynseästi haastelit?
--Sitten sanon vasta; vaan en nyt enää ole sellainen.
--Hyvä sitten. Minä sinusta ajattelinkin täältä lähtiessäni huonoja
ajatuksia, ja siellä aina enemmän, kun ei koko iloista tullut minkähän
näköistä, kun ei Hintti ruvennut mihinkään ja minäkin olin niin pahalla
tuulella.
--Elä niitä enää muistele, kielsi Matti. Aamiaisen syötyä lähtään
käymään.
--Mennään vaan, ja nyt siellä on paras aika käydä, myönsi Pekka.
Niin he päättivät ja rupesivat tuumailemaan siitä, että Pekka tulee
Savitiehen asentoa. Sitten keksivät vielä keinon, miten piti Hemmoa
ruveta narraamaan hänen emännän ottamisen touhussaan.
* * * * *
Kiireesti he vähän söivät ja sitten lähtivät toimeen korjaamaan
asioita. Matkalla Pekka puhui yleisistä naimisasioista, että miten
niissä usein kykenevimmät joutuvat huonon sukunsa ja köyhyytensä vuoksi
maailman jalkaluutuksi, siihen sijaan kun moni moukka hallitsee suuria
hyvyyksiä ja levittää tuota sukuaan maailmaan. Ja hän otti puheeksi
omista vanhemmistaankin ja niitten väärinkäytöksestä lastaan kohtaan,
ja tästä hän puhui totisena.
--Enhän sitä minäkään olisi tällä jälellä juoksentelemassa kuin
kulkukoira, jos vanhemmat olisivat vähän paremmin katsoneet lastensa
parasta. Ensinkin huolettomasti hoitivat talon asioita, ja sen lisäksi
rupesi isä vanhempana kulkemaan myötäänsä heränneiksi sanottavain
seuroissa. Minä kun tulin vähän ymmärtävämmäksi ja nurisin tuosta, niin
se vaan näytti olevan kiihoitusta, että muka hänen hyvää harrastustaan
vastustetaan, ja siitä minulle saarnattiin. Sillä lailla sitä taloutta
pitää retuutettiin, siksi kun tämän Hemmon, hyvän ristiveljen,
saamisista meni tavarat ja ruunun verosta maa. Ja sillähän minä olen
niin "hyvässä" sovinnossa tuollaisten miesten kuin Hemmonkin kanssa,
kun minä tunnen ne niin perin pohjin.--En tahdo kovin moittia
vanhempiani, ne ovat olleet sellaisia kuin heille on näyttänyt
kelvolliselta... Vaan johtuu se toisinaan mieleen, kun näkee miten muut
laittavat asioitaan vähän mukavammiksi ... vaan ei käy minun
laittaminen--.
Tätä puhuessa yritti hänet vallata suruinen mieli, joka tapahtui hyvin
harvoin.
Ei se nytkään kauan pysynyt. Joutuivat Hemmolaan, ja hän oli taas
entinen Pekka. Jahville ja Hintille ilmoitti hän hiljaa, että heillä
olisi asiata, jos mentäisiin neljän kamariin. Ensi vaatimisella ei
Hintti mennyt, vaan Pekka meni uudestaan ja veti kädestä. Pienemmät
pojat, varsinkin Hermanni, olivat uteliaita oven takana kuuntelemaan,
mutta eivät he paljoa kuulleet.
Pekka alkoi puheen parhaan taitonsa mukaan ja alotti siitä, miten hän
on sekaantunut muiden asioihin ja saanut siten aikaan pahoja mieliä,
vaan nyt hän tahtoi, että ne kaikki hyväksi kääntyisivät.
Sitten valtasi Matti puheenvuoron ja sanoi:
--Pianhan se Pekka asiansa selvittelee, vaan minussahan sitä olisi
paljonkin nuhtelemista, aivan illallisista tyhmyyksistä.
Ujosti käsiinsä katsellen virkkoi siihen Hintti:
--Lieneekö tuota sinussa nuhtelemista, mahtaa olla minussa enempi.
--No ei nyt puhuta sinnepäin, keskeytti Matti. Heitetään joutavat
mielestäkin pois ja uudistetaan niitä vanhoja puheita.
--Sinun elämäsi kun on muutenkin uudistunut, niin jos se on parempi
uudistaa joka laatuun, sanoi Hintti yhä katsellen käsiinsä.
--Elä hyvä Hintti halveksi minua tuolla lailla, pyyti Matti. Kyllähän
minä sen ansaitseisin, mutta kuitenkin ... minä tulen lähemmäksi
istumaan ... anna minulle kätesi sen puheen päälle, että ensi pyhäksi
laitetaan kuuliaiset...
Kädet oli yhäkin helmassa, josta Matti sai toisen ilman vastustelematta
omaan käteensä ja kysyi:
--Suostutko?
Vastaus oli hyvin hiljainen:
--Suostun.
Siinä nyt istui kaksi rakastunutta, ilman mitään korkealle hyökäileviä
rakkauden tuulispäitä, joita niin innokkaasti kerrotaan ja kuvaillaan.
Tämän vertainenkin tunteiden valtaan antauminen tuntui jo Pekasta
joutavalta. Hän nousi seisoalleen ja sanoi:
--Mitä tuota noin nolosti asioista tuumii, päättäkää kerrassaan, että
ensi pyhänä on kuuliaiset ja sitten iloinen mieli.
--Niinpä kyllä, Pekka on oikeassa, sanoivat rakastuneet.
--Niin minun mielestäni olla pitää, päätti Pekka. Vai mitä sanoo Jahvi?
--Enpä tässä ymmärrä isosti mitään, sanoi Jahvi. Sitä vaan ajattelin,
että minne päin tämä meidän talon hoito kääntynee...
--Kunko ei jää ruuanlaittajata? kysyi Pekka.
--Niinpä niin.
--Asiatapa arvelee; etkö sinä jo ole sen määräinen mies, että saat oman
ruuanlaittajan, vai isääsikö odotat?
--Jospa ei sitäkään.
--Hullu olisitkin, jos sen otettavaksi heität. Ja rupea heti puuhaan
tai jäät jälelle. Johan se tätä Hinttiä on taitanut mielistellä.
--Elä puhu Pekka joutavata, kielsi Hintti.
--Anna Pekan puhua, kehoitti Jahvi. Onko siinä todellakin perää, kun
minä olen isän käytöksestä vähän aprikoinut, että mitähän sen ukin
mielessä onkaan.
--Onhan siinä, toisti Pekka.
--Antakaa olla puhumatta, vaati Hintti.
--Miksikä puhumatta? sanoi Pekka. Mehän jo Matin kanssa tuumattiin,
että sitä sietäisi vähän narrata. Suostut kai sinäkin Jahvi siihen?
--Mihinkä?
--Että Hintti rupeaa isällesi hyvin höyliksi, että se luulee, jotta nyt
suostuu häneen.
--Jo tavallakin minä suostun, ja tottahan Hinttikin?
--Mitenkäs muuten, sanoi Pekka. Ja kengät pitää heti hakea jalkaan.
--Mitkä hiton kengät? kysyi Jahvi.
--Etkö tiedä sitäkään? Morsiuskengäthän tällä jo on isännän teettämät.
Käy Jahvi hakemassa; eikö nuo liene aitassa.
Juoksujalassa lähti tämä noutamaan.
--En minä kehtaisi vanhaa miestä narrata, esteli Hintti.
--Vanhaa saapi narrata, vaan ei vaivaista, sanoi Matti. Ja mikä sulle
siinä tulee, onhan se niin hauskaa.
Jahvi tuli mielissään kenkineen aitasta.
--Siellähän ne orrella olivat. Ja nyt heti jalkaan, ja kun isä tulee,
pitää sinun kävellä hyvin hutakasti ja olla sanovinasi, että kauanpa
viivyitte. Sitten iltasilla tulkaa te tänne meille, niin Hintin pitää
pyytää lupaa johonkin huviin, vaan ei ehkä tanssiin, tuskin lupaisi.
--No ei tietäisi sitä, arveli toiset. Vaan kyllä se muuten vetelee, kun
pysytään hyvin vakavana ja Hintti pyytää.
--Ja sitten kun isä viimein näkee, miten häntä narrattiin, niin ehkä se
heittää pois ne puuhat, sanoi Jahvi nauraen, ja sitten he jokainen
nauroivat.
--Ja silloin on sinulla sopivin aika panna saappaat solalle, muistutti
Pekka. Ja ei ole liiaksi vaikka vähän ennenkin; muuten saatte muuttaa
karjanne häriksi, että tulee oikein poikatalo. Vaan mikä pakko sitä on
tehdä, onhan sulla jo vanhaa välipuhetta muutaman tytön kanssa, ei
muuta kuin kiinnitä nyöriä; se on sievä tyttö, kyllä kannattaa olla
puuhassa.
--Vähätpähän vanhoista, vaan eihän se liiaksi olisi, arveli Jahvi
nauramatta.
Seurue alkoi pelätä isännän kotia tuloa, ja siksi he heittivät asiain
päättämisen toistaiseksi. Matti ja Pekka menivät Savitiehen ja Hintti
jäi kävelemään uusine kenkineen, joiden pohjat alkoi kävellessä vähän
narahdella.