IV.

Mahtava talvi alkoi näyttää lannistuneemmalta. Muutamina kevät-aamuina

se vielä kouristeli ulkona kuljeksivien poskipäitä ja nenää, mutta

viimein leppyi kokonaan. Kylmän talven sivu oli mennä nutuutettu

toivomalla suloista kesää ja kuvittelemalla mielessään lämpimämpiä

päiviä. Ainoa turva on ihmisillä toivominen. Sitä kun vain riittää,

niin voi aivan huolettomasti ja laiskana kärsiä kaikkea kurjuutta, jopa

antaa vaikka jalkansakin paleltua, kunhan vaan jaksaa toivoa, että

pehmeä tästä perästä seuraa. Äkäiset siihen kyllästyvät niinkuin

Vallaton Pekkakin, joka omalla tavallaan vietti mukavia päiviä,

makailemalla talvet ja nikartelemalla piippuja ja lusikoita. Jo hän

teki kevätpuoleen viitakevarren, jota tekemään ruvetessaan tuumaili:

--Kyllä nyt pitää heittää tämä lusikkain teko, ne on niitä

vihoviimeisiä maailman tavaran kyytimiehiä, ja tehdä nyt, jolla

tavarata kokoon päin repäillään; muuten mahtaa olematon joukko ruveta

nupisemaan.

Nämä oli Pekan valmistuksia kesää varten, ja samoin valmisteli muutkin

asioitaan, että niistä sitten parhaana työaikana oli huoletta.

Rantakortteikosta verkkoon ajaa pölyytettiin monta hauen soikaletta,

joista sitten eukot valmistivat haukikukkoja kirkkoevääksi. Kirkossa

oli myös käytävä heinäajan edellä, että sekin velvollisuus tuli

täytetyksi. Jo varhain lauantaiaamuna piti jalkamiesten lähteä

kirkkoon, jos mieli joutua oikealla aikaa. Jalkaisin kulkivat

hevosettomat, sekä vanhat että nuoret. Meni jalkaisin taloisiakin,

tyttöjä ja poikia, kun oli niin hauskaa kävellä kirkkokengät

käsivarrella ja puhella hauskoja asioita, kunhan vain muisti olla

vakavana pappilan sivu mennessä.

Hemmolan kartanolla oli kärryt nuorilla heinillä täytettynä ja

kaurasäkki asetettuna istuimen takapuolelle. Isäntä ja emäntä

valmistautuivat kirkkoon. Emäntä tahtoi nyt käydä kirkkokäynnissä,

vaikka kyllä he olivat käyneet pääsiäisen aikana, mutta hän oli nyt

vähän kipeä ja pelkäsi kuolevansa, ja siksi hän nyt...

Emännällä oli tummapohjat, lyyssirantuiset kirkkovaatteet ja isännällä

sarkaiset: halko helma, pystykaulusnuttu ja peltihousut. Ima valjasti

hevosen. Jahvi oli jalkaisin mennyt kirkkoon muiden muassa, mutta

Hermannia ei isäntä laskenut, ja pahoillaan, kun ei päässyt, hän

veisteli seipäitä tallin takana.

Hevonen oli valjaissa ja aloitti mennä.

--Seisotapas, eläpäs aja, vielä unehtui, sanoi emäntä, kun hevonen oli

vähän matkaa mennyt.

--Tuota, mitä sinä sinne itse menet, sanoi Hemmo, tuopihan se Ima, kun

sille hoihkaisee.

--Ei se osaa, eikä löydä.

--Mikä se jäi?

--Jäipähän vaan; annahan seista, kyllä minä haen.

Itse emäntä mennä humpatteli ja otti ruokahuoneen hyllyltä pienestä

pussista pari lyökkiä, että jos ehken sattuisi kirkossa nukuttamaan.

Sitten he ajaa jytyyttivät puuvieterisillä istuimilla, jotka eivät

paljoa tärisemistä vähentäneet, muuta kuin nakkasivathan hyvästi

ylöspäin, kun pyörä isossa tiensyöpymässä jysähti. Tämänlaiset piti

isännän mielestä olla kirkossa käynti-istuimet, jotka eivät nuojuneet

heiluvain rautain päällä, mikä olisi muka ollut suruttomuutta. Pojat

olisivat sepällä teettäneet paremmat, mutta Hemmo oli kovasti vastaan

ja sanoi:

--Kun ei niillä puisilla saattane ajaa, niin kävelkää jalan.

Jalkaisin kulkevia he sivuuttivat matkalla, ja näiden kohdalla istuivat

juhlallisen hiljaisina ja samoin muuallakin. Ainoastaan silloin oli

vähän äänekkäämpätä kulkua, kun ruuna ei ottanut juostakseen ja Hemmo

sitä pätki kylille tien vierestä katkaistulla patukalla. Nahkaista

piiskaa ei hänellä koskaan ollut, sillä sekin olisi ollut

suruttomuutta.

Lähempänä kirkkoa asuvaiset olivat töissään, he kun ennättivät

pyhänäkin. Vähän seisauttaen työtään, he katsahtivat kirkkomiehiin ja

halveksimalla virkkoivat: "Siinä perukkalaisia mennä rytistää."

Suntion talo ei ollut kaukana kirkosta, ja sinne ajoi Hemmo hevosensa.

Kirkon seuduilla liikkui kansaa aika vahvasti. Heti puolen päivän

jälkeen oli jo asettunut vanhoja akkoja istua lokottamaan kirkon ja

etenkin sakastin portaille. Siinä he hiljaa puhelivat ja kokivat

keräillä päähän juhlallisia ajatuksia. Yksi vanha eukko oli koko päivän

tehnyt laupeuden työtä taluttaessaan toista vanhaa näkemätöntä eukkoa

kirkolle. He olivat juuri tulleet ja söivät nyytistään sakastin

seinävierellä. Heidän ympärilleen oli kokoontunut useampia toisia,

jotka ihmettelivät, miten hyvästi sokea eukko osasi leikata leipää ja

ottaa rasiasta voita leivälleen.

--Jo se on tuo merkillistä, ihmettelivät katsojat. Panisipahan meistä

kuka hyvänsä silmänsä kiinni ja koettaisi noin ottaa, niin ei tulisi

mitään... Se kun Jumala ottaa näön pois, niin se sille antaa tuollaisen

lahjan.

Tyytyväisenä sokea eukko söi ihmettelijäin keskellä ja otti usein voita

rasiastaan. Itsekin hän jo alkoi uskoa, että lahja se on, kun hän noin

osaa, vaikka vanhastaan kyllä tiesi, että paljon siinä oli ollut

totuttelemista.

Toinen ryhmä, jossa oli vanhoja ukkoja, istui kellotapulin kupeella

odottelemassa iltakirkon lähestymistä. Nuorempaa väkeä ei näkynyt, ne

olivat vielä Kauppalassa, jonne oli pari virstaa.

Vanha toissilmä kellonsoittaja astui siitä ohitse hakemaan kellotapulin

avaimia pappilasta. Toisella kädellään kouhauttaen vanhaa huopalakkiaan

hän sanoi eukoille ja miehille hyvää päivää. Kaikille oli

kellonsoittaja yhtä kohtelias, paitsi poikakurikoille, jotka häntä

sanoivat "kirkon silmäksi", ja suuttuisihan siitä jos kuka. Tuttua oli

hänelle jo kellojen ääni, ja se lienee palkinnutkin tuon puutteen, että

hänellä ei ollut sellaista kelloa, josta katsotaan ajan kulkua; siitä

syystä hän aina sattui menemään tuntia ennen pappilaan. Oli siinä vielä

toinenkin syy, kun hyväntahtoinen rovasti antoi piippuun "vaappenia",

joita oli niin hauska vedellä, toisten hengelliseen säätyyn kuuluvain

läsnä ollessa.

Kello lähestyi neljää. Avaimineen tuli kellonsoittaja pappilasta ja

romautti oppineella tavallaan tapulin alaoven auki ja vähän päästä

yläluukutkin. Jopa nyhjähteli tapuli ja jymeästi moukui ison kellon

ääni ympäri koko seudun, muistuttaen kaikille sunnuntain aattoillasta.

Lopuksi hän löi vielä, maailman kolmikulmaisen säännön mukaan, kolmasti

kellon laitaan, ja silloin se oli sitä myöten valmista.

Suntio tuli pappilasta, jossa oli kellon soittajan tavoin käyttänyt

tunnin aikaa hyväkseen, ja avasi kirkon ovet. Papit ja lukkarit

astuivat vähän päästä juhlallisesti kirjat kainalossa.

Raamatunselityksen jälkeen alkoi rippikirjoitus. Ulkomuistista huutaa

romuutti lukkari sakastiin tulevat kyläkunnat, vaikka siinä oli

Laakaata, Varpaista, Päsmäriä ja jos jotakin päsyä. Kappalainen

merkitsi nimiä kuorissa. Siinä sitten ilmoitettiin Nikki Kekkoista

akkoineen, Taakki Vataista vaimoineen, vielä sivussa piikaa, renkiä, ja

välistä kylän lopulta joku Tiina Tossavainen, Olli Pikeläisen vaimo.

--Eikös mies ole? muistutti pappi.

--Eihän tuo nyt kuulunut ... ilmoitti eukko alakuloisena, juuri kuin

peläten, että jos Ollista pahaa ajattelevat.

Kauppalasta tuli väkeä, joidenka huuto oli jo ennättänyt mennä ohitse.

--Siellä Kauppalassa virakoitte, ettekä pidä ajoissa asioistanne

huolta, torui pappi, kun myöhästyneet pyysivät nimeänsä merkitsemään.

Mutta ei Kauppalassa käyneiltäkään puuttunut puolustuksia. Mikä sanoi

olleen lankoja värjärissä; millä liippakiven osto ja niin aina. Näistä

vastuksista tuli kappalainen äreälle tuulelle, ja hän piti tarkan

huolen, ketä vielä tuli ulkoa. Kaikeksi onnettomuudeksi oli

Vallaton-Pekkakin myöhästynyt ja vielä sen lisäksi hienossa huipukassa,

niin että jalat yrittelivät tekemään pieniä syrjäliikkeitä. Papin

tarkka silmä huomasi tämän, ja hän ärjäisi:

--Kuka olee tuo juopunut mies, joka tulee tänne? mene ulos!

Pekka vähän peräytyi ja koetti vähän päästä uudestaan.

--Jo tulee tuo sama mies, sanoi pappi, ulos heti! Semmoisia sikoja

olette, että tulette pyhälle paikalle tuollaisina.

Verkallensa Pekka pyrki ulos uteliaan ihmisjoukon häntä katsellessa.

Kirkon porstuassa tuli häntä vastaan Lieju-Lassi, joka oli yhden kylän

miehiä.

--No, rippikirjoituksestako sinäkin tulet? kysyi Lassi kummastellen.

--Sitä vartenhan sinne menin, vaan kuules velikulta, kun ulos ajoivat,

kertoi Pekka.

--Miksikä ulos? kysyi Lassi.

--No kuule veikkonen, kun tuolla Kauppalassa satuin vähän ryyppäämään,

niin tuntivat.

--Pysy poikessa; mitä sinä sinne pyritkään, sanoi Lassi.

--Arvaathan sen, että enhän minä pyrkisikään, vaan asia on siitä

painosta, etten ole käynyt pariin vuoteen ja papinkirjan otto olisi

tässä hetimiten.

--Ei kaiketi ne täällä kirkossa anna papinkirjoja, selitti Lassi.

--No etkö sinä sitä ymmärrä, että enhän minä nyt mene tahtomaankaan,

vaan kun olen niin kauan ollut käymättä rippikäynnissä, niin kuka sen

tietää, minkälaisen mainekirjan ne antavat, eli eivät annakaan.

--Kyllä kaiketi en tiedä, sanoi Lassi.

--En minäkään varmaan tiedä, mutta pahoin pelkään, ja olisin nyt

käynyt.

--Olisitkos huomenna selvänä? kysyi Lassi vähän epäillen.

--Aivan kuin taivaan käki, vakuutti Pekka.

--Saatanhan minä kirjoituttaa.

--Teepä kyllä se hyvä työ, niin saat heti kohta ryypyn vaivoistasi.

Pistäytyivät sitten vähän salakuhjoon oven ulkopuolelle, jossa Lassi

sai palkkansa.

--No ihmisiä sitä mekin ollaan, sanoi Lassi ryypättyänsä.

--Niinkuin muutkin ristityt, todisti Pekka, ja menehän nyt ja toimita

se asia, muistutti hän vielä ja meni sitten pois.

Lassi meni ja ilmoitti että senkin nimellinen olisi merkittävä ja

nöyrästi pappi sen tekikin.

Iltakirkon jälkeen väki hajosi mikä mihinkin. Hemmo ajoi entiseen

yöpaikkaansa, joka oli parin virstan päässä kirkosta, sillä

suruttomissa paikoissa ei hän ruvennut olemaan. Emäntä oli saanut

kylläksi asti täristä huonoilla istuimilla eikä lähtenyt sinne, vaan jäi

suntioon yöksi. Suntiossa oli paljon muitakin emäntiä, eikä siinä usein

miehenpuolia ollutkaan, ja syynä taisi olla se, että eukko oli siinä

isäntänä--ja toisekseen ... rouvaksi sitä sanottiin. Suntio itse,

hiljainen mies, sai katsoa nököttää valmista, kun muori järjesteli

asioita. Mielensä mukaan hän järjestelikin, eikä hän missään asiassa

uskonut ketään tietävämmäksi eikä viisaammaksi itseään. Oli hän vähän

uskonnollinenkin, mutta siinäkin oli niin yksipuolinen, ettei hänen

uskossaan ollut muita kuin hän itse ja eräs vanha piika.

* * * * *

Valkeni sunnuntai-aamu.

Juhlallisena seisoi kirkko aamu-auringon valossa korkeine huippuineen

ja maalattuine seinineen. Ihmiset nousivat verkallensa asennoissaan ja

siristelivät unisia silmiään, joihin auringon kimellys oli vähän

vastaista.

Kirkkoväki heräsi yöpaikoissaan ja alkoivat nousta kahvia keittelemään

lauantaina ostetuista nassakoistaan.

Suntiossa oli paljon emäntiä yötä, ainoastaan kolme miehen puolta.

Kahvia siinä vuoroin keitettiin ja toisilleen juotettiin ja

siposteltiin.

--Ottakaapas emäntä kahvia, vaadittiin toisia.

--Mitä sitä nyt kaikille juottelemaan, esteltiin samassa.

--Ei se silti kaikkia ole, ottakaa vain pois, kehoitettiin uudestaan.

--Ei sitä nyt olisi tarvinnut, puhui ottaja niin kauan, kunnes kahvin

ryyppiminen esti puheen.

Uunin pankolle joutivat pannut, kun tuo hyvän tuulen velli lakkasi

niiden torvista tippumasta. Silmiään tiristellen luki muuan emäntä

virsikirjasta sunnuntain rukousta ja näyttääkseen hartaammalta

nyökytteli vähän itseänsä. Alkoivat siinä joutessaan jotkut pureksia

aamiaista nyytistään. Muutamat söivät hyvin vähän, toiset eivät kuvalle

maistaneetkaan.

--Kovinpa vähän te söitte, muistuttivat syöläimmät.

--Me ollaan kirkkokäynnissä, huomauttivat toiset.

Edellinen joutui vähän hämilleen, kun oli unohtanut nuo säännöt ja

syönyt vatsansa täyteen, niin että oli jo lopussa viimeinen pala, jota

ei enää viitsinyt tähteeksi heittää, ja eihän se pitkän yön kuluttua

liiaksi ollutkaan. Ne jotka ensiksi joutuivat syömästä, veivät

yksitellen eväsnyyttinsä aittaan, ja sillä tiellään pistelivät

haluiseen suuhunsa sievän kämpäleen pannurieskaa tai lättyjä kesävoin

kanssa. Johtui tuossa vähän mieleen nuo sanat, että "paastota ja

ruumiillisesti itsensä valmistaa..." mutta sananlasku piti puolensa:

"ei auta sielua säästäminen, kun ruumis ruokaa tarvitsee."

* * * * *

Jo oli kellonsoittaja ja joku toinen mies noussut tapuliin ja he

panivat kellot moukumaan; juhlapäivän kunniaksi. Ensin alkusoitto,

sitten papille tulokellot ja viimeiseksi pienimmällä kellolla

pimputettiin rippimiehille.

Kirkonmenot alkoivat. Suntio avasi sakastista kirkkoon tulevat ovet ja

kappalainen astui juhlallisesti alttarille pitämään rippisaarnaa. Hän

oli teräväpuheinen ja kirkassilmäinen mies. Hänen kirkkaita silmiänsä

ei sanankuulijat kuitenkaan oikein nähneet, sillä hänellä oli aina

silmälasit.

Saarnan teksti alkoi näin:

--Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi

tuleman; jos teidän pahat tekonne olisi ruusun punaiset, pitää niiden

kuitenkin niinkuin villa tuleman.

Näitä sanoja hän terävästi selitti, vähän sorahtavalla kielellään. Ja

erinomattain mukavasti hyrräsi hänen kielensä, kun hän hartaudella

lausui että "teidän veriruskeat syntinne ja ruusun punaiset pahat

tekonne."

Aina vähän väliä hän näitä sanoja uudisti, niin että sanankuulijat jo

huomasivat näiden olevan niitä painavimpia sanoja, ja moni eukko ja

joku vanha ukkokin koetteli pusertaa vettä silmästään, mutta niinpähän

se sieltä lienee ollut siepattava kuin korvosta kiululla. Saipa siinä

monet kerrat turhaan koettaa. Leskieukoilta lähti vähän paremmin, kun

siinä sivussa ajatteli miesvainajataan. Kenen mieli ei jo tästä

heltyisi.

Ne, jotka edeltäpäin olivat arvanneet kovasydämisyytensä ja eivät

sellaisilta tahtoneet muille näyttää, olivat varuillaan. He painoivat

päänsä kumaraan, puraisivat unen estämiseksi lyökkiä, josta väkevyys

kohosi silmiinkin, ja nytpä ei ollut vedestä puutetta. Sitten ei muuta

kuin istui noin surullisen näköisenä ja välistä pyyhkäisi.

Melkein etumaisessa penkissä istui Hemmolan Hemmo ja oli ilman

syrjäkeinoitta saanut muutaman pisaran nujerretuksi, jota monikertaan

sysäsi käsisyrjällä. Kappalainen huomasi sanankuulijainsa punaisista

silmistä, että on hänen saarnansa saanut jo aikaan hengen liikutuksia,

ja lopetti saarnan, luki synnintunnustuksen ja viimeksi synninpäästön.

Keskellä kirkon käytävää kävellä rapsutteli pari koiraa muristen

toisilleen. Loppupuolella rippisaarnaa ne ryntäsivät täyteen kapinaan

ja janhustivat toisiansa niskasta, minkä kerkesivät. Suntio

jouduttautui sakastista ja alkoi niitä potkia saappaan kärjillä, niin

että koirain täytyi lopettaa taistelu ja koettaa piilottautua vaimojen

hameen helmoihin. Kauneimmat tytöt, joiden sija on penkin suussa,

hätistelivät niitä helmoistaan. Siinä toimessa suntio oli apuna: haki

koirat käsiinsä, veti niskasta esille, potki ehtimiseen ja sai viimein

ulos, vaikka kyllä ne koettivat mutkitella, ennen kuin lähtivät.

Koirain jahdista palatessaan suntio avasi papille alttariportin ja

sakastin oven sekä meni itse perästä.

Vallaton-Pekka istui ristiyksen kohdalla penkissä. Hän ei enää

mitenkään malttanut olla ajattelematta tuota hänen mielilaulunsa

suntiota koskevaa värssyä:

Suntio potkii koiria ja juo,

papille availee ovia ja juo,

kun näki kerrottujen asiain juuri tapahtuvan. Toisessa puolessa:

Hän ehtoollisväelle viiniä tuopi,

itse kun ensinkin hyvästi juopi--

kerrotuita asioita hän ei nähnyt eikä tietänyt varmaan todeksikaan,

mutta ajatteli nekin siinä yhdellä tiellään.

Yhteinen kansa soitettiin kirkkoon. Pappi tuli uudestaan alttarille ja

alkoi lukea pitkää yhteisen kansan synnintunnustusta. Yli koko kirkon,

monesta paikasta, alkoi kuulua äänekästä sähinää. Moni koetteli sanasta

sanaan ja aivan yhtä aikaa matkia papin lausumaa tunnustusta. Yhteinen

kansa oli ollut ensimäisen saarnan ajan ulkona huvittelemassa itseään:

toiset loikoen pitkällään kirkkomaalla, toiset tavaillen

hautakirjoituksia. Nuoret kävelivät ja silmäilivät toisiaan.

Hevosia seisoi aitovierillä. Muuan ori oli kiinni sakastin perässä

pylväässä ja parkui toisille läsnäolijoille. Haltijansa ei sen käytöstä

hyväksynyt ja sen vuoksi kävi aina vähän päästä ruoskalla selkään

sujauttamassa. Kun ei hän kuritustyössä ollut, seisoi hän ulompana ja

piti silmällä, miten orit siinä kuoputti ja nyöhäsi alituistaan

liikkeessä.--Tämä vietti tällä lailla sabattiaan oriinsa kanssa, meni

sitten kotiinsa ja sanoi kotoväelle "terveisiä kirkosta".

Jo löi kellonsoittaja kolmasti ison kellon laitaan, ja silloin tiesivät

kirkon ulkopuolella olijatkin, että toimitus on loppunut. Kirkon

kolmesta ovesta alkoi purkautua joukko ulos. Kahdesta syrjäovesta tuli

vanha väki; kolmannesta yhteisestä ovesta nuoret, tytöt ja pojat, jotka

sitten vielä kirkon edessä vähän aikaa seisoksivat ja heittelivät

erojaissilmäyksiä toisiinsa. Ja monta toivetta siinä heräsi, sillä

molemmat sukupuolet olivat kauniita ja käytökseltään kuin enkelejä.

Nekin, jotka kirkonajan viettivät ulkona, ilmaantuivat lopulla

yhteiselle ovelle ja sitten lähtivät niinkuin muutkin kotiinsa.

Laupeuden työtänsä jatkamaan lähti taas sokean eukon taluttaja, ja

mennessään he puhelivat:

--Kyllä puhui nytkin kirkkoherra hyvästi ihmisten synnistä ja

suruttomuudesta, vaan ei tule meiltä varteen otetuksi.

--Kylläpä puhui, huokasi toinen, mutta yhtähyvin on sellaisia kuin

sekin lauantai-illallinen mies.

--Niin, se, joka olisi tullut ripille, vaan huomasi toki kirkkoherra.

--Hyvä oli, että huomasi. Ei toki Olli ole kuitenkaan sellainen...

Taluttaja oli näet sen Olli Pikeläisen vaimo.

Kulki siinä paljon muitakin, mutta muut paitsi vanhat eukot kulkivat

näin alkumatkasta äänettöminä. Vallaton-Pekka astui muiden muassa ja

sattui kuulemaan eukkojen pakinan ja ajatteli että puhukaahan pois.

Hemmolankin Hemmo ajaa rytyytti emäntineen tärisevillä kärryillään

kotiinsa ja samoin muut mäkijärveläiset, mistä ne taas löytää

jokapäiväisistä toimistaan.