Kun karhu lähtee pesästänsä.
Karhu on sangen suuri filosofi.
Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne
alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei
hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira;
vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän
kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy
passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?
Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo
säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt
lumeen paleltunutta karhua.
Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän
tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa
kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä
broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan
siltä yhdeltä kohdalta.
On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi."
Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä
luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että
kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa
ympärilleen maailmassa.
Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis,
päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen,
tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja
pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa
syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu --
menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää
kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi;
sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin
ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.
Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja
kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja
musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin
aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi
meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet
tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on
vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät;
te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä
parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä -- silloin pudistaa karhu
turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin
pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.
Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen
myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se
purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.
Ja karhut ovat aina oikeassa.
Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian
kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se
Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on
varmaa.
* * * * *
Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.
Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi
sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset
kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.
Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen
työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei
työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta
Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa
päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä
on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän
Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.
Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt
kymmenen vuotta tässä meidän maassa.
Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa
nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät
kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä
seisoo.
Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.
"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."
Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan
muutosta "meidän kohtalossamme."
Sillä näin on laita.
Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän
kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.
Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen
seuraus.
Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen,
innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset
vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja
lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.
Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.
Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.
Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja
hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista
edusti äärimmäistä vasemmistoa.
Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.
On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.
Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso;
alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli
jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet
herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien,
noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha
tahtoa!"
Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran
luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.
"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet
vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä,
vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat
sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois
paikaltaan. -- Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen
pimeä ja sangen kylmä..."
Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.
"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."
-- "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin --
konventtiin."
Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä
paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa
tähän aikaan.
Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin -- --
karhu on oikeassa.
Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.
Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli
Ankerschmidt.
Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja,
joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä
itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen
ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava
valtiopäivämieheksi.
Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra
valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään
vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän
asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen
vuoksi muutkin esiin.
-- "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli
Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään
vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön
tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."
Herra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä
vaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme
pahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen
tieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän
asian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä
anteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että
oli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti
Ankerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan
yksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän
valitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:
"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!"
* * * * *
Tässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: "se oli
aikoja sitte; kenties se ei ole totta..."