II.

Onnettomuus elinkeinona.

Vuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.

Se oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei

puuttunut rahoja.

Seuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha

herra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.

Hänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta

tuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut

heidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää

rauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.

Garanvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun

myrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava

mainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun

aikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten

joukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä

pyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti

talletti.

Herra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli

tieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan

siitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista.

Politiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia

asioita kyllästymään asti lateli.

Jos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan

päinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä

syystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin,

että juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän

semmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään

matkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä.

Jos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä

suureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee

heidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä

sanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee

kylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä

hän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa

tapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana

epätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä

keväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema.

Hänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: "no, no!

kyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!"

Jotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä

väitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä

rypäleitä pehmeän leivän kanssa!

Kampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen.

Garanvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä

turvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä

pitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa

ennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17]

vehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan

vaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla

kertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti

häneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä

tavallisesti herra Adam.

-- "Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa!

Tämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin

pettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan."

-- "Inculpata tutela" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.

Herra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja,

jottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.

Mutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen

huoneenhaltian tileissä.

Niissä on esimerkiksi yksi menojakso: "_Köyhäin poikain[18] hyväksi_",

joka sisältää:

"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;" harvemmin

"rahaa", mutta sitä useammin "yksi porsas."

Kuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat!

Jakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan

komisarjukselle!

Mutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin

selittääkseni.

Kerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä

seuraavat kohdat:

"_Sándor'ille_[19] leili ménes'in-viinia..."

"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita..."

"Item: Sándor'ille villainen ihokas..."

"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia."

"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia."

Herra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain

luokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa

välttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään

täällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on

pakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi

astua sota-oikeuden eteen ja sanoa: "minä tulin, hyvät herrat, mitä

olen velkaa? Tahdon maksaa."

Garanvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken

hyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin

semmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.

-- "Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi

juuri ménes'ia?"

-- "Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra", jupisi tuo lyhytläntä

mies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.

-- "Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut

semmoisia, ei ainakaan maalla."

-- "Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa."

-- "Sitte repeteri-kellon korjaus."

-- "Senhän olen minä hänelle lahjoittanut."

-- "Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin

tarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?"

-- "Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin

paljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani,

ellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos

kerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi."

Salaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:

-- "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."

-- "Suokaa anteeksi -- ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen

asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."

-- "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne

jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te

viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."

-- "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei

ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."

-- "Ken?"

-- "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän

vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."

Herra Adam pudisti päätään.

-- "Miksi hän nimittää itseään?"

Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille:

ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä

päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja

hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä

kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella

kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen

suustaan.

-- "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor

Petöfimme..."[20]

Herra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen

syvästi.

Huokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka

anastaa tämän jumaloitun nimen.

-- "Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?" kysyi hän murheellisesti

huoneenhaltialta.

-- "Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä

ulkoa."

-- "Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?"

-- "Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan

elävästi mieleeni kuvailla."

-- "Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?"

-- "Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä."

-- "Onko hän tuon muotoinen?" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa

runoilijan muotokuva oli nähtävänä.

-- "Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä

tuosta kuvasta tunnettaisi."

-- "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"

-- "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa

hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."

-- "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."

-- "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen

odottamaan."

Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin

kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään

neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.

-- "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."

-- "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi

kiinni."

Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot

ja alkoi niitä lukea.

Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on

ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.

Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian

typeryys.

-- "Rakas ystäväni", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita

Kampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa

neuloa, "oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka

pimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi

samana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?"

-- "Olen", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään,

mitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.

-- "Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän

voi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?"

-- "En suinkaan minä."

-- "Mutta minä luulen. Tehkää hyvin -- tässä kissanpojat!" Ja tämän

sanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.

Kampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka

rahaseteleitä väitetään "vääriksi." Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä

hän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei

ole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut

luopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta "suurelta pakolaiselta"

tähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen

kirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis

tuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy

skytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa

silta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän

luopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.

-- "Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda

kaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän

siitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun

Segesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä

takaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä;

seitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi

häneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi

eivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat

saksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui

kaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan

attilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset

tutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli

120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu.

Setelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat

kasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta

ylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös

maasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo

itseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka

juoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää

kuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä

päivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri

Unkariin."

-- "Luulinpa jo: Amerikkaan."

-- "No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän

enempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on

tullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä."

-- "Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva.

Mutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. -- Koska

kuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät

tuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata

minua?"

-- "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän

sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä

mihinkään pulaan."

-- "Se jalo sielu!"

-- "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin

me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen

asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja

sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin

korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter

ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi

tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta

saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."

Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.

-- "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot

siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä

äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin

muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä,

missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä

hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"

-- "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."

Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli

tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen

salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.

Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt _jo_

olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä

Kampós herran salaisuutta.

Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden

tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin

etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään

herra Adamin luokse.

Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli

valloilleen päässyt.

-- "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen

luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä?

Suokaa anteeksi!"

-- "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se

valuu tukastanne."

-- "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin

vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." -- "Niin, syyskuun

27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja

kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan

näillä sanoilla."

Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana

tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta.

Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli

jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli

se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e.,

jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän

salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä

puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla

lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja,

osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä

Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä

lauseen vaikutusta.

-- "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"

Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät

sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja

vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen

hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi

kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta

hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia

ja häijynparisesti lausui:

-- "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon

arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa

hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen,

ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan

ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa

hänelle matkakustannuksiin."

Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi,

vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan

kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis

kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle

kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi,

hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse

on.

Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että

kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi

selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne

asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä

hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja,

miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta

ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra

Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen

hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen

pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki

talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien

peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan,

hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti

turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä

viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä,

lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli.

Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen

syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin

runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt!

kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut!

häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen

mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui

hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista

tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus

on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli.

No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he

vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä,

isänmaallista sieluansa!

Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan

sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän

ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle

päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että

tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut

holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!

No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä,

havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä,

hattua päästänsä ottamatta!

Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka

olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta,

meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä

kolkuttamatta sisään.

Häntä odotettiin.

Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen

todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi

herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran,

että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden

ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun

valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä

hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja

käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita:

päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka

sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.

Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti

kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä,

suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden

kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien

alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat;

musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n

muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat,

rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi

niistä pettynyt.

Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun

taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti

päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan

unhotuksesta siihen olisi jäänyt.

-- "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui

hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla

joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.

Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli

tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton

uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen

silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä

anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.

-- "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen

herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta

armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan

koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi..."

Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä

viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:

-- "Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä."

Kampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön

osotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.

Suuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti

päätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät

soimaavat sanat:

-- "Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten

ystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun

kunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä

siihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä

sanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' -- Minä tunnen

teidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte

nyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi

teidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä

sille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää!

Petosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille,

päämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat

henget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on

oleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet

leipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa!

vapiskaa!"

Kampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän

arveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä

suoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.

-- "Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä

viisikymmentä florinia."

-- "Hahaha!" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin

pankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós

herra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne

kappaleiksi repisi. "Viisikymmentä florinia!" huusi katkerasti

pakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia

taivasta kohden. "Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa

uhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta

päästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi

kurja, hylätty isänmaani!"

Kampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo

hapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies

kuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja,

tarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:

-- "Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja

että siitä olet viisikymmentä pidättänyt!"

Mutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi

vimmastua.

-- "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette

minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa

häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"

Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja

tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:

-- "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä

almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä

vihaisesti hieroen -- pisti hän sen taskuunsa.

Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän

lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois

huoneesta.

Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon

mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti

mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi

sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.

Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen

silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran

takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:

"_Nagy a világ, végtül végig bujdosom_."

(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).

Ja hän syöksi ulos.

Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin

olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli

kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos

mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada

omantunnon rauhaa.

Hän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja

pani sen tallelle erääsen kirstuun.