I.

Vanha ihminen, uusi aika.

-- "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole

olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että

olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen

Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja

elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti.

Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä

tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos

en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä

täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen

kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin

luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja:

sentähden -- elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina

aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena

vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa,

ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi

havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi

osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi

tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta

hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä,

hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten

elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5]

semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli

vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun

aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona,

juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania

taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan

yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi

olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki

silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät.

Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se

ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään

haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy.

Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan

sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in

judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä

vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin

luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi

lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä

lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä

klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden

ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi

latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa -- vaan nyt kylläksi.

Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta,

kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt

latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja

kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä

sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi

sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole

suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti,

sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät

hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. -- Tästä lähtien ei enää saa

polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa;

tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta,

muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä

löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa

valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

-- "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi

ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput,

uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista

olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää

tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä

tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa

vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja

sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska

kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän

"kontribuerataan."

-- "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään

uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat,

vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

-- "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi

päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi,

että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan

komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä

tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle

kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11]

käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

-- "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä

käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä

jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen

matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan

takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä

passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12]

sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä

"in flagranti" tavataan.

-- "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn

siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja

vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin

puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää

käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten

välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että

muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja

tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että

sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään

jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin

noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä

panee ja kadulle astuu.

-- "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos

asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan,

ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun

asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin

syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on

oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään

semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen

ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen

karttamerkin suuremman arvoisesta.

-- "No, -- sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti

prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön

tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa

-- hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa

tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä,

metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri

tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo

"ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä

"passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin

ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen

latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia"

(yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa

kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta

hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea,

mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt

eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen

päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen

vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan

sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi

häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja

myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea

arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2

florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli

taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät

henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja

olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he

joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa,

villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita

nahkojansa.

Tämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.

Joku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota

onnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä

käymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun "eläintohtorin", ehkä se

voisi lampaita parantaa.

Tuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.

-- "Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!"

Tuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri

Pest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui

ulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan

vaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset

otsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla

peitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula;

kädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman

Virginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt,

jaspisnupilla varustettu kävelykeppi.

Tämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin

pälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian

hampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa

kallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:

-- "Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen

tohtori Grisák."[13]

-- "No terve! Hyvään aikaan tulittekin", vastasi hänelle Garanvölgyi;

"Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti

herran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä

herra tohtori."

Sen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin

tämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän

pihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi

vahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin

lammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.

-- "Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa

heiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa

seisoalla pysyä."

-- "Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista..." sanoi siihen

tohtori Grisák.

-- "Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä

kummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se

joutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen

on huomenna vika suussa."

-- "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen..." keskeytti

häntä tohtori Grisák.

-- "Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa.

Ehkä maksa-mato?"

-- "Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt."

-- "Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te

kaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä."

-- "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!"

-- "Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin;

otitteko mukaanne lampaan rohtoja?"

-- "Mutta, hyvä herra!" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla

tohtori Grisák, "keneksi te minua luulette?" ja vimmassaan sivalsi hän

kepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti

kyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että

elukka paikalla keikahti taaksepäin.

-- "Ettekö siis olekaan eläintohtori?" kysyi suurella

yksinkertaisuudella Garanvölgyi.

-- "Mitä ajattelette? Minä olen _lakitieteen tohtori!_ 'Doctor

utriusque juris', Johann Nepomuk Grisák."

-- "Vai niin, siis prokatori?" sanoi vihdoin asian käsittäen

Garanvölgyi. "No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko.

Muuten -- en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia

ratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?"

-- "Älkää pahastuko", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti

lykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia -- "ehkä

kuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää."

-- "Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen

neuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä

siitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin

teidän armonne voipi niistä saada palkkansa."

-- "Teidän luvallanne", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä

ujoudella, "minä en ole mikään armo."

-- "Anteeksi, teidän jaloutenne!"

-- "Sitä en myöskään ole."

-- "Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'"

-- "Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'"

-- "Ainoastaan?" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen.

"Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi'

nimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta

lyhyeltä, mitä tahdotte?"

-- "Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään

vastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa

herra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään

erästä naapurikohteliaisuutta."

Nyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.

-- "Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä

en ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä.

Ettekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä

itse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia?

Mistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra

Ritter von Ankerschmidt on?"

Herra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.

-- "Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra

klienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in

maa-osuuden."

-- "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"

-- "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."

-- "Keneltä hän sen on ostanut?"

-- "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne

kälyltä."

-- "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi

sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli

vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli

joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta

tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja

lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."

Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä

maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.

Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti

hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä

nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti

silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat

hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne

välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella

viisaudella:

-- "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on

aivan mahdollista."

-- "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä

saatan näyttää asiakirjat."

-- "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole

mitään eroitusta."

-- "Minä en ymmärrä teitä."

-- "Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?"[14]

-- "Koira sitä pitäköön!"

-- "Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko." Ja pistäen hansikoitun

kätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen

Reichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy

julkaistuna asetus, joka kumoo kaikki "vanhaan" lakiin perustuvat

oikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten

haltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö

ilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä

määrä-ajan kuluttua tulee voimaan "beati possidentes", s.o. joka on

jonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä

vastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt

mainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi

ei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut

kirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa

ollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin

saattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa

enää mikään koirannabka[15] auta.

Herra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.

-- "Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä

antaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden

ett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän

postikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva

se, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa

öin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi

joku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä

se kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille

osoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni."

-- "Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin

kohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi

affäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias'

(kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen,

jotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa,

jonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa

eräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi

sallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten

keskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa)."

-- "Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni

rakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä

ehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä

herkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen,

mutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen."

-- "Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka

omasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän,

vieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia."

-- "Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin

päästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet

keksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä

laskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas

edustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien

varrelle istutettuja kauniita poppeli-puita."

-- "Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan,

koskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi

omistajaksi."

-- "Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin

monta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan

palatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?"

-- "Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne

on mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja."

-- "Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä

mitään arvoa?"

-- "Aivan varmaan!" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa

vahvistamaan.

-- "Mahdotonta!" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella

päänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä

käsitysvoimasta. "Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden

voimalla, mitä minä siihen voisin?"

-- "Voisitte haastaa hänet oikeuteen!" vastasi siihen nopeasti tohtori

Grisák. "Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!"

-- "Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa

tuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja

rauhanhäiritsijä?"

Tohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan

yksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja

kiiruhti häntä oikaisemaan.

-- "Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille

oikeutta yhtäläisesti jaetaan."

-- "Suokaa anteeksi! -- Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

-- "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon

puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä

sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei

sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?..."

-- "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut

luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne

vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne

ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi

suuri hyöty. Mutta -- ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään

pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon

heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen,

tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

-- "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös

heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan

mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa

mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis

kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria

pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä

neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä,

joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen

saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella

ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin

sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta

korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa

luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin

oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon

poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan

vieraansa sisään.

-- "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen

katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava

suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä.

"_Mehiläis-huonehan_ tämä on!"

-- "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen

isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja

sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja:

vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia

maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin

paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut

sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään

hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee

edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä

tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille

unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."

-- "Kyllä; mutta ne pistävät", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä

huolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.

-- "_Hyvään ihmiseen_ ne eivät kajoo", rauhoitti häntä isäntä

mielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä

Sareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.

Siten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen

alaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava

"hyväin ihmisten" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty

lammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi

istumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.

-- "Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet

ostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä

seisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien."

-- "Se on luonnollista", lausui siihen herra Garanvölgyi, "koska

kastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa."

-- "Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen

kastellin."

-- "Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille

sovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa

olisin."

"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies", ajatteli tyytyväisenä tohtori

Grisák.

-- "Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta

rakennuksesta..."

-- "Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa."

-- "Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata..."

-- "Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille."

Lakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota

hänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.

-- "Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia."

-- "Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut."

-- "Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän

täytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!" Tämä viimeinen huudahus

ei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli

erinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä

liikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi

demonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä

leikillisesti pistimellään.

-- "Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle", lohdutti isäntä

vaikeroivaa. "Se karkottaa kivun."

Mutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.

-- "No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun

sanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?" ahdisti herra

Garanvölgyi vikisevää tohtoria.

-- "Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut

valtuuskirjalla ... hiisi vieköön nämät mehiläiset! ... minun

luullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi

maksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla."

-- "Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha."

-- "Ja rakennus on kovin rappeutunut."

-- "Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta

florinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää

hyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota

rappeutunutta rakennusta."

-- "Miks'ette?... Se kohoo vielä."

-- "Kauppahintako?"

-- "Ei, tämä mehiläisen pistos..."

-- "Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut."

"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!" arveli itsekseen tohtori.

-- "Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille

kahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!"

-- "Mitä olen sanonut, sen olen sanonut."

-- "Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan."

-- "Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!"

-- "Tuuli hävittää jo kattoa."

-- "Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos

kastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan."

Tohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli

yhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen

kastellin "mihin hintaan hyvänänsä", ja hän itse olisi vaivastansa

saava viisituhatta florinia -- asia oli siis aivan tärkeä.

-- "Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te

ehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?"

-- "Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton

ajatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei

hyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että

Reichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos

jollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo

rakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se

siitä pois. -- Ja nyt, jääkää hyvästi!"

Jottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä

voisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut

lehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja

rupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä

kirjaa lukenut.

Tohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta "re infecta", sillä

herra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä

saattaaksensa.

-- "Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan."

Mutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa

puutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä

pistänyt.

Eikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut

suojelijaksi pyytää.

Kun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista,

huomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra

Garanvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon

ison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta

sotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset

nauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän

kanssaan.

"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä."