Pakanamaailma.
Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi
tulleet. Rom. 1: 22.
Ihmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta
onnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna
hyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen,
noudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa
ja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa,
miksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti
tuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen
onnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä
katosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan
alkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja
ilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella
hävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan
herkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut
ihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä
koossa rupeavat ihmiset rakentamaan _Baabelin tornia_, mutta Herra
tekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa
heidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat.
Yhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen
vielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun
ja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä,
rauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia
teitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän
poistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun
tunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen.
Ei ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista
uskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman
historia, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä
pimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista,
historian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus
tekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden
keskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja
loistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti
tunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän
löydettävissään. Erittäin _Kreikkalaisten_ ja _Roomalaisten_ historia
on tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.
Ken ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen
muistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan
vihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan
isänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä
uhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia
tiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet,
missä ihannetaide niin kukoistanut kuin _Hellaan_ kuuluisassa
maassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä
laajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen
voitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä?
Kreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he
vaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala
ja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja
pysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot
voimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas _Sokrates_
kehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme
ensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin
voi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin
pohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä
Jumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas _Platon_ kyllä
teki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään
viisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken
totuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja
viisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron
synnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa
kuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa
huokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: "korkein
olento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi
suurelle yleisölle." Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan
pelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko
maailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi
kaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten
kauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin
jumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja
huolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja
tapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet
nousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, _Epikurolaiset_
filosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä,
että käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita
ei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet
noudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä _Stoalaisten_
viisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä
kärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä
vallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.
Kun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu
maailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen
valtioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä
kasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi
niellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys
paljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä
mitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu _skeptiläisen_
filosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei
ihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys
"mikä on totuus?" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se
on koko hänen aikansa hätähuuto. _Neron_ mainio opettaja _Seneca_
lausuu aikansa siveellisestä kannasta: "Kaikki on täynnä rikoksia
ja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee
häpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään
hyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin
vallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen
-- sitä ei ensinkään löydy." -- Pakanamaailma "istui pimeydessä ja
kuoleman varjossa." Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi
ollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi
apua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen
voimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja
jalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan
partaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta
myöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus
tarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.
Mutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys
kristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen
kuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista,
kun se joutui kristinuskon palvelukseen. _Aleksanteri Suuren_
valloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja
kreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys,
jota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi
länsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten
vahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa
Rooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli
levittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot
sulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä
aineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli,
joka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat,
tieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet,
taipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan.
Suuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita
roomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein
voittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on
annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä
teillä, sanoessaan opetuslapsillensa: "Menkäät ja opettakaat kaikkea
kansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja
opettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt."
Näin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat
jumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan "kasvoin valkeudessa pitää
heidän vaeltaman." Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat,
itse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan
maailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä "taivaan valtakunta on
lähestynyt."