Olen täyttänyt tänään kolmekymmentä vuotta!
Kuusi vuotta on Jouon kuolemasta. Ja kaksi vuotta olen ollut uusissa
naimisissa.
Olen naimisissa Arvi Hirven kanssa, joka on ollut asemapäällikkö, mutta
on nyt osakkaana puutavaraliikkeessä. Tai oikeammin oli osakkaana.
Sillä nyt ei hän enää ole siinäkään.
Kuinka sanoisin!
Elämäni on niin kirjavaa, niin kirjavaa! Tikka on kirjava, mutta
ihmisen ikä on kirjavampi. Minun elämäni ainakin. Olen kovanonnen
hylky, -- vai olenko itse syypää siihen, että olen näin onneton!
Kirjoitan näitä muistelmiani kuin kuollut, sillä monta ilonpäivää en
ole viettänyt. Onko syy siinä, etten ole osannut oikealle alalle, vai
siinäkö, etten ole kylliksi yrittänyt?
Ainakin tuntuu minusta, että tähänastinen elämäni on kulunut
hyödyttömänä ja toimettomana. En ole mitään yrittänyt enkä mitään
saanut aikaan. Mutta _nyt_ minulla on kokemusta, _nyt_ vasta alan
ymmärtää elämää. Nyt alan tuntea ihmisiä, elämää, näen aivan eri lailla
kuin ennen. Katkera on kyllä mieleni, katkera ja kostonhimoinen koko
maailmalle. Olenko uskonut liian vähän vai liian paljon ihmisiin? Mutta
pettynyt olen -- kaikessa.
Ja nyt olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään omaa, ei muuta kuin
tämä vanha muistikirjani.
Sillä mieheni on tuhlannut kaiken minunkin omaisuuteni!
Ei ole ystävää, ei rahaa, ei toimeentuloa -- ja armopaloista en huoli!
Mutta sitä kokemusta, sitä kokemusta, mikä on takanani!
Olisipa minulla läikkyvää neroa ja kuorma luomakykyä! Minä tietäisin,
kuinka leikkelisin ihmisluonteet ja pyältäisin intohimot!
"Ilman Jumalan pelkoa ovat kaikki ihmisen työt turhia."
Kyllä niin taitavat olla.
On ollut joitakuita hetkiä, joina irvistelevä epätoivo on vienyt minut
kuilun partaalle, ja olen ollut siihen syöksymässä. Onko se ollut oman
onnettoman elämäni syy, vai onko arpia kasvatuksessani, luonteessani?
Äidin rakkautta en ole koskaan tuntenut, ja se, mitä itse olen
rakastanut, on ollut yhtä huonoa, huonompaakin kuin minä itse.
Mutta jospa voisin vielä päästä kymmenen vuotta takaisin elämässäni ja
näkisin maailman näillä silmillä, niin kyllä tietäisin... kyllä
tietäisin elää ja olla ja heittää maailmalle karvaita paloja... samoin
kuin maailmakin on minulle heittänyt.
Minulla on nyt konttoristin paikka pääkaupungissa. Mieheni karkaamisen
jälkeen olen tämän paikan hankkinut, sillä minulla on onneksi kaunis
käsiala ja melkoinen laskukyky.
Niin, mieheni! Minä puhun hänestä kuin omasta miehestäni!
Kauheaa! Jumala kostakoon hänelle! Kärsiköön helvetin tuskia lopun
elämänsä ajan!
Olin ollut täällä Helsingissä. En ollut oikeastaan mihinkään ryhtynyt.
Tahdoin jäähdyttää surujani, tahdoin nauttia kaikesta kauniista ja
ihanasta. Aatteita minulla tuntui olevan, mutta en ollut niitä vielä
ryhtynyt toteuttamaan.
En ollut koskaan nähnyt niin kaunista, niin ryhdikästä ja niin siroa
miestä kuin Hirvi oli. Hän saattoi kerrassaan lumota minut. Ja sen hän
tekikin, sillä minä suostuin hänen vaimokseen.
Toisen kerran siis jo seisoin vihillä. Hauskaa oli meidän elämämme ensi
kuukausina. Sitä loistoa, sitä iloa,, niitä kemuja!
Oh!
Hän kävi käsiksi perintööni kuin verenhimoinen peto. Hän voitti
oikeudenkäynnin kautta isävainajani pastorille testamenttaaman
perinnön.
Liikkeen hän kehui kasvavan ja vuosivaihtojen olevan julman suuria.
Minä elin ja iloitsin. Ja koetin unhottaa koko ensimmäisen
naimisissaoloni.
Ja nyt on kaikki lopussa. Olen muutaman kuukauden ajan syönyt itse
ansaitsemaani leipää. Ensi kerran eläissäni olen saanut syödä omaa
leipääni...
Minulla on täällä laitakaupungilla pienoinen huone, jossa asun. Päivin
kuljen työssä konttorissa, mutta loma-ajat istun huoneessani...
Näin ihmeen kirjavaa voi ihmiselämä olla! Ennen rikkaana ja
toimettomana, nyt köyhänä, mutta työtätekevänä!
Ja kuitenkin minusta tuntuu nyt, kun ajattelen elettyä elämääni, etten
missään nimessä tahtoisi sitä takaisin semmoisenaan. Tosinhan on
jokunen kosteikko minunkin elämässäni. Ovathan linnut laulaneet minulle
samoin kuin muillekin, jotka rakastavat. Mutta sittenkin!
Sittenkin tuntuu minusta, etten vaihda!
Tunnen selvästi, etten ole niin lahjaton kuin olen luullut. Seikka on
vain se, etten ole osannut oikeaan. Ja ettei minulla ole ollut
tositarvetta ryhtyä mihinkään. Mutta nytpä on. Ja minä yritän...
Kun saisin tämän vihan sydämestäni lauhtumaan!
Vihaan viinaa ja miehiä. Ilman niitä olisin toinen ihminen. Olisin
voinut tehdä paljon hyvää, olisin ehkä voinut tulla hyödylliseksi
ihmiskunnalle.
Mutta nyt?
Niin nythän en ole muuta kun Amerikkaan paenneen väärentäjän köyhä ja
orpo vaimo.
Onneksi ei täällä ole yhtään ihmistä, joka tietää minun olleen kaksissa
naimisissa -- että olen junan alle pudonneen kirjailija Jouko
Vartonkin...
Niin.
En tahdo muistaa häntä. Enkä ensinkään tehdä selväksi itsellenikään,
kummassa meissä oli syy!
Mutta Hirveä muistan aina katkerana ja kiroten. Suurempaa raukkaa ei
ole maan piirin päällä, ja kuitenkin häntä pidettiin verrattomana
gentlemannina. Salajuoppo ja kortinpelaaja!
* * * * *
Puoli vuotta on taas kulunut!
En ole kertaakaan kirjoittanut kotipuoleen sittenkun menin uusiin
naimisiin. He ovat kai sanomalehdistä lukeneet, miten miehelleni on
käynyt, että hän on paennut Amerikkaan, väärennettyään useita nimiä.
Mitä he siellä lienevät ajatelleet? Ehkä ovat luulleet ja luulevat
vieläkin, että minä olen seurannut mukana?
Tänään sattui sellainen tapaus, joka sai minut jälleen syventymään
vanhoihin muistoihin. Ja sen vuoksi olen taas puolen vuoden kuluttua
ottanut kätköstä muistikirjani ja alkanut sitä selailla.
Tämä puoli vuotta on kulunut niin hiljaisuudessa, ettei mitään
merkillepantavaa ole tapahtunut elämässäni. Yksin olenkin enimmäkseen
ollut. Eikä minulla ole juuri ketään tuttavaakaan. Olen oppinut
säästäväksi ja koonnut palkastani vanhan päivän varaa. Iltaisin olen
kirjoitellut, olen suunnittelemassa murhenäytelmää, johon kokoan kaiken
kokemukseni ja pettymykseni. Se saattaa kauhistaa ihmisiä, mutta minä
en voi olla sanomatta totuutta...
Kun tänä aamuna menin työhöni konttoriin, niin kenenkä tapaan
Fabianinkadun kulmassa?
Neiti Aurora Saksisen, joka nykyään on opettajana täällä Helsingissä.
Hän ei ole sanottavasti muuttunut näinä viitenä, kuutena vuotena, joina
en ole häntä nähnyt. Hänen kiviset kasvonsa näyttävät paremminkin
pehmeämmiltä, eivätkä hänen pienet harmaat silmänsäkään ole käyneet
vihaisemmiksi.
Hän tunsi minut jo kaukaa. Sanoi hakeneensa minua täältä pääkaupungista
vaikka mistä, mutta ei ollut kukaan tiennyt... rouva Hirveä...
"Ei nimeni ole Hirvi. Haettuani eron karanneesta miehestäni olen
ottanut syntymäkotini nimen..."
"Koskenkorva siis... jos oikein muistan?"
"Aivan oikein."
"Et sinä juuri ole muuttunut paljoakaan sitten viime näkemän, hyvä
Laila. Olet ehkä kalpeampi, mutta näytät paljon varmemmalta kuin
ennen."
"Niin. Sellaista on ihmiselämä. Onnettomuutta hautaan asti", sanoin,
kun hän näytti niin kysyvästi tuijottavan minuun.
"Laila parka...!"
Hän näytti kauhean totiselta ja surulliselta.
"Oletko kovina koettelemuksen hetkinä muistanut Jumalaasi? Oletko
tullut syntiesi tuntoon? Etkö ole hakenut lohdutusta Häneltä,
jolta se tulee, pettämätön ja varma? Ja oletko valmistautunut
iankaikkisuudelle?..."
Minä en vastannut mitään, mutta en voinut katsoa häntä suoraan silmiin
enkä hänen totisiin kasvoihinsa.
"Laila, Laila, Jumala hakee sinua! Koettelemuksesi ovat vain Jumalan
sallimia, että lähestyisit taivaallista ylkää..."
Mutta kun meillä oli kiire kummallakin, sanoi hän illalla käyvänsä
minua tervehtimässä.
Illalla hän sitten tulikin.
Hän kertoi ensin omasta elämästään näiltä kuluneilta vuosilta.
Eksyksissä oli hänkin elänyt ennenkuin käsitti taivaallisen isän
rakkauden. Kuollutta oli ollut hänen uskonsa ja teeskentelyä hänen
hurskautensa. Sydän, syntinen ja paha, oli muuttumaton. Mutta Jumala ei
ollut häntä hylännyt, vaikka hänen rukouksensa Herransa tykö olivat
olleet laimeita ja huonoja. Herra herätti hänet syntinsä tuntoon, ja
hän sai uuden sydämen ja mielen.
"Tiedätkö, kuinka ihanaa on elää iankaikkisuutta varten? Mitä on tämä
lyhyt, pian päättyvä maallinen vaelluksemme? Se on valmistautumista
iankaikkisuudelle. Jumalan sormi koskettelee ihmisraukkain sieluja,
jotka aikain alusta luotiin ikävöimään, mutta ihmiset eivät kallista
korvaansa sille äänelle, joka on Jumalasta, vaan elävät oman syntisen
sydämensä haluja noudatellen. Eikä yksikään saa rauhaa sillä tiellä.
Jumala on katsonut omaksi lapsekseen sinutkin, Laila. Niin monen kovan
koettelemuksen kautta on Hän sinua kuljettanut, että sinun..."
"Minut on Jumala hylännyt, samoin kuin ihmisetkin..."
"Laila, Laila! Kuinka kova sinun sydämesi on! Kuinka katkera on
mielesi!"
"Niin onkin. Kova on tehnyt minusta kovan."
"Oletko sitten itse aina ollut pehmeä? Oletko aina menetellyt
omantuntosi mukaan?"
"Olen tehnyt aina sen, jonka olen uskonut oikeaksi..."
Hän oli hetken vaiti, sanoi sitten:
"Erehtynyt olet. Ihminen ei kykene omin voiminsa auttamaan itseään eikä
muita. Eikä mikään työ, olkoon sen tarkoitus kuinka hyvä tahansa, vie
oikeaan voittoon ilman Jumalan pelkoa... Oletko koskaan, rakas
ystäväni, rukoillut Jumalalta voimia suurissa suruissasi? Etkö ole
tullut ajatelleeksi, että sinä tarvitsit niin suuria suruja ja kovia
koettelemuksia... jotta sydämesi pehmiäisi ja sinä tulisit näkemään,
kuinka Herra tahtoo sinua kaukaa luoksensa?"
"En ole sitä ajatellut..."
"Et ole muistanut taivaallista ystävääsi, jonka rakkaus ei koskaan
sammu...."
Hän selitti minulle kauan ja hartaasti. Hän kuvaili tämän syntisen,
surkean maailman elämää ja lyhyttä ihmiseloa. Hän puhui sitten helvetin
tuskista, iankaikkisesta kadotuksesta, ja lopuksi taivaan ilosta, johon
kaikki totiset kristityt pääsevät.
Kuuntelin hänen puheitaan, mutta välistä ajatukseni harhailivat aivan
muissa asioissa. Oli muutamia hetkiä, jolloin luulin, että neiti
Saksinen oli jotenkin joutunut mielenvikaan uskonnollisen herätyksen
takia.
Hän on käynyt täällä luonani melkein joka ilta, aina puhuen Jumalasta,
ihmisen syntisyydestä ja kovakorvaisuudesta ja iankaikkisesta piinasta,
johon uskottomat sielut joutuvat. Olen käynyt hänen koulullaan, missä
hän joka lauantai-ilta pitää selityksiä kaikille, jotka tahtovat
kuunnella häntä. Oikeastaan ei minulla ole ollut halua mennä hänen
puheitaan kuulemaan, sillä en voi niitä käsittää, eivätkä ne
sulata minun sydäntäni. Mutta en ole tahtonut loukata häntä
poissaolollanikaan, sillä uskonhan kuitenkin, että hänen tarkoituksensa
on hyvä ja että hänen uskonsa on järkähtämätön.
Usein iltaisin, kun olen palannut hänen seuroistaan, joissa näyttää
olevan joka kerta yhä enemmän ihmisiä, olen ihmetellyt, mistä hän on
saanut tuon varmuuden iankaikkisesta elämästä. Ja vaikka tunnen, että
hän on oikeassa, että ihmisen täytyykin elää ja olla kuten hän neuvoo,
ennenkuin ikuisen ilon perijäksi pääsee, en sittenkään lämpene enkä
tunne sitä iäisyyden janoa, jonka hän saa pystymään kuulijoihinsa. Se
johtuu kai siitä, että minä en pelkää kuolemaa enkä vielä tahtoisikaan
kuolla. Minun pitää vielä saada toteutumaan paljon, saada käyttää
kykyäni niinkuin itse tahdon. Sillä minusta tuntuu, että nyt vasta
alankin elää, nyt vasta on itsetietoisuuteni herännyt.
Työvoimaa ja työkykyäkin hänellä näyttää olevan. Mutta saapiko hän
kaiken tuon voiman Jumalalta? Hän on osallisena kaikissa mahdollisissa
hyväntekeväisyyslaitoksissa. Hän on raittiusseuran parhaita jäseniä,
harrastaa langenneiden naisten pelastamista, on orpolasten ystävä ja
ties mitä kaikkea. Raskaan opettajatoimensa ohella hän ehtii kaikkeen
ja muistaa kaikkia. Eikä hän koskaan näytä väsyneeltä, on aina laupiaan
iloinen ja puhuu aina tulevasta, onnellisesta, ikuisesta elämästä.
Minä olen kaikelle tuommoiselle välinpitämätön. Hoitakoon kukin
itsensä. Juoppo juokoon itsensä kuoliaaksi, kun valtiomme hyvällä
omallatunnolla kerran antaa valmistaa ja myydä myrkkyään. Langetkoot
naiset... se kai on maailman menoa, jolle ei mitään voi...
En ainakaan minä tunne tarvetta pelastamaan, ja jos tunnenkin, niin
enhän kuitenkaan voi ihmeitä aikaan saada, minä enempää kuin muutkaan.
Ja sitäpaitsihan olen muutenkin tahtonut pysyä poissa julkisista
paikoista ainakin jonkun aikaa. Ja sitten esiintyä kuin salama,
sattuvana ja repivänä!
Eräänä iltana, kun palasimme raittiusiltamasta Koiton huoneistosta ja
matkamme sattui yhtäänne, sanoi hän:
"Sinä näytät niin kovin välinpitämättömältä näistä
raittiusiltamistakin!"
"Ja kuitenkin vihaan viinaa sisimmästä sydämestäni..."
"Kun ajattelen niitä satoja ja tuhansia raukkoja, jotka juovuksissa
joutuvat iankaikkisuuteen, kauhistaa minua, että tahdon pyörtyä. Ei
mikään ole liian suuri uhraus raittiustyölle, ei mikään jalompaa kuin
pelastaa onnettomia väärältä tieltä. Ne, jotka eivät sitä tee, vaikka
voisivat, ne tahallaan ottavat päällensä vaivan ja kirouksen. Mikset
voisi sinäkin, Laila, innokkaammin ruveta raittiusasiaa ajamaan?
Ajattele niitä onnettomia, jotka suoraa päätä menevät kadotukseen..."
"Emmehän me naiset mitään voi..."
"Sinä heikkouskoinen! Me voimme paljon, ja meidän työllämme on
siunausta, sillä Jumala on kanssamme. Oletko ajatellut onnettoman
miesvainajasi kamalaa kohtaloa... juovuksissa syöstä junan alle ja
ruhjoutua...! Eivätkö sinun tuntosi tuskat ole veriset ja hirveät?...
Etkö ole ajatellut, että hän meni suoraan helvettiin, heräämätön,
uskoton mies?"
Kun en siihen mitään vastannut, sanoi hän:
"Kuinka kovin paatunut sydämesi on, Laila! Eikö tuntosi sano, että se
oli sinunkin syysi...?"
"Minunko...?"
"Sinä olit aikonut hänet pelastaa, ja kuitenkin jätit hänet oman
onnensa nojaan..."
"On siinä muidenkin syitä, jos minunkin. Koetinhan minkä kykenin."
Kun erosimme ja hyvästelimme, virkkoi hän painavasti:
"Minä uskon, että tuntosi kerran herää... ja olkoon Jumala silloin
armollinen sinulle..."
Minua alkoivat jo muutenkin väsyttää hänen saarnansa, ja tuon illan
jälkeen en enää viitsinyt mennä kuuntelemaan niitä. Istuin kamarissani
sommitellen näytelmääni. Mutta siitä ei näyttänyt tulevan niin hyvää
kuin olisin tahtonut. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Mutta aina se
vain tuntui ontuvalta...
Minua oli taas alkanut vaivata unettomuus, ja kauheat näyt kiusasivat
minua silloinkin, kun sain unta. Lääkäri selitti hermostoni olevan
tavattomasti ärryksissä. Minun tarvitsi olla aivan rauhassa, sekä
sielun että ruumiin levossa...
Useana yönä olin nähnyt Jouon unissani!
Kauheaa oli nähdä häntä. Hän oli aivan palttinan kalpea, yllään pitkä
musta kaapu. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, ja katse ilmaisi
tuskaa niin suurta, niin rajatonta. Tuntui kuin sydämeni halkeaisi, kun
hän katsoi minuun. Mutta hän ei puhunut mitään, vaikka kyllä näin
huulten liikkuvan...
Eräänä yönä, kun pääsin nukkumaan, hän taas tuli unimaailmaani. Ja nyt
hän puhui, niin että helposti kuulin. Hirveätä, minkä näköinen hän oli!
"Minähän olen sinun unimaailmasi sulho... olethan itse sanonut",
virkkoi hän, ja silloin heräsin omaan huutooni, sillä hänen äänensä
kammoksutti.
Seuraavana päivänä paiskasin tuleen vanhan muistikirjani, johon olin
Jouon kuoltua kirjoitellut haaveitani. Samaa tietä sai mennä "Jouon
kertomuskin".
Nyt luulin päässeeni rauhaan, kun olin hävittänyt viimeisenkin muiston
hänestä. Mutta hermostoni ärtyi yhä enemmän, ja vaikka nautin kaikkia
mahdollisia lääkkeitä, en saanut öillä unta.
Merkillisintä oli, että minua alkoi yksin ollessa pelottaa, vaikka
ennen olin tuntenut suurinta nautintoa saadessani yksin mietiskellä.
Välisti en tohtinut sammuttaa lamppua koko yönä, vaan annoin palaa,
kunnes aamu alkoi koittaa.
Useana päivänä minun oli pakko olla poissa konttoristakin.
8.
On taas pian joulu.
Niin. Entinen muistikirjani on tuhkana, eikä tässä nykyisessä ole vielä
montakaan kirjoitettua lehteä.
Minua on oikein kaduttanut, että poltin muistoni. Olisivat ne saaneet
olla tallella, muistona nuoruuteni päiviltä, sillä kyllä ne lopultakin
taitavat olla elämäni ihanimpia.
Sairauteni aikana, jota kesti viikon päivät, kävi neiti Saksinen
luonani joka ilta. Hän haasteli aina siitä uskostaan, haudantakaisesta
elämästä ja kristityn ilosta kuoleman jälkeen. Hän veti esiin
syntisyyteni ja osoitti, kuinka kiinni vielä olin elämässä ja turhassa
maailmassa viittasi tietä helvettiin, ellen uskolla omistanut Jeesusta
Kristusta...
Vaikka tunsin ja tiesin, että hän on oikeassa, en sittenkään saanut
täyttä vakaumusta hänen puheistaan, ja vaikka uskoin hänen hyvään
sydämeensä ja siihen, että hän rakkaudesta minuun puhui, en tuntenut
mitään parantumisen tarvetta.
Eräänä iltana hän alkoi puhua minulle äitivainajastani. Silloin itkin,
itkin niin... itkin omaa onnetonta ja ilotonta elämääni...
"Jos kuolema nyt tulisi! Kuinka olisit valmis lähtemään Herran kasvojen
eteen?" kysyi hän itkiessäni.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, että minua näin piinaat ja pelottelet
kuolemalla?... En minä kuitenkaan tämän paremmaksi tule."
Silloin hän jätti minut rauhaan, ja seuraavana päivänä jo kykeninkin
työhöni. Lääkäri on kyllä käskenyt minun olla hyvin varovainen, sillä
terveyteni on heikko ja hermostoni herkkä. Kuitenkin tunnun jo melko
pirteältä; voimattomuus tosin vaivaa vähän iltaisin.
Niin. Joulu lähestyy. Joulu! Muistan sen joulun, jolloin tutustuin
Joukoon...
Kyllä se muisto on sittenkin kaikkein ihanin, kaikkein suloisin. Olin
niin nuori ja toivova. Ja Jouko oli lämmin ja runollinen...
Voi, ettei sokea ihmislapsi näe päivääkään tulevaisuuteensa!
Minulle on nyt juuri näinä päivinä tullut niin kaipaava ikävä sinne
tuttuun kotikylään. Tahtoisin vielä viettää jouluani entisessä
lapsuuteni kodissa. Ovathan siellä kuitenkin lapsuuteni rakkaimmat
muistot -- ja siellä lepäävät rakkaimmat omaiseni...
Olen nyt kirjoittanut aikeestani siskolleni, joka on emäntänä
Koskenkorvassa. Odotan jännittyneesti, mitä hän vastaa...
Tietysti he ovat kuulleet, mihin tilaan olen joutunut: että koko
omaisuuteni on mennyt parissa vuodessa tuhlarin käsissä, että olen
joutunut köyhäksi ja jäänyt orvoksi. Ylpeyteni ei kyllä sallisi minun
mennä heidän luokseen, mutta onhan minulla säästöjä, joilla voin heille
maksaa oloni. Hirveän alentavalta tuntuu mennä köyhänä takaisin siihen
kotiin, josta rikkaana on lähtenyt. Mutta enhän ollut itse omaisuuttani
hävittänyt.
Mutta Kaisa sanoo varmaankin:
"Kuka käski sinun vielä toisen kerran istua herran kelkkaan, kun kerran
yhdestä pääsit erillesi!"
Olen aivan varma, että hän niin sanoo. Siksi raaka ja sivistymätön hän
on. Hän osaa kyllä pilkata köyhempiä, senhän kuulin jo lapsena!
Kun nyt tarkemmin ajattelen, olisi minun pitänyt erikseen kirjeessäni
mainita, etten pyri heidän vieraakseen, vaan aion maksaa olostani. Ja
onhan mahdollista, että he pelkäävät saavansa minut kokonaan
elätettäväksensä. On hyvinkin mahdollista, sillä sellaiset ihmiset kuin
Kaisa ja hänen miehensä, jotka elävät ainoastaan tavaraa kerätäkseen,
kauhistuvat pienimpiäkin menoja.
Tänään viimeistään olisi vastauksen pitänyt ehtiä, mutta sitäpä ei
kuulu.
Vihdoin tuli, viikkoa ennen joulua. Sen oli sisar Kaisa kirjoittanut:
Laila sisaremme!
Kyllä olemme kuulleet, kuinka sinun on käynyt. Mutta kyllä
sinussa on itsessäsi syytä. Olisit kerrankaan kuunnellut
isävainajan neuvoa ja ottanut pastorin mieheksesi, kun kuitenkin
vielä menit toisiin naimisiin. Etkö jo saanut kyllääsi siitä
ensimmäisestä retkusta, joka juovuksissa kuului junasta pudonneen.
Ja sanoivathan kaikki, että juoppo ja maankiertäjä se oli. Ei se
sinulle niin kovin rakas liene ollut, vaikka paruit häntä yötä
päivää, kun niin pian toisen miehen otit, vielä hullumman
ensimmäistä. Saapi ihan hävetä silmänsä ja korvansa täyteen, kun
ihmiset kysyvät täällä, kuinka sinä jaksat ja mitä hommaat!
Sillä kaikki täällä tietävät, miten sinun on käynyt. Moni on
syyttänyt isävainajaakin siitä. Ei olisi pitänyt isän sinua
kouluttaa ja hemmotellen työttömänä kasvattaa, vaan komentaa
työhön niinkuin meidät muutkin lapset komensi.
Ja kyllä se parasta olisi ollutkin.
Olen kirjeesi sisällöstä huomaavinani, että sinä luulet vielä
sinulla täällä olevan perimyksiä. Mutta ei mitään ole.
Päinvastoin. Sinun koulunkäyntisi maksoi tuhansia, jotka ovat
otetut yhteisestä perinnöstämme, ja kuitenkin olet saanut yhtä
suuren osan kuin me muutkin.
Tuskin sinulla täällä olisi jouluna sen hauskempaa kuin
sielläkään. Me olemme vuokranneet kaikki liiat huoneet, niin
että meillä ei itsellämmekään ole -- -- --
Tähän asti luettuani heitin kirjeen käsistäni...
9.
Laila oli viettänyt joulunsa Helsingissä -- yksin.
Hänellä ei ollut yhtään ainoaa sukulaista koko kaupungissa, eikä hän
ollut seurustellut entisten ylioppilastoveriensakaan kanssa, joita
vielä oli joitakuita pääkaupungissa.
Lailaa oli tuttavapiiri yleensä alkanut pitää vähän omituisena siitä
asti kun hänen miehensä karkasi Amerikkaan. Ennen niin iloinen, kaikkia
miellyttävä ja kaikkien suosima komea ja puhelias rouva oli tullut
umpimieliseksi, vähäpuheiseksi ja näytti välttävän kaikkien seuraa.
Jos hän jolloinkin tapasi jonkun vanhoista ylioppilaskumppaneistaan ja
tämä sai Lailan puhumaan, ei Laila koskaan ottanut puhuakseen
entisyydestään, ei kummastakaan miehestään, vaan kertoi mieluummin
tulevista päivistään, jolloin hän kuvaili tekevänsä jotakin suurta ja
kuolematonta. Parhaille ystävättärilleen hän oli uskonut suurena
salaisuutena, että hän valmisteli laajaa murhenäytelmää.
Kun hänen kaiken muun lisäksi nähtiin kulkevan lestadiolaisten
kokouksissa ja seurustelevan heidän kanssaan, alettiin häntä pitää
epänormaalina.
Joulunpyhinä Laila kävi kovaa taistelua, istuessaan yksin kamarissaan.
Koko maailmalle hän oli kiukustunut. Kaisa-sisaren kirje oli
vaikuttanut häneen masentavasti, ja hän oli päättänyt, ettei sinä
ilmoisna ikänä anna sukulaisilleen mitään tietoa itsestään eikä
koetakaan palata lapsuutensa kotia näkemään...
Näinä pitkinä joulunpyhinä, jolloin koko kaupunki iloitsi ja riemu
raikui kaduilta ja rakennuksista, istui Laila yhä yksin, vihan ja
kostonhimon temmeltäessä hänen sydämessään. Ja vähäväliä hän teki
itselleen kysymyksen:
-- Kenen on syy, että olen joutunut näin onnettomaksi ja yksinäiseksi?
Eikä kertaakaan saanut siihen vastausta.
Oliko hänessä itsessään syy? Eikö hän aina ollut tehnyt niinkuin oli
uskonut olevan oikein? Eikö hän ollut totellut kokeneempia ihmisiä?
Oli!
Mutta muut ihmiset ne sittenkin olivat hänen onnettomuuteensa syypäät.
Miksi hän kuunteli muita eikä tehnyt itselleen selväksi, kuinka olisi
meneteltävä. Ei koskaan ajatellut loppuun mitään asiaa, vaan turvausi
juuri tärkeimmässä kohdassa muiden apuun ja teki muiden mielipiteiden
mukaan!
Mistä oli häneen tullut tuo pehmeys, tuo saamattomuus? Isä oli vankka
ja järkähtämättömän päättävä, luja ja tunteeton kuin kuollut kallio.
Mutta äitivainajan sanottiin olleen lempeä ja hiljainen nainen, joka
vuodatti salaa kyyneliä, kun tunteeton, kylmä mies loukkasi hänen
hellimpiä tunteitaan... Laila ei muistanut äitiään kuin hyvin vähän, ei
paljon muuta kuin suuret siniset silmät, joista äiti kuivasi
kyyneliä...
Usein hän teki senkin kysymyksen itselleen, miksi ei hänkin, samoin
kuin muutkin hänen ylioppilasystävänsä, jatkanut lukujaan. Voisi olla
nyt jo hyvässä asemassa, ehkä lääkärinä kuten Niemen Olgakin, joka oli
kotipitäjäläisiä. Mutta oli niin kummaa jo kouluaikana, että kaikki
pojat rakastuivat häneen, ja kun hän ensi kerran painoi ylioppilaslakin
päähänsä, huusivat kaikki:
"Mutta kylläpä sinä olet kaunis, Laila!"
Ja vanhempi väki puhui:
"Joutavaa on noin kauniin tytön ruveta lukujaan jatkamaan... ei vain
kauan saa olla naimattomana!"
Toiset olivatkin rumia, muutamat naiset irvikuvia, kuten pojat
sanoivat. Ei heitä kukaan pyytänyt kaksin kävelemään eikä kuutamoon
haaveksimaan. Saivat totisesti rauhan kaikelta miesväeltä.
Mutta Lailaa ne tavoittelivat, jos mihin meni. Huonot ja hyvät. Ja
hauskalta se silloin tuntui...
Mutta mikä oli ollut se voima, joka veti häntä Jouko Varttoon, jolla jo
kyllä silloin oli nimet, mutta ei mitään muuta. Sen täytyi olla vain
sulaa lapsellista hulluutta ja haavetta... todellista rakkautta se ei
voinut olla. Ei ollut Jouossa juuri mitään, joka olisi voinut
miellyttää naisen silmää. Mutta ei Lailakaan sitä silloin ajatellut,
kuvitteli vain loistavaa tulevaisuutta ja luotti siihen neroon, jota
Jouossa kehuttiin olevan...
Kun olisi edes silloin ymmärtänyt kaikelle hullutukselle,
rakastumiselle Joukoon ja haaveksimiselle kuuluisan miehen vaimona
olemisesta asettaa vastakohdaksi kaikkiturmelevan ja kaikkinielevän
viinan, niin ei ikinä olisi Jouon käteenkään kajonnut!
Mutta eihän hän tiennyt, ei osannut kuvitellakaan, että niin
lämmintunteinen, hellä ja hyvä mies oli niin langennut juoppo! Eikä
ollut Laila koskaan tullut pitäneeksikään juoppoutta niin äärettömänä
vikana. Oli ajatellut silloinkin, että se oli Jouollakin vain
ohimenevää hurmausta, joka paranisi aivan itsestään.
Mistäpä hän tiesikään juopoista ja juomahimosta. Ei ollut koskaan
nähnyt oikeita juoppoja, ja mitä oli kuullut raittiusmiesten puhuvan
juoppoudesta, niin ei ollut koskaan saanut vakaumusta, oliko totta vai
valetta... Mutta nyt sen tiesi...
"Et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja!"
Lailalle muistuivat yhtäkkiä mieleen Jouon kirjoittamat sanat. Hän kävi
levottomaksi, ja hänen sisässään poltti. Ja oli kuin joku ääni, joka
kyllä tuntui lähtevän hänestä itsestään, mutta kuului aivan kuin
muualta, olisi karjaissut:
"Sinä hänet langetit... kevytmielinen letukka!"
Olihan Jouko kyllä puhunut, oli satojakin kertoja, että hän pelkäsi
heikkouttaan. Oli sanonut senkin, että kun hänen mielensä meni pahaksi,
kadotti hän selvän ymmärryksensä, ja viinanhimo sai silloin semmoisen
voiman, ettei häntä mikään estänyt juomasta. Oli aina rukoillut, ettei
Laila jättäisi häntä yksinään...
Ja kuta enemmän Laila muisteli, mitä Jouko milloinkin oli sanonut, sitä
selvemmin hän alkoi käsittää, ettei hän ollut vähääkään ymmärtänyt
miestänsä. Ymmärsikö häntä sitten kukaan muukaan ihminen?
Mahdotonta oli kuljettaa semmoista miestä, jolla ei itsellään ollut
minkäänlaista tahtoa! Oliko täyttä selvää ymmärrystäkään!?
Sillä lailla Laila oli silloinkin itseään lohduttanut, kun Hirven
kanssa meni kihloihin.
"Hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappiolla; ei hänestä olisi ikinä
tullut kelvollista eläjää", oli Hirvi sanonut Lailalle, kun tämä
muisteli Joukoa.
Ja kerran, kun Laila oli ratkennut itkemään muistaessaan Jouon hirveää
kuolemaa, oli Hirvi lohduttanut:
"Hänen kuolemansa oli ihan tavallinen juopon kuolema. Ei vähääkään
huonompi. Semmoisia kuolemantapauksia on aina tapahtunut ja tapahtuu.
Eikä käy ketään siitä syyttäminen. Juoppojen se on oma syy..."
Ja kyllä Lailakin myönsi, että niin oli.
Mutta miksi hänen tuntonsa ei sittenkään päässyt rauhaan? Miksi Jouon
muisto vaivasi öin päivin ja korvissa aina soi niin kummallinen ääni
kuin haudasta tulleena? Varsinkin sen jälkeen kun Hirvi karkasi, oli
Jouon muisto alkanut vaivata Lailaa. Kun hän vertasi Hirveä Joukoon,
oli erotus hirveän suuri...
Jouko ei olisi tehnyt niinkuin Hirvi teki.
Hän se vasta oli konna ja kelmi!
Voi hirveää!
Mitä hän oikeastaan oli ajatellut mennessään toisiin naimisiin? Sehän
tavallaan todisti, ettei hän ollut Joukoa rakastanutkaan, koska saattoi
antaa rakkautensa toiselle, jonka ulkonainen kauneus ja sirot muodot
miellyttivät.
Pettynyt hän oli kaikessa!
* * * * *
Laila oli alkanut laihtua. Hän tunsi kummallista pahoinvointia eikä
saanut öillä unta ensinkään. Kun hän koetti ummistaa silmiään, ilmausi
Jouon kalpea haamu heti hänen eteensä, väliin surumielisenä ja
itkevänä, väliin juovuksissa, silmät toljottaen päässä ja kasvot
kalpeina.
Lopulta hän ei enää jaksanut ollenkaan nousta vuoteelta. Ei tiennyt,
mikä oikeastaan vaivasi, mutta semmoinen voimattomuus oli, ettei
jaksanut mitään selvää ajatellakaan.
"Yleisen heikkouden" oli lääkäri sanonut olevan.
Palattuaan joulunvietosta maalta riensi neiti Saksinen heti Lailan luo.
Ystävätär ratkesi itkuun, kun näki Lailan.
"Kuinka sinä olet muuttunut parissa viikossa... laihtunut niin
hirveästi, ja silmäsi ovat saaneet omituisen kiillon!" sanoi hän
Lailalle ja tuli hänen vuoteensa viereen. "Olet kovasti sairas, Laila
parka!"
"Sairas olen. Sieluni ja ruumiini ovat yhtenä tönkkinä, etten tiedä
toista toisesta eroittaa", puhui Laila, ja hänen ennen kaunissointuinen
äänensä soi nyt heikolta ja ikäänkuin vaivaantuneelta.
"Et kyennytkään maalle jouluasi viettämään!" sanoi taas neiti.
"En. Minut on koko maailma hylännyt. Ei kukaan minua rakasta eikä
kukaan minua ymmärrä."
Lailan kasvoille ilmausi kova, katkera ilme, ja silmissä leimahti vihan
tuli.
"Ei ole Jumala hylännyt, jos ovatkin ihmiset hylänneet. Ei ole Jumalasi
lakannut sinua rakastamasta, jos ovatkin ihmiset lakanneet. Kun nyt
olet nähnyt, kuinka äärettömän sisällötöntä tämän maailman elämä on,
kun olet tullut huomaamaan, ettei koko ihmiselämässä täällä maan päällä
ole mitään, mikä tuottaisi rauhaa ja pysyväistä onnea, ja kun olet
kokenut, ettei ihmisten rakkauteen ja maailman kunniaan ole
luottamista, niin etkö ole tullut ajatelleeksi Häntä, jonka rakkaus on
mittaamattoman suuri ja ikuinen? Laila, Laila, kuinka Jumalasi sinua
rakastaa! Hän on valinnut sinut lapsekseen, valmistaakseen sinulle
iankaikkisen ilon taivaassa. Hän kuljettaa sinua luokseen katkerien
koettelemusten ja tuskain läpi, että sinun sydämesi puhdistuisi,
sielusi kirkastuisi ja silmäsi aukenisivat näkemään taivaallisen isän
kirkkautta..."
Laila peitti silmänsä kädellään.
"Olet etsinyt onnea, kunniaa ja mainetta täältä maailmasta. Elämässäsi
on ehkä ollut hetkiä, joina olet luullut olevasi onnellinen. Mutta
kuinka pian katoavaa se onkaan ollut ja kuinka kilisevän tyhjäksi on
sydämesi ja sielusi jäänyt! Kuinka olet jaksanutkaan elää ilman
Jumalasi rakkautta ja iankaikkisen onnellisen elämän toivoa! Luovu pois
tästä matoisesta maailmasta, sen pettävistä toiveista ja katoavasta
kunniasta... uhraa itsesi Jumalallesi, niin sielusi saa rauhan ja
sydämesi tuntee onnen... rupea Jeesuksen Kristuksen morsiameksi..."
"Minun syntini ovat niin suuret... niin suuret...!"
Ja Laila ratkesi katkeraan itkuun.
"Mutta Jumalan rakkaus on miljoonia kertoja suurempi. Ja Jeesus Kristus
on sinun syntisi pessyt omalla viattomalla verellään."
Laila tarttui neidin käteen ja itki niin, että kyynelet kostuttivat
vuoteen.
"Kumma, kun et sinäkin ole minua hylännyt, rakas, rakas Aurora!"
nyyhkytti hän, ja hänen äänensä muuttui lempeäksi.
"Kuinka minä sinut hylkäisin, sillä minä rakastan sinua... rakastan
Jumalan töitä sinussa. Näin sinun kärsivän ja pyrkivän... näin, kuinka
etsit rauhaa ja onnea elämästä, josta sitä ei koskaan löydä; näin,
kuinka harhailit väärällä tiellä... tunsin, että sielusi janosi,
sydämesi kaipasi... etkä osannut Hänen luokseen, joka tunsi tuskasi ja
kutsui sinua luokseen..."
"Onko taivaassa sijaa tämmöiselle syntiselle?"
"Kaikki, jotka katuvaisina ja syntisinä Herramme tykö huutavat, ottaa
Herra omaksensa ja valmistaa niille iankaikkisen ilon. Se ilo ei ole
lyhyttä ja pettävää, se on iankaikkista ja onnekasta... ajattele,
iankaikkinen ilo ja riemu. Ei mitään jälkiä tästä tomuisesta
maailmasta, ei arpia entisestä elämästä..."
Neiti Saksinen istui myöhäiseen yöhön Lailan vuoteen vierellä,
lohdutellen ja puhellen itkevälle sairaalle. Hän tuli joka päivä, ja
päivä päivältä Laila näytti rauhoittuvan, vaikka ruumiinvoimat kävivät
hyvin heikoiksi, niin että hän joinakuina hetkinä pyrki hourailemaan.
Eräänä aamupäivänä, kun neiti Saksinen meni Lailan luo, oli Lailan
silmissä kirkas ilme, ja kasvotkin loistivat ilosta.
Kun sairaanhoitajatar oli poistunut, sanoi Laila riemuisasti:
"Minä kuolen niin mielelläni. Olen saanut rauhan. Ei mikään kiinnitä
minua enää tähän maailmaan. Olen voittanut senkin..."
"Minkä olet voittanut?"
"Kunnianhimoni. Oli yksi jänne, joka vielä sitoi minua tähän kurjaan
elämään... kunnianhimoni. Kuvittelin kykeneväni tekemään jotakin
suurta, mutta... niin, minä olen löytänytkin vielä suuremman..."
"Olet löytänyt iankaikkisen elämän!"
"Niin... niin..."
"Ehkä Jumala vielä antaa sinun elää, ehkä vain tahtoi näin sinua
omakseen, ennenkuin oli liian myöhästä..."
"En minä tahdo enää elää! Ei mikään kiinnitä minua elämään. Haudan
povessa makaavat rakkaimpani: äitini, kantajani, isäni vanha... Siellä
on Joukokin... Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi..."
Laila heikkoni päivä päivältä. Ruumiinvoimat katosivat melkein yhtä
äkkiä kuin sielunvoimat kasvoivat. Näytti niinkuin olisi ollut vain
yksi ainoa jänne, jossa elämä vielä pulppusi. Kun se katkeaisi, olisi
elämä lopussa. Mutta heikkonemista seurasi houraileminen, josta hän ei
enää selvinnyt. Koko kulunut elämä kangasteli hänen mielessään, ja
Jouon nimeä hän mainitsi usein.
Eräänä iltana hän näytti nukkuvan.
"Se on kuoleman unta", sanoi neiti Saksinen.
He olivat jo monena yönä, sairaanhoitajatar ja neiti Saksinen,
valvoneet Lailan vuoteen vieressä.
"Voipi hän siitä vielä toipua", toivoi sairaanhoitajatar.
"Ei tähän elämään... Oletteko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan?"
"En."
Ja sairaanhoitajatar peitti kalvenneet kasvonsa ja riensi peloissaan
pois huoneesta...
Neiti Saksinen polvistui Lailan viereen ja rukoili...
Lailan hengitys oli käynyt raskaammaksi, ja kuului kuin kurkkutorvessa
korisisi... Huulet liikkuivat vielä hiljaa, mutta kädet tuntuivat jo
kylmiltä... Ja samalla kurkun korina taukosi, kuoleman kalpeus levisi
kasvoille, ja ummistaneet silmäluomet painuivat syvemmälle... pää
lupsahti rinnalle, huulten vähän auetessa...
"Herra on omansa ottanut", sanoi neiti hiljaa ja pyyhkäisi hiukset
kuolleen otsalta.