JOUON KERTOMUS

1.

Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.

Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa.

Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja

muutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä

keskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja

yksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.

Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet

pienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen

maku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät

silmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan

haltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja

vaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin

keskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla

sovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.

Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi.

Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi

käsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot

mahdollisimman pieniksi.

Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne

Pohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä

seutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli

samantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään

Lappiin taikka maan ääriin asti.

Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli

aputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä

heillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja

katsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi

silmänkantamattomiin.

Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.

"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla

varmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.

"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon

kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein

Koskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.

Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet,

onnitelleet rikkaaksi mieheksi...

Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö

he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he

nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat...

rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään... Oli vain

muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan...

Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen,

outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä

raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän,

tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse...

Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja

vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei

vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja

vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin...

Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli

olevakin -- se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän

paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta... tämmöistä jahkailemista

sanomalehtimiehenä, että tuskin eli...

Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei

oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi... ei hän ollut

oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan...

Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä

ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut,

juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta

ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista

sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen.

Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja

katumalla katunut hurjisteluansa...

Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko

maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut

herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja

sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia

jalompaan elämään...

Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon

aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa... Mikä häntä vaivasi? Miksi

hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä

maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa

puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän

jo liiaksi tylsistynyt?

Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo

vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut.

Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti

kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten

sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat,

jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina

silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin

erityisempää.

Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja

pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa

olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin

himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?

Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun

kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön... jatkaa kirjallisia töitään,

luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän...

jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi...

Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja

hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.

Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet

terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko

hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea.

Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle

ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.

"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän

kuin aioinkaan", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä

päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.

"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä",

vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:

"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait", sanoi

hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.

Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään

vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.

"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?"

"Ei, ei, et... et... Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha...

olen paha ja saamaton..."

"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät

ajatuksesi. Heitä ne pois... olethan oman Lailasi parissa..."

Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi

nuhdellen:

"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole

avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle?

Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität,

joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi... Vastahan elämämme on alussa...

ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta... Sallitko, että

otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit... nyt

juuri tänä..."

"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani,

onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan..."

"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen... iso lapsi, jota minun pitää

kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa..."

"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin..."

"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?"

"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele."

"Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois."

"Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin."

"Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni

sinuakin potkaisee..."

"Uskotko niin?"

"Uskon minä... luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi

kirkastuu ja ruumiisi vaurastuu... että sinuun kasvaa kauniita

ajatuksia... että unhotat entisen elämäsi... unhotat niinkuin sitä ei

koskaan olisi ollutkaan... että olet niinkuin silloin vasta olisit

alkanut, syntynyt, silloin kun minut näit..."

"Laila parkani... Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan

uskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa...!"

"Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit

sellaista kysyäkään?"

"Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo.

Kyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja

saamattomuuteni... Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään

suhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi

miestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas...?"

Jouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä

päivinä jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä

koskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt.

Sillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko

elämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään

kuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä

toivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin.

_Jos_ hän niin sanoisi, _jos_ niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin

hän olisi varma pelastuksestaan, _silloin_ hän nousisi kallion

kielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen,

jota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti...

Näin hän oli luullut Lailan vastaavan:

"Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en

rakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi... Tiedän sydämesi

olevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten

rakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista,

jota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää

parhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista

voimaa sinussa rakastan... En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan

kenenkään kuullut siitä puhuvan... Tunnen sen vain syvällä sydämessäni,

ja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko,

rakkaimpani?"

Ymmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin,

toivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta...

Toivonut niitä pelastuksenaan.

Hän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut

rajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä

Laila sanoisi.

"Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta

uskothan nyt, kun sanon sinulle... voi, voi, kuinka sydämesi hyppää

rajusti", ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.

Laila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin

hän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. "Puhelkaamme

nyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?"

"No kerrohan nyt", sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.

Laila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä

ja toista.

"Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset

nyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti

sinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua

pitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä

maisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa

puhuisi mieshenkilö..."

"Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana", vastasi

Jouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.

"No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan

kirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta

tulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät... Täytyy meidänkin

koettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian

vuoksi... Koko Suomen pelastukseksi..."

"No, saanenpa tuota vielä miettiä", lupaili Jouko, mutta ääni, jolla

hän sen sanoi, soi epävarmalta.

"Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?"

Jouko naurahti.

"Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta."

"Mitä silloin tapahtui?"

"Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden

tuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin."

Laila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:

"Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi... se koski sinua?"

"En minä voi arvata..."

"Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa

teosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä... Yleensä pidetään

sinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta

minusta tuntui ja hyvältä... Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin

tullessani..."

"Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita."

"Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla..."

"Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni

olisi ollut totta..."

Laila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden

käsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan

eteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet

ohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis

ja viehättävän kodikas...

"Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!" riemuitsi Jouko ja katsoi häneen

hellästi.

"No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena yönä uneksit."

"Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni..."

"Voi, voi... sano nyt!"

"Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä

oli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon

pientareelle katsomaan, kun minä kynnin..."

"Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?"

Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että

Jouko sinne ikävöitsi.

"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän

Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni,

sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä

kerran, Lailani, muutammekin!"

Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi

hengessään nähnyt Karjalansa...

"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin", toivoi hänkin.

Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin

kirjoitellen.

2.

Aamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä

olla.

He olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa

kaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut

toivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa,

eläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin

tullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli

karjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita

tuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.

Rouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona.

Aamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.

"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa...

Lähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat

avioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain",

tervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani,

mutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja

puheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen

piti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat

huonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka

nurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.

Rouva Saarinen oli lihavahko keski-ikäinen ihminen, jonka kasvot olivat

pulleat, mutta ilman väriä; leuassa ja vasemmassa poskipäässä oli iso,

musta syylä. Hän pukeusi loistavan komeasti ja käyttäytyi kuin ylhäinen

nainen. Hänellä oli "aatteita", ja niiden toteuttamiseksi hän elikin,

sillä heillä ei ollut yhtään lasta. Hän olikin välttämätön henkilö

kaikissa yhdistyksissä, verraton puhuja ja tulinen raittiuden ystävä.

"Kun me muutimme tähän kaupunkiin, ei täällä ollut raittiusseuraakaan,

kaikki oli porvarien ja viikinkien vallassa; mutta nyt ovat jo asiat

toisin, ja me suomalaiset olemme nyt enemmistönä. Oikeastaan on sekin

aivan mieheni ansiota, että 'Pohjanmaan Sanomat', jonka toimituksessa

miehesikin nyt on, pääsi elämään..."

"Te olette jo niin paljon ehtineet saada aikaan, teillä on takananne

suuri työ... Mitähän minä voisin kansani hyväksi?" sanoi Laila

hiljaisella äänellä.

"Voi, vielä on meillä pitkä ja vaikea taival edessämme, vielä on viinan

valta suuri, ja kurjuus ja köyhyys. Me tarvitsemme paljon nuoria ja

vereksiä voimia suuren, ylevän aatteemme toteuttamiseksi. Sinullakin,

Laila, on suuri tehtävä, sinulla on hyviä edellytyksiä asiasi

menestymiseksi. Sinulla on koulusivistystä ja lahjoja. Nuoren elämäsi

sinä uhraat suuren aatteen palvelukseen... silloin se on kaunista,

ihanaa elämää... Sinä, joka olet maalla kasvanut ja syntynyt, et ole

nähnyt, et ole kuullutkaan kaikesta siitä kurjuudesta, jonka viina

tuottaa ja jonka vallassa vielä on köyhä, rakas Suomemme. Mutta minä,

joka olen kaupungissa syntynyt, kasvanut, minä tiedän. Olen itse

kokenut, sillä isäni oli juomari, ja me lapset saimme nuoruudessamme

paljon kärsiä..."

Puhuessaan lapsuutensa muistoista rouva Saarinen ratkesi itkemään,

itkun seasta selitellen Lailalle kurjuutta, jonka läpi hän oli elänyt.

Lailallekin nousivat kyyneleet silmiin.

Siitä näytti olevan helpotusta rouva Saarisellekin, sillä hän kuivasi

kyyneleensä ja alkoi iloisemmalla äänellä selittää:

"Olen kuitenkin Jumalalleni kiitollinen siitä, ettei minun ole

tarvinnut mieheni suhteen mitään kokea. Insinööri on ollut raitis

lapsuudesta asti, ja hän onkin innokkaimpia raittiusmiehiä

paikkakunnalla. Mutta minä tiedän täälläkin monta virkamiesperhettä,

monta kotia, joissa kyyneleet ovat kastikkeena ja suru pöytäliinana.

Olen kuitenkin nyt niin iloinen, että olemme päässeet näinkin pitkälle

raittiusasiassamme. Ajattele: enemmät puolet kaupungin työväestöstäkin

kuuluu raittiusseuraan, samoin herrasperheistäkin."

Laila kuunteli rouva Saarisen puhetta innokkaasti, ja kuta pitemmältä

hän puhui, sitä enemmän sai Laila vakaumusta, että hänenkin elämällään

on suuri tehtävä.

Taivas, jos rouva Saarinen tietäisi, että Jouko on ollut juoppo!

Lähtiessään rouva Saarinen painoi Lailan kättä lämpöisesti ja virkkoi:

"Sinusta, Laila, minä toivon voimakasta ja innokasta taistelutoveria."

Laila lupasi koettaa parhaansa.

Rouva Saarisen mentyä Laila alkoi mietiskellä. Nyt hän alkoi paremmin

käsittää, mikä jalo ihminen rouva Saarinen oli. Koko elämänsä hän oli

uhrannut kauniin aatteen hyväksi, ja yhtä taisteluhaluinen, yhtä

ponteva ja varma voitostaan hän oli vieläkin.

-- Kun saisi Jouonkin niin innostumaan! Minun pitää koettaa parhaani,

sillä olen varma siitä, että kun Jouko vain kerran oikein lämpenee, hän

ei heitä asiaansa. Mutta minun täytyy juuri ensi kerralla puhua rouva

Saariselle, että hänkin jonkun kerran ottaisi haastellakseen asiasta

Jouolle. Todellakin, se on oiva keksintö! Jouko ei varmaankaan voi

kieltäytyä rupeamasta arpajaisissa puhujaksi, kun rouva Saarinen

pyytää.

Jouko yleensä puhui hyvin vähän raittiusasiasta. Välittikö hän siitä

niin vähän, vaikka hän viinan takia oli niin äärettömästi saanut

kärsiä? Vai eikö hän tahtonut muistaakaan enää, että tuota kirottua

lientä oli olemassa? Kuuluihan Joukokin raittiusseuraan, kävi

mielellään iltamissa, mutta ei vielä ollut asian hyväksi mitään

yrittänyt. Hän ehkä piti liiaksi outona ympäristöä ja vieraina ihmisiä

eikä sen vuoksi ollut toimiin ryhtynyt. Mutta ehtipä vielä.

Laila ihan paloi innosta saada Jouolle selittää, mitä rouva Saarinen

oli käydessään sanonut ja mikä ylevä henki hänessä asui.

Kun Jouko puolenpäivän aikana palasi toimistosta, oli hän reippaalla ja

iloisella mielellä, jollaisena hän joskus esiintyi. Ja sellaisina

hetkinä Jouko oli hupainen ja hauska, saattoi olla sukkela ja

ivallinen, ja silloin hänen laihat kasvonsa värähtelivät älyn hienoista

väreistä, samalla kun silmissä leimusi kirkkaan järjen säihkyvä valo.

Semmoisena Laila häntä rakasti ja ihmetteli, mikä ääretön voima olikaan

tuossa hennossa varressa.

Kun Laila selitteli, mihin kaikkeen rouva Saarinen oli kehoittanut,

kuunteli Jouko tyynesti, mutta kun Laila oli lopettanut, virkkoi hän

olkapäitään kohottaen:

"No, sillä vanhalla suulaalla akalla nyt ei muuta työtä olekaan."

"Hyi, kuinka saatat olla paha!"

"Totta se on", jatkoi Jouko sitten vakavammin. "Suuri ja ylevä on aate,

jota hän palvelee, ja hänen tarkoitusperänsä ovat epäilemättä hyvät. Ja

käytännössä sopivat juuri sellaiset henkilöt kuin rouva Saarinen

aatettaan toteuttamaan. Hän on käytännöllinen toimiva nainen ja

ikäänkuin luotu asiansa palvelukseen. Todenteolla minä kunnioitan

sellaisia naisia, joiden henki tähtää ylöspäin ihmiskunnan ja isänmaan

hyväksi. Mutta en voi kieltää itseltäni enkä sinulta, Laila, että minun

nähdäkseni kaikista sellaisista naisista katoaa naisellisuus, katoaa se

lempeys ja pehmeys, jonka pitäisi olla oikean naisen, puolison ja äidin

tunnusmerkki. Kuinka kova on sellaisen naisen helma ja kuinka kalsea

hänen katseensa! Ei merkkiäkään siitä ihanasta avusta, jonka Jumala on

häneen luonut ja jota hänen tulee käyttää puolisona ja äitinä. Minä

uskon, että kylmä ja kova on sellaisen naisen helma, niin kylmä, ettei

lämpiä siinä se, joka lohtua ja apua tarvitsee... Ymmärrätkö minua,

Lailani?"

"Kyllä minä vähän", vastasi Laila melkein arasti.

Oikeastaan hän ei kuullutkaan Jouon sanoja. Hän kuunteli vain muuten

miehensä puhetta. Sillä Jouko oli kaunis ja suuri puhuessaan, puhuipa

mitä hyvänsä. Hän innostui aina siitä, mistä puhui, ja puhui ainoastaan

siitä, minkä piti jalona ja oikeana.

"Sinun tulee ymmärtää minua oikein, Lailani", jatkoi hän kerran alkuun

päästyään. "Minä tarkoitan sitä, että naisen oikea maailma, oikea

tehtävä on kodissa eikä sen ulkopuolella... tarkoitan, että on miehiä,

joille aarteittensa uhriksi joutuneet naiset ovat kauhistus... sanalla

sanoen, etteivät nämä ole enää _naisia_, mutta kyllä valoja, jotka

ikäänkuin kuolleen katulyhdyn loiste näyttävät tietä kulkijoille.

Sellainen valo ei lämmitä, vaikka se valaisee... Kodin permanto voi

olla siisti ja moitteettoman puhdas, mutta se on sittenkin kylmän ja

kolkon näköinen, ellei siitä joskus lakaise roskia lempeän naisen

pehmeä luuta... Maailma kyllä on paha ja syntiä täynnä, ja minä uskon,

että juuri naiset tekevät maailman onnellisemmaksi, mutta silloin

heidän pitää olla kotona ja alkaa alusta: kasvattaa lapsistaan parempia

ihmisiä maailmaan. Kodeissa on ihmisten onnen siemen kylvettävä, ja

kodin täytyy olla se ihmelinna, josta rakkaus lähtee ja säteilee

aikojen loppuun asti... Minulla on omat käsitykseni asiasta...

Ymmärrätkö minua vähääkään?"

"En minä sinua nyt oikein ymmärrä", sanoi Laila kuin pettyneenä. "Etkö

sinä siis myönnä, että ainoastaan rakkaudesta ihmisiin ja yhteiskuntaan

naiset voimiaan uhraavat? Kuulisitpa rouva Saarisen sanovan..."

"Myönnänhän, että rakkaudesta he sen tekevät... Mutta on siinä vähän

muutakin... Onkos sinulla kahvia valmiina?" tokaisi Jouko sitten,

naurahti vähän ja tarttui Lailaa keskeltä molemmin käsin kiinni. "Mutta

kauniimmat, somemmat ovat naiset sittenkin näin talon toimissa kuin

pöytien ja pulpettien takana", ihaili hän ja nosti Lailaa korkealle

lattiasta. "Voi, kun saisimme mökinkään sinne Karjalaan... olisipa

meillä kolme, neljä lehmää ja minulla hevonen... en kaipaisi enää

mitään lisäksi! Ja työlläni minä sinut elättäisin... Olen ollut kova

maamies aikoinani..."

"Mutta sitten jäisivät sinun aatteesi toteutumatta... ja kuinka kävisi

sen laajan teoksesi Karjalan kansan elämästä!"

"Siellä ne vasta kypsyisivätkin, siellä vasta ajatukseni saisivat

vauhtia ja tunteeni tulta..."

"Et pidä tästä kaupungin elämästä?"

"Minusta tämä on hirveätä, enkä sitä kummana pidäkään, sillä kaikkein

surkeimman ajan olen viettänyt, suurinta kurjuutta tuntenut juuri

kaupungeissa. Pois tahtoisin, enkä koskaan kävisikään kaupungeissa."

"Maalla minäkin tahtoisin elää, mutta Pohjanmaalla", sanoi Laila.

"Niin, ystäväni, kotoisen kuusen kuiskaus on kaikkein ihaninta..."

"Niin... tai koivun..."

"Voi, niin, niin... Sinä muistat suurta valkokylkistä koivuasi siellä

kotisi veräjän pielessä..."

"Sitä muistan... Se ilta oli niin ihana..."

* * * * *

Illalla Laila läksi käymään Saarisella, ja Jouko jäi yksin kotiin

kirjoittelemaan.

Saarisella oli kutsut; oli rouvan, Cecilian, nimipäivä, jolloin kaikki

rouva Saarisen naistuttavat tulivat onnittelemaan.

Laila oli pukeutunut hienosti ja aistikkaasti, liian komeasti ollakseen

vain köyhän sanomalehtimiehen vaimo. Siellä oli paljon outojakin

naisia, joihin Laila nyt ensi kerran tutustui.

"Rouva Raappana... rouva Vartto", esitteli rouva Saarinen Lailan

eräälle nuorelle vaaleaveriselle rouvalle, jonka silmät olivat

kummallisen terävät ja joka näytti katsovan ihan läpi ihmisen. Laila

tunsi jotakin kylmää karmivan selkärangassaan, pusertaessaan rouva

Raappanan kättä.

"Miehenne minä tunnen hyvinkin", sanoi hän Lailalle.

"Vai niin. Oletteko Karjalan puolesta kotoisin tekin?" kysyi Laila.

"En. Minä olen Keski-Suomesta. Siellä tutustuin Jouko Varttoon."

Suuren pyöreän pöydän ympärille kokoontuivat kaikki vieraat, sillä niin

oli tapana Saarisella. Siinä oli soma ja hauska keskustella mahtavan

kattolampun valossa, keskustella niistä kysymyksistä, joita rouva

Saarinen esitti.

Aluksi juteltiin minkä mitäkin kuulumisia kaupungilta. Kaikki,

pienimmätkin tapaukset, tuntuivat olevan jokaisen tiedossa.

Rouva Vallin, jonka mies oli kuollut koulunrehtorina ja joka oli

joutunut istumaan Lailan viereen, kysyi kuiskaamalla Lailalta:

"No, mitä pidätte tästä meidän kaupungistamme."

"Sievä kaupunki tämä on minun mielestäni."

"Minä kuulin, että rouva Vartto on kotoisin Pohjanmaalta, että olette

Koskenkorvan kartanon tyttäriä... Olen kerran autuaasti kuolleen

rehtorivainajan kanssa matkustanut siitä ohi..."

"Se on kotini."

"Vanhemmat elävät vielä, vai kuinka?"

"Äiti on kuollut, isä elää."

"Vai niin, vai niin... jaa, jaa. Sanottiin, että isänne on upporikas."

"Kyllä kai hän on, koska ihmiset niin sanovat."

Laila koetti kysyä jotakin rehtorivainajasta, mutta rouva ei ollut

kuulevinaankaan, tiedusti vain suorastaan:

"Onko miehennekin hyvin varakas?"

"Ei, ei. Päinvastoin. Me olemme hyvin köyhiä kumpainenkin."

Ja Laila nousi jotakin noutamaan oven suussa olevalta pöydältä.

Mutta juuri kun hän ehti ovensuuhun, kohtasi hän rouva Raappanan, joka

ikäänkuin Lailaa kehuakseen sanoi:

"Vai noin komean rouvan Jouko Vartto on saanut. Minä onnittelen häntä,

miesparkaa!"

Laila ei oikein ymmärtänyt, laskiko rouva Raappana leikkiä vai puhuiko

totta. Hänen silmänsä kiiluivat niin kummasti, ja huulet olivat vähän

vinossa, hymyillessä.

"Hauskaa olisi tavata vielä herra Varttoa! Hänestä kai on tullut nyt

siisti ja raitis mies, arvaan ma."

Laila ei ehtinyt vastata hänelle mitään, sillä onneksi rouva Saarinen

julisti:

"Nuoret rouvat, tulkaapa nyt tänne... keskustelu alkaa."

Rouva Saarinen oli ensimmäiseksi keskusteluaineeksi valinnut

kysymyksen:

Mitä olisi aviovaimon tehtävä saadakseen miehensä raittiiksi ja

raittiutta harrastavaksi?

Rouva Saarinen, kaupungin suurimpana raittiuden harrastajana ja

puhujana, oli aikonut alustaa juuri tällaisen kysymyksen jossakin

suuressa raittiuskokouksessa ja tahtoi nyt vierailtaankin kuulla, mitä

he asiasta arvelisivat, siten kehittääkseen käsitteitään.

"Ainahan on parempi keskustella ja puhella jotakin asiallista kuin

jaaritella joutavia. Ja minun mielestäni juuri tämä tekemäni kysymys on

mitä tärkein. Sillä niin kauan kuin kapakan ovet ovat auki ja

viinapolttimot höyryävät, niin kauan meidän täytyy koettaa saada

aatettamme toteutumaan pienissä piireissä, kukin paikkakunnallaan,

perheessään..."

Sen myönsivät kaikki.

"Mitä arvelette, hyvät vieraat?"

Mutta silloin juuri tuotiin komea kahvitarjotin silmiä ja suuta

houkuttelevine leivoksineen saliin. Eivätkä ajatukset enää

seuranneetkaan äskeistä kysymystä.

"Tehkää hyvin, kunnioitettavat vieraani!" tarjosi hän ja loi kaikkiin

vieraisiinsa lempeän katseen vetisillä vuohensilmillään.

Oli totuttu Saarisella saamaan erinomaista kahvia, vielä mainiompia

leivoksia, ja kermaa niin sakeaa kuin puuroa, jonkalaista ei missään

muualla tarjottu.

"En tiedä, kuinka lie Kaisa onnistunut saamaan kahvin kyllin

väkeväksi", puolusteli hän.

"Teillä on _aina_ hyvää ja _kaikki_ aivan erinomaista", kiitteli

rehtorin leski ja kävi käsiksi nisuläjään.

"No, Laila... ole hyvä... ota nyt", hoputteli hän Lailaa, joka oli

antanut kaikkien muiden ensiksi tyydyttää saaliinhimoaan ja kävi vasta

viimeiseksi ottamaan.

"Kyllähän se on niin suuri asia se raittiusasia, että jos ne miehet

ymmärtäisivät, niin kyllä ne..." puhui rouva Mönkkönen suu täynnä

nisua.

"Joo, joo... niin... niin on, hoho", huokasi rehtorin leski

myöntävästi.

"Ja se minun mielestäni täytyy kaikkien myöntää, että kodissa on

raittiusasiaa harrastettava, siitä puhuttava aamuin, illoin, siitä

lähdettävä, siihen lopetettava..."

"Aivan niin..."

"Ja mitä tulee naiseen, perheenemäntään, täytyy hänen voida vaikuttaa

mieheensä, olkoon mies kuinka langennut hyvänsä..."

Kaikki muut myönsivät, että niin on, mutta leskirouva Aalto, jonka

mies, konduktööri, nuorella iällä juovuksissa putosi junan alle ja

ruhjoutui, oli toista mieltä.

"Minulla on juoppoudesta niin äärettömän katkera kokemus... olen viinan

takia kärsinyt niin, että minun on mahdoton sitä kuvata. Sillä koko

maailma tiesi, että mieheni oli juoppo ja että..."

"Mutta koetitko sitten, rakas Hilda, vaikuttaa mieheesi?" alkoi rouva

Saarinen puhua, keskeyttäen rouva Aallon. "Minä tiedän elämäsi vaiheet

ja kuinka miehesi juovuspäissään meni iankaikkisuuteen. En kysy nyt

tätä uteliaisuudesta, vaan asianharrastuksesta. Sillä sen verran kuin

tiedän, oli avioelämänne muuten melko rauhallista. Kerro nyt meille,

tiedätkö syytä, miksi miehesi joi, ja koetitko vaikuttaa häneen?"

"Koetinko! Jumala taivaassa tietää, mitä olen koettanut ja mitä olen

kärsinyt. Kummallisempaa juomaria kuin miesvainajani ei mahtane

maailmassa olla..."

"Hän oli kai raivokas, pahanilkinen ja juonikas niinkuin kaikki juopot

ovat", arveli rouva Mönkkönen.

"Ei ensinkään. Me olimme yksitoista vuotta naimisissa, eikä hän yhtään

ainoaa kertaa puhunut minulle pahaa sanaa, ei selvänä eikä

juovuksissa... Minä koetin häntä tyynnyttää, ja itku silmin kielsin

häntä lähtemästä kaupungille ja maistamasta viinaa, mutta siitä

huolimatta hän tuli juovuksissa kotia, välisti vasta aamupuoleen

yötä... Kun itkin ja rukoilin ja valitin, teki hän lupauksia, mutta

jonkun viikon kuluttua hän taas alkoi juoda..."

"Hän oli aivan karaktääritön raukka", päätti rehtorin leski.

"Ja perhe tietysti sai olla nälinkuoliaana", arveli Mönkkösen rouva.

"Ei minulla mitään puutetta ollut. Hän huolehti kaikesta, ja usein hän

juovuksissaankin toi lapsille minkä mitäkin. Kerran hän sanoi minulle:

'Älä sinä itke minun surkeuttani, itse itken sitä enemmän.' 'Miksi

sitten juot Ja saatat minut tämmöiseen kauheaan kiusaan?' kysyin

häneltä. 'Et sinä ymmärrä', vastasi hän, enkä sen enempää saanut

häneltä tietää... Luulin rakkaudella ja hyvyydellä voivani hänet

pelastaa, mutta pahoin petyin. Ja minun ajatukseni ja vahva uskoni on,

että toverit hänet viettelivät."

Oltiin hetki ääneti, sitten alkoi rouva Saarinen puhua:

"Merkillinen juoppo hän tuntuu olleen, miesvainajasi, kyllä kuulen.

Mutta minä olen varma, että kun olit kaiken parhaasi yrittänyt ja

rakkaudella ja lempeällä suhteella koettanut häneen vaikuttaa eikä

parannusta näkynyt, olisi sinun pitänyt ruveta kovaksi ja armottomaksi

eikä antaa hänelle vähällä anteeksi rikotuita lupauksiaan. Semmoinen

lammas kuin miehesi olisi kyllä ottanut paremmin oppiakseen kurista..."

"Ei, ei, hyvä Cecilia. Rouva Räty, lähin naapuri, neuvoi minua niin.

Kerran sen tein, ja tein sen perinpohjaisesti... muistaakseni lennätin

hänelle muun muassa vesisangon vasten silmiä..."

"No, kuinka kävi, auttoiko?" kysyttiin monella suulla.

"Hän viipyi viikon poissa, ja kun hän palasi, oli hän taas juovuksissa

ja sanoi, että ellen antaisi hänen olla rauhassa silloin kun hän ei

häirinnyt minua, saisin minä hänen vuoksensa olla missä tahdoin. Ja

ellen tahtoisi siihen suostua, olisi hän valmis muuttamaan muualle,

mutta huolehtisi kyllä perheestään silti. Siitä saakka en puhunut

hänelle yhtään mitään, en hyvää, en pahaa. Hän sai juoda tai olla

juomatta, en välittänyt. Ja pian sen jälkeen hän putosikin junasta..."

Se oli rouva Aallon kokemus juoposta miesvainajastaan. Hän oli siitä

kertonut itkussa silmin, ja osanottavina olivat toiset kuunnelleet. Kun

hän lopetti, istuivat muut ääneti, mutta rouva Saarinen selitti:

"Onhan olemassa monenlaisia juoppoja, samoinkuin on monenlaisia

karaktäärejäkin, mutta kyllä tämä sinun kertomuksesi, rakas Hilda,

tuntuu vähän liioitellulta..."

"Kuinka niin?"

"Ei ole mahdollista, että niin uppojuoppo kuin miesvainajasi olisi

voinut olla sanomatta vaimolleen pahoja sanoja, eikä ole myöskään

mahdollista, että hän huolehti perheestään niin hyvin kuin kerrot.

Juopon elämä ei voi olla sellaista. Se on ihan mahdotonta. Sittenhän ei

kurjuutta olisi, ei puoltakaan, olemassa. Liian hyväksi juomariksi sinä

kuvailet miesvainajasi, joka on murtanut terveytesi ja tehnyt kotinsa

itkun ja surun kodiksi..."

Rouva Aalto ei vastannut siihen, mutta kun rouva Saarinen näytti

odottavan lisäselvityksiä, virkkoi hän ainoastaan:

"Niin se vain minun elämässäni on ollut. En osaa sitä sen paremmin

selittää. Sen ainoastaan tiedän, että paha ei miesvainajani minulle

ollut..."

Mutta nyt innostui opettajatar Saksinenkin, joka tähän asti ei ollut

muuta kuin kuunnellut. Hän oli elähtänyt vanhapiika, pitkä ja luiseva,

kasvot kuin kivestä ja kädet pitkät ja jäntevät.

"Minä uskon hyvin mahdolliseksi kaiken sen, minkä ystävättäremme Hilda

Aalto miesvainajastaan kertoi", aloitti hän, mutta vaikka hän koetti

saada ääneensä lempeyttä ja sointua, tulivat sanat kuivina ja

voimattomina ikäänkuin ulkoa opittua läksyä lukiessa, ja ylähuulessa

olevat pitkänlaiset partakarvat liikahtelivat silloin omituisesti.

"Miksi ei voisi olla sellaisia juoppoja? Minä tunnen ihan samanlaisen

miehen, hänen nimeään en tahdo tässä mainita, miehen, jossa ei

kerrassaan ole mitään muuta vikaa. Selvänä ollessaan hän on ahkera ja

säännöllinen, mutta kun hän on ruvennut juopottelemaan, eivät häntä

pidätä taivaan eivätkä maan voimat. Hän katuu kyllä, mutta lankeaa

uudestaan, hän kiroaa viinaa ja soisi sen tuhannen penikulmaa maan

alle. Mutta kiusauksia hän ei kykene vastustamaan. Mitä opettaa meille

tämä? Se selvästi näyttää, että viinanhimo on voittamattoman voimakas;

kun sen orjaksi on joutunut, niin näyttää kuin ei mikään, ei suurin

sydämen ja sielun muutoskaan voisi sitä kuolettaa. Juomarin tila on

hirvittävä, surkea ja surkuteltava. Viinanhimo on niin väkevä, että

juomari kadottaa kaiken tahtonsa jo silloin, kun hän tuntee viinan

lemua sieraimissaan. Juomarit ovat sairaita, ja juoppous on tauti, itse

tartutettu. Ei ole mitään toivoa, ei edes mahdollisuuttakaan toivoon,

että juoppous loppuu, ennenkuin täydellinen kieltolaki on olemassa.

Silloin katoaa tauti kuin itsestään, silloin alkaa uusi onnellinen aika

koko maailmassa... Mutta äskeiseen palatakseni ja siihen, jota

oikeastaan tarkoitin sanoa: sitä en koskaan usko hyväksi keinoksi, että

juomaria kovuudella kohdellaan, olettaen, että juomari muuten on

normaali. Siksi minä en hyväksy sitä tapaa, jota äsken arvoisa

emäntämme esitteli..."

"Mutta, rakas Aurora, luuletko juoppojen sitten hemmottelemalla tapansa

parantavan! Kun he näkevät, ettei heitä mistään muistuteta, uskovat he

lopulta, etteivät heidän vaimonsa juoppoutta niin suurena vikana

pidäkään..."

"En nyt juuri sitä tarkoittanut."

Nyt sekaantuivat kaikki keskusteluun, ja syntyi väittely. Laila yksin

pysyi ääneti.

"Lausukaa tekin mielipiteenne!" virkkoi rouva Raappana Lailalle ja kävi

hänen viereensä istumaan.

Mikä lieneekään ollut tuossa ihmisessä, kun hänen läsnäolonsa niin

vaivasi Lailaa? Näytti niinkuin noiden vinossa olevien huulten takana

olisi kokonainen maailma paljasta piruutta ja katkeruutta. Ja kuinka

hänen silmänsä kiiluivat!

"Mistä minä tietäisin", vastasi Laila hänelle melkein arasti.

"Kuuntelen nyt vain kokeneiden ja vanhempain ihmisten puheita. Tiedän

niin vähän juoppoudesta, sillä kotonani en ole koskaan nähnyt viinaa

liikuteltavan..."

"Olette kai ollut Helsingissä? Kyllä kai siellä juoppoja näkyi!"

"Nähnyt kyllä olen. Ja paljonhan olen sekä nähnyt että kuullut siitä

kurjuudesta, jota juoppous tuottaa..."

"Hyvä olisi, jos ei teidän tarvitsisi sitä itse koskaan kokea..."

Taas olivat hänen huulensa niin pirullisesti vinossa. Mitä tuo ihminen

oikein tarkoitti, ja minkä vuoksi hän tähtäsi Lailaa silmiin kuin

nielläkseen?

Huu, kuinka vastenmieliseltä tuon ihmisen läsnäolo tuntui Lailasta!

Hyi!

Laila yritti ennen illallista lähteä kotiin. Mutta siihen talon emäntä

pani jyrkän vastalauseensa. Hän tahtoi vielä noudattaa vanhaa hyvää

tapaa tarjoamalla vierailleen illallista.

"Ja varsinkin sinulle, joka olet hiljan tullut seuraamme ja olet

muutenkin ventovieras kylässämme. Ja minä luulen, että tuskin sinulle,

enempää kuin muillekaan, muissa perheissä tarjotaan", sanoi hän sitten

kuiskaamalla Lailalle.

Ja Laila jäi illalliselle.

Kun hän jätti hyvästi, oli rouva Saarinen ihan liikutettu.

"Hyvästi, hyvästi, rakas Laila! Älä nyt unhota meitä!" hyvästeli hän ja

suuteli Lailaa poskelle, niin että hänen leuassaan oleva syylä koski

Lailan huulta.

Mutta ulostultuaan Laila pyyhkäsi nenäliinallaan huuliaan ja lähti

astumaan kotiaan kohti.

3.

Lailan kotiintullessa Jouko valvoi vielä, vaikka kello kävi jo

kahtatoista.

"Kylläpä hyvänä pidettiin, kun unhotat Joukosi kokonaan!" sanoi hän ja

sulki Lailan syliinsä.

"Siellähän, veikkonen, tarjottiin komea illallinen, enkähän voinut

pahoittaa talonväen mieltä lähtemällä pois kesken."

"Ja hauskaa oli?"

"Oli kyllä."

Mutta äänestä, jolla Laila sen sanoi, kuuli Jouko, ettei siellä ollut

tainnut olla kovinkaan hauskaa.

"Aivan vaimoväkeäkö siellä oli?"

"Ihan naisia kaikki. Ei muita herroja kuin itse isäntä, insinööri

Saarinen. Millä sinä olet aikaasi kuluttanut?"

"Olenpahan tässä lueskellut ja kirjoittanutkin vähän pääkirjoitusta.

Mutta kauhean ikävä on olla yksin..."

"Ei minullakaan sentään niin hauskaa ollut... Kuulehan, siellä oli muun

muassa eräs opettajanrouva Raappana, joka sanoi tuntevansa sinut..."

"Raappana? Mikä hänen tyttönimensä lienee?"

"Ida Salminen, kotoisin Keski-Suomesta. Tunnetko sinä hänet?"

Laila huomasi, että Joukon kalpeille kasvoille ilmausi hieno puna.

"Kyllä minä hänet tunnen. Vai on hän naimisissa opettaja Raappanan

kanssa! No mitä hänestä?"

"Ei mitään erityistä. Mutta kauhean tyly ja ilkeän näköinen hän minusta

oli niin nuoreksi rouvaksi..."

"Oli hän tyttönä ollessa tavallinen, hirveän koketti, mutta aika

sievä."

Laila oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

"Hän tiedusteli, kuinka sinä voit ja oletko raitis. Ja katsoi minuun

niin pirullisen ilkeästi. Missä sinä häneen olet tutustunut?"

"Olipahan kerran. Ikävää se on sinun kuulla, mutta kyllä minä sen

kerron, jos tahdot. Sekin kuuluu kulkurielämääni..."

"Onko se hyvin kauheaa minun kuulla?" tiedusti Laila, tullen

uteliaammaksi.

"Ei se niin kauheaa ole. Se on vain juopon elämäntarinaa."

"No, kerro sitten. Parempi on, että kuulen sen sinulta kuin häneltä,

tuolta vinohuuliselta irvistelijältä... kun sinä et vain olisi tehnyt

mitään kauheaa..."

"Ei siinä niin kauheaa ole. Olin häneen tutustunut ja hän tahtoi

alinomaa laulujani ja juoksi jäljessäni, selvään osoittaen, että hän

muka oli minuun rakastunut. Kerran sitten, kun satuin kelpo humalaan,

kosin häntä. Hän riemastui, ja me olimme muka kihloissa. Mutta sitten

hän sai selville juopotteluni ja antoi rukkaset, jotka minä

kiitollisesti otin vastaan. Selvillä päin en koskaan olisi sitä tehnyt.

Semmoinen on meidän seikkailumme..."

"Eihän se sitten niin kummaa ole. Mutta pistelee se minua sittenkin

vihaksi. Eihän teidän kesken vain mitään muuta ole ollut?" kuulusteli

Laila innokkaammin.

"Ei niin mitään. Enkä ole hänestä sittemmin kuullut halaistua sanaa

ennenkuin nyt."

Laila näytti miettivän jotakin muuta ja kysäisi sitten:

"Oletko sinä vielä muittenkin kanssa ollut kihloissa?"

"En. Ja vaikka olisin kihlannut koko maailman naiset, niin en ole

koskaan ketään muuta rakastanut kuin sinua enkä koskaan rakasta", sanoi

Jouko lämpimästi ja painokkaasti.

Laila kiepsahti hänen kaulaansa.

"Aina yksin olen siis sinun sydämessäsi", riemuitsi hän.

"Yksin sinä... aina ja iäti... Kun saisin sinut tämmöisenä pitää..."

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, etteivät pahat ihmiset ryöstäisi sinua minulta eivätkä

minua sinulta... Voi, jos kuitenkin pääsisimme pois tästä

kaupungista... Olisin valmis tekemään vaikka mitä, kunhan pääsisin

maalle. Ja vielä minä sen teenkin."

"Älä nyt haaveksi vielä sitä. Isäukko siellä kotona muistaa meitä

kyllä."

"Muistaneeko? Taitaa kirota sinutkin, minun vuokseni..."

"En usko. Luotamme tulevaisuuteen."

* * * * *

Jouko oli Lailaa odottaessaan päättänyt ilmaista Lailalle salaisen

pelkonsa ja heikkoutensa... Eihän Laila tiennyt suunnillekaan,

minkälainen juoppo hän oli ollut, ei osannut nytkään aavistaa, kuinka

kovat ja ärsyttävät hänen kiusauksensa olivat. Jos Laila tietäisi,

kuinka heikko hän oli, ei hän uskaltaisi jättää häntä, Joukoa,

hetkeksikään itsekseen. Tulisi toimistostakin noutamaan ja saattaisi

sinne. Kaikki tuo pitäisi hänen voida Lailalle sanoa, silloin saisi hän

voimia enemmän, ja vanha himo katoaisi...

Mutta saattaisiko hän sitä niin avomielisesti sanoa, ja olisiko varmaa,

että Laila ymmärtäisikään, kuinka heikko hän oli!... Mutta sen hän

tunsi, että ellei hän sitä voi tehdä, ellei suoraan voi tunnustaa

raukkamaisuuttaan, ei hän koskaan olisi varma voitostaan. Mutta Laila

oli jo hänestä päässyt niin hyvään uskoon, luotti häneen aivan varmaan,

uskoi, että hänellä oli voimia aivan kylliksi voittaakseen kaikki

kiusaukset. Mitä Laila ajattelisi kuullessaan, kuinka ääretön raukka

hän on? Kestäisikö hänen rakkautensa? Eiköhän hän kuitenkin syvällä

sydämessään tuntisi katumusta siitä, että oli uhrannut nuoren elämänsä

ja sitonut itsensä viheliäisen juopon viereen elämänsä ajaksi?

Sitä oli Jouko kaiken iltaa mietiskellyt, pääsemättä selvyyteen, kumman

tekisi.

-- Mahdotonta on, että Laila, niin nuori ja kokematon, voisi asettua

minun sijalleni, voisi edes kuvitellakaan, kuinka kovissa

koettelemuksissa minä elän! -- päätteli hän, eikä hän saanut sanotuksi

Lailalle mitään pelostaan.

Kun he jo olivat asettuneet vuoteilleen ja Laila toivottanut hyvää

yötä, valvoi Jouko vielä, kynttilän palaessa hänen vuoteensa vieressä.

Uni oli karkkoutunut hänestä, ja hän tunsi kuin kuumetta ruumiissaan.

Ajatukset rynnistivät entisyyteen, viheliäiseen elämään, lankeemuksiin

ja kurjuuteen. Ei hän tiennyt, tuo pyhä, puhdas olento tuossa hänen

vierellään, minkälaisessa loassa hän oli rypenyt, kuinka suuriin

synteihin oli langennut.

Hän nukkui jo, poven tasaisesti kohoillessa valkoisen yönutun alla.

Tumma tukka oli valahtanut ohimoille, puoleksi peittäen vereviä poskia,

ja valkoinen kaula pistihe näkyviin ikäänkuin puhtauttaan pohottaen.

Laila parka! Hän oli uskonut Jouossaan olevan niin paljon hyvää, oli

kuvitellut hänet teräväpäiseksi, lahjakkaaksi mieheksi, joka pystyisi

tekemään suuria. Ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen

vieressään makasi tylsistynyt, epätoivoinen mies, jolla ei tuntunut

olevan voimia mihinkään...

... Kun saisi hänet noin pitää vierellään aina! Kun eivät pahat ihmiset

pääsisi hänen tunteitaan jäähdyttämään! Kun ei mitään tapahtuisi, mikä

veisi hänet!...

-- Mutta ne kai tulevat vielä kerran kaikki hänen tietoonsa, kerran ne

tulevat päivän valoon hurjisteluni syntiset ajat -- ja minä saan ne

maksaa kuolemallani. Koston käsi viittoo pääni päällä ja iskee

säpäleiksi ihanan onneni... Enhän ole muuta ansainnutkaan!

Hän käänteleiksen vuoteellaan kuin kuumeessa, oli vuoroon vasemmalla,

vuoroon oikealla kyljellään, asettui selälleen, kattoon tähystellen,

koetti ummistaa silmänsä ja nukkua...

Mutta silloin vihlaisivat villit tuskat hänen rintaansa, ja semmoinen

hirmuinen epätoivo sai vallan, että hän oli kiljahtaa. Jos kuitenkin

olisi herättää Laila! Ja kertoa kaikki, mitä muistoon johtui, ei mitään

salata!...

Mutta Laila nukkui niin rauhallisesti, ja keltainen paksu sormus

kiilteli kauniisti valkoisen käden hienossa sormessa.

Eikä Jouko hennonnut herättää.

Hän oli aavistanut, että Laila joutuu täällä kaupungissa naistuttavien

seuraan, joita on niitäkin monenlaisia. He voivat vaikuttaa nuoreen,

kokemattomaan naiseen. Ja sitten nuo "aatteet" ja yhdistykset ja

seurat, joihin Lailakin pyrki... Kaikkien naistenhan piti nyt tänä

onnettomana aikana ajaa aatteita, kaikkien tehdä voitavansa kansan ja

isänmaan onneksi! Eikä kukaan ajatellut, että naisen suurin vaikutus

oli kotona, että kotona oli se siemen kylvettävä, joka kerran

itäisi!...

Voi kuitenkin, kun saisi jättää tämän kaupungin elämän ja muuttaa

Lailansa kanssa kauas Karjalan korpiin, missä eivät kiusaukset kävisi,

missä saisi pitää Lailan omanaan ja kotonaan!... Kun Laila suostuisi,

olisi hän kyllä valmis. Voisivathan he elää niinkuin muutkin köyhät ja

syödä sitä, mitä jaksaisivat ansaita...

Mutta Laila oli kunnianhimoinen ja toivoi mieheltään suuria, -- ei hän

suostuisi hautaantumaan erämaahan...

Kun Jouko aamulla heräsi, oli Laila jo kotitoimissa, keittiössä

hääräten.

"Sinä olet unissasi puhunut koko yön ja kironnutkin väliin", sanoi

Laila, nähtyään Joukon heräävän.

"Minä kai olen uneksinut jotakin pahaa", vastasi Jouko.

"Pahaa kai se oli... Puhuit sinä kerran Almastakin... Ehkä on sekin

joku vanha ja hyvä tuttu", ja Lailan äänessä oli ikäänkuin kovempi

sointu.

"En muista koskaan sen nimellistä tunteneenikaan."

Ja Jouko naurahti Lailalle. Sen pitemmältä ei Lailakaan jatkanut.

"Aiotko tänään lähteä niitä arpajaisvoittoja valmistamaan?" kysyi

Jouko, hankkiutuessaan toimistoon ja kootessaan pöydällä olevia

paperiliuskoja taskuunsa.

"Kyllä minun täytyy mennä, kun vielä on niin paljon valmistamatta ja

olen varmasti luvannut tulla."

Jouko ei sanonut siihen mitään, mutta Laila oli huomaavinaan

jonkunlaista kylmyyttä hänen katseessaan, kun hän mennessään hyvästeli

Lailaa.

Ei kai minun sovi olla kuin mikäkin nolla, kun kaikki muut hommaavat,

-- puolusteli Laila itseään Joukon mentyä.

Laila ei ollut oikein tyytyväisellä tuulella. Pitkin aamua oli

kaikenlaisia kysymyksiä risteillyt hänen ajatuksissaan...

Hän oli kirjoittanut isälleen ja pyytänyt vähäistä raha-apua, sillä

heidän täytyi elää liian niukasti. Laila tiesi hyvin, ettei ukko voinut

olla antamatta, siksi paljon hän piti Lailasta, vaikka hän oli

vanhuksen mieltä kovasti pahoittanut menemällä naimisiin Jouon

kanssa... Epäilemättä hän lähettääkin... oli jo kerran ennenkin

lähettänyt...

Mutta näin joulun lähetessä ja nähdessään miten muista kirjailijoista

mainittiin sanomalehdissä, kuinka he julkaisevat uusia teoksia

jouluksi, oli Lailan monesti tehnyt mieli kysyä Jouolta, eikö hänkin

aikonut julkaista jotakin... Kihlauksensa aikana Jouko oli puhunut

jostakin suuremmasta kansanomaisesta romaanista, johon hänellä jo oli

runko valmiina ja jota oli aikonut ruveta täyttelemään... Ei ollut

Laila nähnyt runkoakaan, eikä hän ollut tavannut Joukoa muuta

kirjoittamassa kuin sanomalehtiselostuksia... Eräältä joululehdeltä oli

tullut pyyntö saada joku hyvä novelli lehteen, mutta tuskin oli Jouolta

tullut sitäkään kirjoitetuksi...

Jouko oli ollut niin kummallinen näinä viime aikoina. Saattoi istua

tunnittain keinutuolissa, vihellellä ja miettiä. Eikä hän monta sanaa

puhunutkaan. Usein hän näytti olevan synkissä ajatuksissakin. Ja kun

Laila kysyi syytä, vastasi hän, ettei se ollut mitään, hänen tapansa

oli vain näin mietiskellä...

Kihlauksensa aikana Jouko oli usein ottanut puheeksi, että kun hänellä

olisi varoja, muuttaisivat he Helsinkiin ja hän alkaisi jatkaa

lukujaan, sillä hän oli siellä ollessaan vähin lueskellutkin...

Olisiko Jouko sitä surrut ja miettinyt? Sitä ajatellut, ettei päässyt

lukujaan jatkamaan, vaan täytyi niukalla palkalla työskennellä

sanomalehtityössä, joka oli aikaa kuluttavaa ja rasittavaakin?

Kuka tiesi?

Mutta _joku_ syy hänellä oli. Ei hän muutoin olisi voinut muuttua noin

alakuloiseksi.

Nythän heillä toki oli palvelustyttökin, ettei Lailankaan tarvinnut

enää rasittaa itseään... Siitäkin huolesta Jouko oli päässyt...

Mutta mitä hän tarkoitti noilla puheillaan sinne Karjalaan

muuttamisesta? Olisihan hullutusta hautautua sinne erämaahan eikä

tietää muiden ihmisten riennoista mitään...

Ja miksi hän ei innostu mistään! Ei hän ole huvitettu kenenkään

seurasta, ei milloinkaan halua Saarisellekaan, vaikka ovat Saarisen

kanssa samasta pitäjästä kotoisin! Raittiusseuran iltamissakin hän

enimmäkseen istua jurottaa yksin, tyytymätön ilme kasvoillaan...

Noita Laila mietiskeli, valmistellessaan lähtöään naisten yhteiseen

työpaikkaan, kansakoulun työsaliin.

Mennessään hänen tuli kulkea insinööri Saarisen talon ohi, ja sinne hän

tavallisesti matkallaan poikkesi, ottamaan rouva Saarisen

kumppanikseen. Niin nytkin.

Insinööri, pieni, aran näköinen herra, tuli avaamaan ja toivotti

tervetulleeksi.

Cecilia oli viimeistelemässä pukuaan, joutuisi juuri heti...

"Te naiset toimitatte täällä niin paljon, että täytyy oikein

ihmetellä", lausui insinööri Lailalle ja käski istumaan. "Te uhraatte

niin paljon aikaanne ja vaivaanne, että... Minä vain ihmettelen, miten

kaikilla riittääkään aikaa olla niin paljon kotoa poissa..."

"Ei mikään uhraus ole liian suuri niin äärettömän ylevän asian

hyväksi", sanoi Laila varmasti.

Insinööri oli erinomaisen kohtelias, kumarteli vähäväliä ja oli aina

niinkuin olisi pelännyt jotakin iskua joko edestä tai takaa.

"Niinpä tietenkin, niin vain", myönsi hän heti Lailalle, mutta

silmättyään ympärilleen hän virkkoi varmalla äänellä:

"Kyllä minä kuitenkin uskon, että suurimmaksi osaksi se on hukkaan

tehtyä työtä..."

Mutta samassa tuli rouvakin, Cecilia, joka oli kuullut insinöörin

viimeiset sanat.

"Mitä pappa nyt joutavaa jaarittelee!"

Insinööri tuli kuin tulisille hiilille, kumarteli Lailalle ja mutisi

jotakin, että hänellä oli hyvin kiireellisiä töitä, -- ja meni kuin

rakkikoira huoneeseensa.

"Hän on semmoinen lammas, ettei hänen puheistaan ole lukua", sanoi

Cecilia Lailalle kuin sivumennen. "Sissoo... nyt ollaan valmiit", hän

lisäsi ottaen eteisen nurkasta ison nyytillisen ompeluksia.

Kun he ehtivät kadulle, lausui hän:

"Kävelemme tuolta rantakatua, että ehdimme vähän puhella." Ja he

kääntyivät rantaan päin.

"Kuinka miehesi jaksaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"Kyllä hän hyvin voipi", vastasi Laila.

"Sepä on hauskaa. Rouva Raappana kertoi sinun mentyäsi tuttavuudestaan

miehesi kanssa. Hehän ovat olleet kihloissakin, kuulin ma!"

"Kuuluvat olleen", sanoi Laila välinpitämättömällä äänellä.

"Mutta onneksi rouva Raappana antoi rukkaset, -- kuten hän sanoi."

"Saattoipa olla onneksi molemmille. Kyllä mieheni on siitä kertonut."

Laila koetti sanoa sen sillä äänellä, että rouva Saarinen ymmärtäisi

hänen kyllä jo tietävän sen eikä haluavan enää kuulla siitä.

Mutta rouva Saarinen jatkoi:

"Niin, sehän on kyllä surkeaa, että lahjakkaimmat ihmiset joutuvat

viinan uhriksi... Ja se on niin tavallista vieläkin nuorten miesten

kesken siellä suuressa maailmassa... Mutta yhtä asiaa aion sinulta

kysyä, Laila. Ja minä puhun sinulle ystävänä enkä opettajana. En

mitenkään tahtoisi kajota näin arkaan asiaan, varsinkaan

aviopuolisoiden kesken, mutta minä ihmettelen rohkeuttasi... tai

voisinko uskoa, että se on lapsellisuutta, nuoren sydämen haavetta,

joka ei sinusta vieläkään ole lähtenyt... tarkoitan... Aioin kysyä

tiesitkö, että miehesi oli juoppo? Nämähän ovat tietysti meidän

kahdenkeskisiä asioita, ja minä pyydän olla hyvä ystäväsi, jolle voit

uskoa salaisuutesi niinkuin uskoisit äidillesi..."

"Hän sanoi sen itse", vastasi Laila.

Rouva Saarinen katsoi pitkään ja kysyvästi Lailaan, ikäänkuin epäilisi

hänen sanojaan.

"Kihloihin mennessänne jo...?" kysyi hän sitten.

"Silloin... ja ennenkin."

He kävelivät tuokion ääneti. Rouva Saarisella tuntui olevan niin

äärettömän paljon sanomista, ettei hän tiennyt mistä ja kuinka alkaisi.

"Niin... Kyllähän minun täytyy myöntää, että on paljon nuoria miehiä,

jotka aikansa ovat juoneet ja hurjistelleet, mutta sitten kerrassaan

heittäneet pois. Ja heistä onkin tullut parhaita raittiuspuhujia ja

muutenkin kelpo miehiä."

"Niin... eiväthän juomarit ole huonoja luonteita, vaikka kyllä

heikkoja", tuumi Laila.

"Niin sanotaan. Mutta sittenkin ihmettelen, kuinka sinä, joka olet

saanut akateemisen sivistyksen, olet lahjakas ja sitäpaitsi rikas ...

kuinka sinä et tullut ajatelleeksi, että kehityksesi keskeytyy,

tulevaisuus, joka olisi voinut olla mitä suurin ja ihanin, on

kerrassaan mennyttä joutuessasi aviovaimoksi..."

"Ei minulla mitään lahjoja ole... tavallinen ihminen vain", sanoi Laila

jotakin vastatakseen.

He olivat jo ehtineet lähelle koulua.

"Nämä ovat tietysti _meidänkeskisiä_ asioita, joita ei kukaan muu saa

tietää... ja luota minuun, Laila. Niin, ja vielä yksi asia... Totta kai

miehesi tietää, että sinä olet rikas... tiesi jo silloin kun kosi...?"

"Sitä en tiedä, eikä hän koskaan ole minulta sitä kysynyt. Ei ennen eikä

nyt."

"Ole varma, että hän on sen tiennyt, ennenkuin on sinua nähnytkään!"

"Mistä Cecilia sen on kuullut?" kysyi Laila tiukasti, ja posket

lensivät tulipunaisiksi ja silmät leimusivat.

"Pitääkö minun sanoa!"

"Pitää... ja paikalla!"

Ja Lailan äänessä tuntui suuttumuksen tuima värinä.

He olivat juuri koulun portilla.

"No, kuka on sanonut?" hoputti Laila.

"Rouva Raappana, joka tuntee miehesi hyvin."

Rouva Raappana! Tuo vinohuulinen, ilkeäsilmäinen lehmä!

Ja sanaakaan enää toisilleen virkkamatta he nousivat koulun rappusia

ylös huoneisiin.

4.

Rouva Saarinen ei enää ruvennut puhumaan Lailalle Jouosta, vaikka he

joka kerta menivät yhdessä ja usein toistensa seurassa palasivatkin

kansakoululta.

Laila oli näinä viime viikkoina ja päivinä tullut hyvin vakavaksi ja

näytti hautovan jotakin mielessään. Niinä päivinä, jolloin rouva

Raappana ei pahoinvoinniltaan kyennyt tulemaan koululle, oli Lailakin

iloisempi ja puheli vilkkaasti toisten kanssa.

Neiti Saksinen, joka oli opettajana samassa koulussa, oli usein

joutunut keskustelemaan Lailan kanssa. Lailasta tuntui ensi näkemällä

tuo pitkä, laiha vanhapiika hirveältä ihmiseltä. Niin kovalta näyttivät

hänen kasvonsa ja niin tylyltä hänen olemuksensa. Mutta sen jälkeen kun

Laila kuuli Saksisen Saarisella puhuvan, oli hän alkanut aavistaa, että

neiti Saksisessa saattoi olla muutakin kuin tuo kivikova naama ja nuo

rumentavat partakarvat. Puhellessaan neiti Saksisen kanssa hän tuli

kerta toisensa perästä näkemään ja tuntemaan, että neiti Saksisella oli

kultainen sydän, sydän niin puhdas, niin jalo ja niin hyvä, ettei

maailmassa parempaa. Ylevät ja puhtaat olivat hänen aatteensakin, ja

Laila näki, että hänen pienistä, harmaista silmistään loisti hyvyys ja

hellyys.

Kuinka hän oli voinut niin suuresti erehtyä neiti Saksisen suhteen! Ja

Lailan mieleen oli jäänyt, että kun rouva Saarisen nimipäivillä oli

tullut puhe juopoista, oli neiti Saksinen hänen mielestään puhunut

kaikkein lämpimimmin, ainoana, joka uskalsi vastustaa rouva

Saaristakin.

Kuka tietää, mitä hän oli elämässään kokenut ja tuntenut!

Rouva Raappanaa ei ollut näkynyt moneen päivään liikkeellä. Lailankin

oli oikein helppo olla. Ja enimmäkseen hän keskusteli neiti Saksisen

kanssa.

"Heidän avioelämänsä kuuluu olevan hyvin onnetonta", sanoi kerran neiti

Saksinen, kun tuli puhe, ettei rouva Raappana enää, siinä tilassa,

jossa oli, voinut tullakaan.

He istuivat Lailan kanssa vierekkäin ja lopettivat erään komean

pöytäliinan kirjailua.

"Niinkö?" kysyi Laila. "Mutta hehän ovat olleet vasta vuoden verran

naimisissa!"

"Niin kuitenkin kuuluu olevan. Riita ja tora joka päivä. Palvelustytöt,

joita he vaihtavat melkein joka viikko, ovat siitä kertoneet. Ja olen

minä sen itsekin huomannut, kun olen heidän kotonaan käynyt."

"Kummassa sitten on syy, vai onko molemmissa?" tiedusteli Laila

uteliaampana.

"Kaikki syy viskataan miehen silmille, niin olen kuullut. Mutta kyllä

minä ainakin tässä tapauksessa olen eri mieltä."

"Minä en olekaan kuin kerran nähnyt opettaja Raappanaa."

"Minä tunnen hänet hyvin, olen tuntenut lapsuudesta asti. Kerrassaan

kelpo mies kaikin puolin. Mutta tietysti hänenkin kärsivällisyytensä

loppuu viimein. Ida pitää tapanaan lakkaamatta mauruta ja urista

miehelleen milloin mistäkin jonninjoutavasta asiasta. Milloin hän on

huonostivoipa, milloin on puuro palanut pohjaan, milloin palvelustyttö

särkenyt astioita... ja kaikista hän mauruaa miehelleen. Mutta pääasia

kai lienee siinä, että hän on mustasukkainen melkein kaikille. Ja kyllä

siinä miesparka on parkissa, kun Ida aloittaa saarnansa. Minä en

ensinkään ihmettelisi, jos Raappana ratkeaisi juomaan. Vähemmästäkin

saattaa miehen hermosto äärimmäisyyteen ärtyä... Kas noin... no, nyt

tämä vihdoinkin alkaa valmistua."

Lailalla pyöri kysymys huulilla, mutta hän päätti sitten toki olla

kysymättä, arveli vain:

"Eipä sitten ole kadehdittava heidänkään elämänsä..."

"Ei suinkaan. Ja harvat lienevätkin ne avioliitot, jotka ovat todella

onnellisia..."

"Saattaa niin olla. Sehän tietysti riippuu luonteista..."

"Niin kai. Mutta niinkuin ei ole mitään täydellistä tässä maailmassa,

niin ei myöskään voi avioliitto olla... Ja syy on tietysti niin

miehessä kuin naisessakin."

Laila palasi yksin kotia, sillä rouva Saarisella oli asiaa jonkun

ompelijan luo aivan kaupungin laitaan. Häntä oli alkanut näinä viime

päivinä mietityttää. Voisiko olla mahdollista, että Joukokin oli

ajatellut hänen rahojaan? Taivas tiesi! Sitten hän on pettänyt --

kaikessa! Hänellä ei ole sydäntä ensinkään, ja kaikki, mitä hän puhuu

runollista ja kaunista, on pelkkää valhetta ja suurinta teeskentelyä...

Laila johtui miettimään kaikkia pikkuseikkoja, jotka hän sovitteli

kiihkeässä ja ärtyisessä mielessään Jouon tappioksi... Kavaluutta oli

Jouossa ollut alusta asti, niin oli Laila ymmärtävinään. Kavalasti ja

hyvin suunniteltu oli hänen kosimisensakin. Hän iski siihen paikkaan,

jonka tiesi arimmaksi Lailalle. Hän osasi kauniisti ja lämpimästi

kuvata yksinäisyyttään, orpouttaan ja runollisia tunteitaan. Hän keksi

kaikenlaisia valheita saastaisen mielikuvituksensa maailmasta ja kertoi

ne täytenä totena Lailalle... Ihmistuntija hän varmaan kuitenkin oli,

kun oli osannut Lailan arimpaan kohtaan, oli osannut pukea sanoihin sen

sisäisen sydämenmaailman, joka vain utuna Lailassa pyöri... Saattoiko

hän niin teeskennellä, saattoivatko olla valheita kaikki ne kauniit

tarinat, joita hän oli ammentanut tuhansittain... Mutta ehkä se kaikki

oli ennen mietittyä, viisaasti sommiteltu juoni... kaikki tapaukset...

Ensin hänen tulonsa sinne kotikylään, tutustuminen, kihlaus...

kaikki...

Ehkä hän ei muuta ajatellut kuin kiireimmän kautta toivoi pääsevänsä

Lailan rahoihin käsiksi, elämään herroiksi...

Ja eivätköhän olleet valheita hänen kuvauksensa nuoruutensa päiviltä,

keinoja vain, joilla tiesi saavansa Lailan heltymään... Ja minkälaista

oli ollut hänen entinen elämänsä? Hänen kalpeat kasvonsa osoittavat

sen... ja mitä merkitsevät nuo tummat juovat silmäin alla?

Ja missä on hänen suuri kykynsä ja voimansa nyt? Eihän hän yritä juuri

mitään... istuu ja miettii... mitä miettinee...

Kuta pitemmälle Laila muistoissaan kulki, sitä kiivaammiksi ajatukset

tulivat ja sitä nopeammin hän alkoi astua. Hänestä tuntui, että lumi

hänen jalkainsa alla rupesi polttamaan ja että sydäntä ahdisti hirveä,

kauhea paino, jonka alla ei jaksaisi elää...

Talvinen tuuli puhalsi mereltä päin Lailan kasvoille, mutta hän tunsi

niiden palavan kuumina kuin liekissä ja päätti kävellä pitkin katuja

tyyntyäkseen ja kootakseen ajatuksiaan. Mutta mitä enemmän hän

sovitteli Joukoa ja hänen elämäänsä siihen, mitä oli kuullut, sitä

varmemmalta hänestä tuntui, että niin oli... niin oli, että Jouko oli

hänet pettänyt. Hirveä, saastainen, petollinen ihminen!

Ja äkkiä hän muisti rouva Raappanan kertoneen, että silloin, kun hän

oli antanut Jouolle rukkaset, oli Jouko vain naureskellut ja virkkanut,

että kyllä hänellä on sellainen kultalintu tiedossa, ettei ole

muilla...

-- Ehkä hän oli silloin minusta kuullut, ehkä nähnytkin minut!

Ja kaikkihan viittasi siihen. Jouon välinpitämättömyys kaikista

harrastuksista ja varsinkin se, että hän ikäänkuin vasiten vältti

ihmisten seuraa...

Kauheinta oli se, mitä rouva Saarinen oli kertonut ja jota Laila ei

ollut tullut ajatelleeksi. Nuoren miehen, kuten Jouon, päälaki ei

voinut olla paljas, ellei miehessä ollut jotakin salaista, hirveää

tautia muistona huonon elämän huippuhetkiltä. Eikä ollut muuten

selitettävissä kasvojenkaan kalpea, sairaloinen väri eivätkä mustat

renkaat silmäin alla... Ja se tauti ei koskaan parane, vaan lahottaa

elävältä ja saastuttaa ja tartuttaa koko ympäristönsä...

-- Hyvä Jumala, etteivät minun silmäni ennen ole auenneet.

Laila joutui semmoiseen tuskaan, ettei hän enää tiennyt, mihin päin

kävelikään, mutta astua piti, yhdessä kohden ei voinut olla, vaikka

olisi tappaja takana ollut...

Jos olisi joku, jolle sanoisi, jolle kertoisi salaisen pelkonsa!

Tämmöisessä epätiedossa, tämmöisessä tuskassa ei voinut elää... Mitä

hän tekee?

Hän jättää Jouon ja menee kotiaan, rukoilee isäänsä ottamaan

tuhlaajatyttärensä takaisin... Hänen on mahdoton enää elää yhtään

ainoaa hetkeä semmoisen miehen kanssa! Kotia hän lähtee...

Se ajatus tuntui helpottavan. Olihan kuitenkin reikä, josta pääsee

pois!

Mutta sitten hän yhtäkkiä selvisi kuin jostakin lumosta ja alkoi

ajatella asiaa tyynemmin. Hän muisti nyt, että heillä oli Jouon kanssa

ollut puhetta tuollaisista salaisista, tarttuvista taudeista, oli ollut

puhe siitäkin, että Jouolla oli päälaki ennen aikaa paljastunut...

Ja silloin oli Jouko vakuuttanut, että siitä hänellä on hyvä omatunto,

että hän siinä suhteessa on puhdas poika...

Eikä Laila ollut sitä epäillytkään.

Mutta nyt?

Niin, eihän hänellä todenteolla ollut nytkään todellista aihetta

syyttää Joukoa saastaiseksi petturiksi...

Tyynempänä hän läksi kävelemään kotia päin. Mutta mielessään hän oli

päättänyt, että hän koettelee Joukoa, panee hänet vähän miettimään ja

sanoo sen verran, että hän kyllä tietää Jouon entisyydestä minkä

mitäkin. Saisi nähdä, kuinka hän selviytyy...

Ja sen saatuaan selväksi hän astui rivakasti pihaan ja nousi heille

vieviä rappusia ylös eteisen ovelle.

Keittiössä paloi lamppu pienenä, levitellen huoneeseen katkeraa

tihuria...

Jouko ei ollut sytyttänyt tulta, vaan istui pimeässä, keinutuolissa.

Kun hän riensi Lailaa vastaan keittiöön, näki Laila, että hänen

kasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja silmät itkusta turvonneet.

Hän yritti auttaa Lailalta päällysvaatetta pois ja ripusti sitä naulaan

niinkuin oli ennenkin tehnyt, mutta Laila joutui ennemmin ja sanoi:

"Kyllä minä itsekin... Anna nyt olla!"

Lailan ääni helähti kalsealta kuin rautojen helinä... Jouko ei

virkkanut mitään, eikä ollut Lailallakaan erityisempää sanomista.

Mutta seuraavan yön Jouko istui pöytänsä luona, väliin kirjoittaen,

väliin mietiskellen, käsi poskea vasten...

5.

Arpajaisvoittoja valmistamassa kävi Laila joka päivä, ja sitäpaitsi he

harjoittelivat iltaisin näytelmäkappaletta, niin että hän melkein

alinomaa oli kotoa poissa. Palvelustyttö, jonka he olivat ottaneet, oli

semmoinen lentäjä, että kun Laila meni kaupungille, juoksi hän milloin

minnekin, töistään ja toimistaan huolimatta.

Yksin istui Jouko kotonaan. Hän oli tehnyt sen huomion, että kuta

useammin ja kuta pitemmän aikaa Laila viipyi poissa kotoa, sitä

kummemmaksi hän tuli. Näytti niin vakavalta ja katseli usein Joukoa

hyvin pitkään silmiin ja silmäin alle, johon oli tullut tumma juova.

"Tänä iltana meille tulee nyt joitakuita vieraita", sanoi hän eräänä

päivänä Jouolle.

"Vai niin. No, sepä on hauskaa. Voisithan kutsua useamminkin, niin

sinulla olisi seuraa kotonakin."

"Olenko mielestäsi ollut liian paljon poissa?"

Laila kysyi sen puoleksi leikillä.

"Siitähän olen jo ajatukseni lausunut, muistaakseni", vastasi Jouko,

mutta kääntääkseen puheen toisaalle hän samalla kysyi:

"No, keitä tulee?"

"Saat sitten nähdä."

Ja Laila kävi iloisesti järjestelemään huoneissaan. Heidän suhteensa

oli ollut kylmän kankea monta päivää. Jouko oli jonkun kerran koettanut

lähestyä Lailaa, mutta Lailan käytöksessä oli jotakin kylmää, joka

karkoitti miehen hänen viereltään.

Sillä vaikka Laila koetti salata tunteitaan ja sitä inhoa, joka hänessä

oli kasvamassa Joukoa kohtaan, huomasi Jouko hänessä tapahtuneen suuren

muutoksen.

He eivät olleet näinä viime päivinä juuri monta sanaa vaihtaneetkaan,

ja silloinkin kun puhelivat, he puhuivat jostakin jokapäiväisestä

asiasta. Laila vältti Jouon katsetta, ja Jouosta näytti siltä kuin

Lailan kauniiden ruskeiden silmäin lempeä kiilto olisi himmennyt ja

kuin ne olisivat painuneet syvemmälle kuoppiinsa.

Kuinka Laila oli voinut noin muuttua ja kuinka hän saattaa olla noin!

Eikö hän osannut aavistaa, että hän yhdellä ainoalla katseella voi

hajoittaa kaiken sen, minkä Jouko oli suurella taistelulla koonnut.

Eikö hän sitten vieläkään tuntenut Joukoa, eikö hän tiennyt, että yksi

ainoa sana saattoi myrkyttää koko hänen elämänsä, syöstä hänet

epätoivoon juuri nyt, kun hän oli kohoamassa kukkulalle...

Nämä viimeksi kuluneet päivät olivat olleet hirveitä Jouolle, Hän oli

kuin aavistanut, että Laila muuttuisi, oli pelännyt, ja se pelko oli

tehnyt hänet niin voimattomaksi, ettei hän oikeastaan pystynyt mitään

tekemään.

Hänen unelmansa onnenelämästä oli loppunut, eikä hän tuntenut itsellään

olevan voimaa sitä koskaan enää saavuttaa. Oli tullut se, jota oli

pelännyt... tullut aivan niinkuin olisi sen jo edeltäpäin varmaan

tiennyt tulevan...

Ei Laila ollut koskaan häntä rakastanutkaan -- ei ainakaan niinkuin

hän!

Ja sitä hän oli epäillyt jo alussa.

* * * * *

Vieraista eivät muut saapuneetkaan kuin neiti Saksinen. Toisilla oli

ollut esteitä, ja rouva Saarinen oli sairastunut.

Neiti Saksinen ei ollut koskaan ennen käynyt Joukolassa, eikä Jouko

ollut häntä ennen nähnyt. He tervehtivät toisiaan kuitenkin hyvin

tuttavallisesti, kun Laila heidät esitteli.

Neiti Saksinen oli oppinut nainen, oppinut kirjoista ja elämästä ja

pirteä puhumaan ja hyvin puhumaan. Eivät olleet montakaan minuuttia

Jouon kanssa haastelleet, ennenkuin jo olivat vilkkaassa keskustelussa.

Neiti Saksinen tunsi tarkoin suomalaisen kirjallisuuden, sen alusta

nykyhetkeen asti; hän puhui mielellään siitä, niinkuin puhutaan

asiasta, joka on rakas.

"Suomalainen kansallishenki on aivan omaperäistä, niin ettei sille ole

vertaa Euroopassa. Suomalainen huumorikin on erilaista kuin muilla

kansoilla, samoin laulut, sekä surulliset että iloiset. Euroopan

kulttuuri on kyllä vaikuttanut meidänkin maassamme, mutta pohjasävel on

kirjailijoillamme sama: ikävöiminen ja laulamisen halu. Uskon, että

kerran tulee aika, jolloin kirjallisuutemme... olkoonkin että se nyt

vielä on vähäinen... on maailman parhaimpia. Ei sen vuoksi, että meidän

olisi suurempi tai nerokkaampi, mutta juuri sen vuoksi, että se on

vereksempää, likempänä alkuperäistä maailmankatsomusta kuin suurten

sivistysmaiden."

Hän istuutui keinutuoliin, jonka Jouko hänelle tarjosi. Oli jotakin

läpitunkevaa hänen pienissä harmaissa silmissään, kun hän katsoi

Joukoon.

"Minä niin kovin mielelläni puhun kirjallisuudestamme, sillä se on

mielestäni kaikkein kallein omaisuutemme, jota meidän tulee hellävaroen

ja rakkaudella hoitaa. Minä uskon, että juuri kirjallisuutemme on se

valtti, että kun se kerran... ja varsinkin on tästä asiasta hauska

puhua henkilölle, jonka tietää pitävän asiaa kallisarvoisena..."

Jouko oli istuutunut häntä vastapäätä, sytyttänyt sikaarin, ja hänen

kasvonsa näyttivät neiti Saksisen puhuessa kirkastuvan. Ajatuksissaan

hän puhalteli savuja kattoon, hyvillään jostakin isosta asiasta. Mutta

sitten hän äkkiä säpsähti ja kysyi, sietikö neiti tupakansavua.

"Tupakoitsijoille ovat naiset yleensä hyvin äkäisiä, mutta minusta

näyttää hauskalta, kun miehet tupakoivat, eikä minusta tupakanhaju ole

ensinkään vastenmielistä. Polttakaa vain!"

"Sepä on hyvä, että on yksikään minunkin puoltani pitämässä", kiitti

Jouko ja naurahti.

He alkoivat taas puhella kirjallisuudesta, siirtyivät siitä

kirjailijoihin, lausuivat kumpainenkin ajatuksensa Suomen

kaunokirjallisuuden parhaista tuotteista. Heillä oli monesta seikasta

samanlainen käsitys.

Laila ensin vain kuunteli, mutta sitten hänkin otti osaa keskusteluun.

Jouostakin oli synkkämielisyys kadonnut ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

Omia aikojaan hän alkoi selitellä Kalevalasta aihetta, jota oli jo

kauan ajatellut.

"Minä uskon", sanoi hän, "että sellaisesta aiheesta voisi syntyä

mestarillinen teos. Lisäämällä rohkeita mielikuvia ja sovittamalla

henkeä nykyisyyteen, voisi se olla suurena osviittana meille kaikille,

koko Suomen kansalle, joka on hajoamaisillaan pirstaleiksi... ja ehkä

hajoaakin."

"Todellakin! Se on rohkea ajatus! Siitä voisi syntyä, kuten sanotte,

herra Vartto, mestariteos", lausui neiti Saksinen, luoden pitkän,

tutkivan silmäyksen Joukoon, ja hänen silmänsä näyttivät mielihyvin

katselevan varsinkin Jouon korkeaa otsaa.

"Niin on minun uskoni", sanoi vielä Joukokin.

Hetken perästä neiti kysyi:

"Mutta oletteko koskaan tullut ajatelleeksi syytä, minkävuoksi Suomen

kansa nyt on näin hajaannustilassa...?"

"Olen sitä paljonkin ajatellut. Minulla on omat ajatukseni siitä, en

niitä kenellekään tahdo tyrkyttää, en muista koskaan siitä

puhuneenikaan. Voihan olla, että olen väärässä, mutta vakaumukseni on

semmoinen. Muut saavat myös minun puolestani ajatella mitä hyvänsä, en

sano toisten vakaumusta huonommaksi kuin omaanikaan. Mutta se on

uskoni, että kehitys meidän maassamme on mennyt liian nopeasti

eteenpäin. Niin kaikilla aloilla. Meidän hidas veremme ei ole ehtinyt

perässä, suomalainen ei ole ehtinyt ajatuksissaan valmistua sulattamaan

nopeasti toisiaan seuraavia kehitysasteita. Kun monen vuosisadan

uni loppui ja kansamme heräsi, jaksoiko se sulattaa muutamana

vuosikymmenenä koko sivistyneen maailman aatevirtaukset? Ei jaksanut.

Ja siitä on syntynyt tämä sekasorto, sillä luonnotonta on ajatellakaan

sopusointua ja keskinäistä rakkautta maassa, jossa on niin erilaisia

intressejä ja niin erilaisia ihanteita ja jonka paras voima, ydin ja

lämpö nyt vasta alkaa heräillä..."

He innostuivat puhumaan siitä, Suomen asioista yleensä ja sen

tulevaisuudesta. Neiti Saksinen ihan lämpeni puhuessansa. Ja kuta

enemmän hän lämpeni ja aatteistaan puhui, sitä enemmän Jouko häneen

kiintyi. Sillä vaikka neiti olikin vanhapiika ja naisasian voimakas

edustaja, ei hän silti ryöstänyt oikeuksia miehiltäkään. Eikä hän

yleensä uskonut, että naisilla Suomessa koskaan oli ollutkaan orjan

asema. Suuri runoilija ja kansansa lemmikki oli Väinämöinen, mutta

paljon piti hänenkin, ihmemiehen, tehdä, ennenkuin naisen sydämen

valloitti.

"Ja yleensä miehet ovat kohdelleet meitä hyvin. Paljon olemme saaneet

ja toista vaadimme. Kaikki annetaan. Olisimmeko me naiset, ollessamme

miesten asemassa, antaneet miehille mitä he tahtovat? Minä epäilen...

Eivätkä kaikki naisetkaan ole Herran enkeleitä, se nyt on varmaa."

Laila väitti vastaan.

"Kyllä sinä, rakas Aurora, asian kuulisit, jos rouva Saarinen olisi

täällä. Se ihminen ei liioin säästä miehiä."

"Hän tuomitsee miehiä liian ankarasti. Esimerkiksi..."

"Esimerkiksi missä...?" kysyi Laila, joka tuntui pitävän rouva Saarisen

puolta.

"Esimerkiksi väittäessään, että kaikki langenneet naiset ovat eläviä

todistuksia miesten raa'asta kevytmielisyydestä ja huonoudesta..."

"Onhan selvää, että niin onkin", sanoi Laila varmasti.

"Minun mielestäni se ei ole niinkään selvää", väitti neiti Saksinen.

"Vai mitä arvelee, herra Vartto?"

"En ole sitä juuri tullut ajatelleeksi", vastasi Jouko välttäen.

"No niin. Mutta minä kuitenkin uskon, että ellei olisi kevytmielisiä,

liehakoivia ja huonoja naisia, niin ei olisi huonoja miehiäkään..."

"Mitä sinä nyt oikein tarkoitat, rakas Aurora? Tarkoitatko, että naiset

siis viettelevät miehiä, eikä päinvastoin?" kysyi Laila ihmeissään.

"En juuri sitä tarkoita. Mutta olen varma siitä, ettei yksikään mies

voi vietellä oikeaa naista. Vaikka nainen onkin heikko, on hänellä

synnynnäinen voima, jos sitä vain tahtoo käyttää, karkoittaa miehet

luotaan niin kauas kuin tahtoo."

"Kylläpä nyt olet miesten puolesta! Mitähän Cecilia sanoisi...?"

"Cecilian kanssa olemme monesti tästä asiasta väitelleet. Kumpikaan

meistä ei luovu mielipiteistään. Hän nyt muuten onkin semmoinen

yksinvaltias, jonka pillin mukaan kaikkien muiden pitäisi tanssia. Ja

sen hän kyllä on minulta kuullut."

Siitä asiasta riitti keskustelua pitkän aikaa. Jouduttiin lopulta

puhumaan raittiusasiastakin, naisten vaikutuksesta yleensä siihen. Ja

viimeiseksi kääntyi puhe kohta pidettäviin suuriin, naisten puuhaamiin

arpajaisiin, joiden tulot käytettäisiin raittiusseuran oman talon

rakennusrahaston kartuttamiseksi.

Oli jo melko myöhäinen, kun neiti Saksinen läksi.

Laila tuli saattamaan kappaleen matkaa.

"Äärettömän miellyttävä mies tuo sinun miehesi on, Laila. Vaikkei hän

ole kaunis, on hänen silmissään jotakin niin sanomattoman lempeää ja

suurta, että hän vaikuttaa ehdottomasti vieraaseen", sanoi neiti

Saksinen. "Ihanaa on varmaan tuollaisen ystävän kanssa keskustella,

vaihtaa ajatuksia pahoina päivinäkin", virkkoi hän sitten, kun Laila ei

puhunut mitään.

"On niinkin, mutta on toisinkin. Miehistä ei tiedä, mitä ne ovat",

virkkoi Laila siihen. "Tietysti sellaiset miehet, joilla on aatteita ja

tunteita, ovat erilaisia kuin tavalliset jokapäiväiset ihmiset. Niin

minä ainakin uskon. Ja varsinkin runolliset luonteet."

"Vikansa on runollisillakin luonteilla..."

Lailan teki mieli kysyä vähän muutakin neiti Saksiselta. Ei kuitenkaan

kysynyt, vaan sanoi hyvästi ja palasi kotia.

Jouko oli vaipunut mietteisiinsä, selaillen jotakin vanhaa

käsikirjoitusta.

"Mitä pidit neiti Saksisesta?" kysyi Laila.

"Ainoa tuntemani nainen, jolla on avara, jalo ja puolueeton

maailmankatsomus", vastasi Jouko. "Sellaisia naisia Suomi tarvitsisi,

varsinkin nousevan nuorison opettajina."

Laila ei kiittänyt, ei moittinut.

6.

Rouva Saarinen ei ollut kertaakaan käynyt Joukolassa Jouon ollessa

kotona. Kun Laila tiedusteli häneltä syytä siihen, selitti hän:

"Hänellä on, miehelläsi, niin omituinen ja kummallinen tapa tähdätä ja

katsoa ihmisiä vasten silmiä, että on oikein vaikea olla hänen

seurassaan."

Mutta sitä useammin Laila kävi Saarisella. Eräänä aamupäivänä sinne

mennessään hän oli tavattomasti liikutettu, ikäänkuin suuressa hädässä.

Rouva Saarinen ei ollut kotona. Insinöörillä oli vieras, vanha tuttu,

kotikyläläinen, joka oli matkalla pohjoiseen.

Insinööri tuli päästämään Lailan sisälle. Oli erinomaisen hyvällä ja

reippaalla tuulella.

"Täällä on vieraskin, vanha tuttu, joka tuntee miehennekin. Ovat

koulutovereita Jouon kanssa. Muuten me olemme samasta pitäjästä

kotoisinkin."

Insinööri istui vieraansa kanssa salissa.

"Rouva Vartto ja asemapäällikkö Hirvi", esitteli insinööri.

Asemapäällikkö oli pitkä, komea herra, mustatukkainen ja

mustapartainen. Laila näki kaikesta hänen käytöksestään, että se mies

oli paljon elänyt suuressa maailmassa. Niin keveää, kohteliasta ja

mallikelpoista oli hänen kumarruksensakin, että Laila melkein meni

hämilleen, kun ei ollut tottunut niin sulaviin liikkeisiin.

"Me olemme hyvinkin hyvät toverit miehenne kanssa", selitti herra

Hirvi, kun he ensin olivat muusta puhelleet. "Olemme luokkatoverit.

Emme ole tavanneet toisiamme ylioppilaiksi tultuamme, emme

ainakaan kahdeksaan vuoteen. Olen kuullut, että hän työskentelee

sanomalehtimiehenä ja että hän nyttemmin on onnellisessa avioliitossa.

On hauska kuulla vanhoista tovereista hyviä uutisia. Ja hauska on häntä

tavata. Asioitteni vuoksi tuskin olisinkaan poikennut kaupunkiinne,

ellei minulla täällä olisi ollut kahta vanhaa tuttavaa: kirjailija

Jouko Varttoa ja insinööri Saarista..."

"Mutta meitä muistit, ha, ha", nauroi insinööri, joka oli kovasti

mielissään vieraan tulosta. "Meitä muistit! Monta hauskaa on pidetty

siellä kotipitäjässä, mutta vielä hauskempaa Helsingissä, ha, ha, ha."

Insinööri näytti olevan kuin irti maasta. Hän oli kuin isäntä ainakin

talossaan, liikkui rohkeasti, heitteli tupakan tuhkaa mihin sattui ja

istahti puhellessaankin mihin sattui. Eikä hänessä nyt näkynyt sitä

arkaa, pelkäävää ilmettä niinkuin ennen. Ei hän nyt näyttänyt

pelkäävän, että joku iskisi häntä edestä tai takaa päin.

"Hauskat ne sentään ovat muistella, ne entiset poikavuosien rohkeat

hommat, ja vielä hauskempaa on tavata tovereita onnelliselta, olleelta

ajalta", puheli hän, hyvin liikutettuna.

"Niin on. Eivät ne ajat enää koskaan palaja", virkkoi herra Hirvi

surumielisesti.

Sitten hän kääntyi Lailan puoleen ja alkoi kysellä yhtä ja toista Jouon

voinnista. Aikoi käydä tapaamassa.

"Hauska mies hän oli jo kouluajalla", muisteli hän, ja hänen valkoiset

hampaansa hohtivat kauniisti tummien viiksien alta. "Hän sepitti

pilarunoja opettajista, lauloi kaupungin neideistä ja koulupoikien

ahtaasta elämästä. Hän oli koko toveripiirin hauskuus, ja me ennustimme

hänelle suurta tulevaisuutta... Mutta vaikka hän muuten oli niin hyvä

ja toveriensa rakastama, oli hän heikko viettelyksille ja seurusteli

yhtä kernaasti huonojenkin kanssa... Niin... puhun vain tämän

oikeastaan kiittääkseni häntä... Olen sydämessäni iloinnut, kun kuulin,

että hän on löytänyt elämänkumppanin, sillä yksin hän ei pystynyt

elämään, niin huojuva oli hänen luonteensa, niin rikas hänen

kuvitusvoimansa. Hyvä, mutta heikko mies..."

"Niin vain, niin vain", myönsi insinöörikin. "Mutta hänellä onkin rouva

kuin puhtain kulta, joka kuljettaa eksynyttä lammasta. Hyvä se on, hyvä

se on, että heikoilla miehillä on lujat vaimot, eikös olekin?"

Hän kääntyi Lailan puoleen kysyvän näköisenä, pienten silmäin

vilkkuessa vikkelään. Mutta samassa soi eteisen kello.

Laila nousi katsoakseen, rouvako sieltä tuli. Insinööri poistui sillä

välin vieraansa kanssa omaan huoneeseensa.

"Rakas Laila, suo nyt anteeksi, että olet saanut odottaa. Kävin

opettaja Raappanalla ja viivähdin siellä hetkisen. Mitä sinulle nyt

muuta kuuluu?" puheli rouva Saarinen ottaessaan päällysvaatteitaan, ja

samalla hän katsoi Lailaan hyvin merkitsevästi ja ikäänkuin säälien.

"Insinööri on varmaan vieraansa kanssa mennyt... vai olivatko he...?"

kysäisi hän samalla.

"Tapasin heidät. Tulin esitellyksi herra Hirvelle", vastasi Laila.

"Sepä oli hauskaa. Hän on minun mieheni ja sinun miehesi vanhoja

tuttavia. Erittäin hieno ja sivistynyt mies... Harvoin näkeekään hänen

laistaan. Hän tuli jo eilen, on ollut meillä yötäkin... Tule nyt,

Laila... menemme tänne minun huoneeseeni."

Kun he ehtivät rouvan huoneeseen ja ovi oli pantu kiinni, ratkesi Laila

itkemään.

"Kuinka on siis? Onko kuitenkin perää siinä, josta olen miestäsi

epäillyt?"

Laila yhä itki.

"Voihan olla... ja toivotaan, ettei tauti sentään ole sinuun

tarttunut..."

"Enhän tiedä mitään varmasti, luulen vain niin. En ole hänessä mitään

näkyväistä vikaa huomannut, mutta kaikkihan viittaa siihen... Juuri

tämä epätietoisuus se tekee minut aivan mielipuoleksi... Kun en uskalla

häneltä sitä suoraan kysyä..."

"Pelkäätkö sinä sitten häntä?"

"En pelkääkään, mutta kun hän nyt on nähnyt, että olen erilainen, on

hän tullut niin synkäksi, ettei puhu minulle monta sanaa..."

"Niin, niin... siinähän se juuri nyt on... semmoisiksi

umpimielisiksihän ne tulevat kaikki, joilla sellainen tauti on...

Ainakin kertoi herra Hirvi, hänen ylioppilastoverinsa, että hurjasti se

mies oli Helsingissä elänyt, niin etten minä ensinkään ihmettelisi, jos

pelkoni olisikin oikeutettu."

"En voi elää hänen kanssansa yhdessä ennenkuin saan varmuuden!" sanoi

Laila hetken kuluttua, kasvoillaan päättäväinen ilme.

"Mitä olet päättänyt tehdä?" Ja rouva Saarisen äänessä oli osanottoa ja

myötätuntoisuutta.

"On minulla omat aikeeni, joista kyllä kerron sinulle, parhaalle

ystävättärelleni. Sillä lailla pääsen varmuuteen."

"Ethän ole kertonut epäilyksistäsi ja aikeistasi muille kuin

minulle...?" tiedusteli rouva Saarinen.

"En missään nimessä... Kuinka niin?"

"Ilman vain. Muistui mieleeni, mitä neiti Saksinen sanoi Joukolassa

käyntinsä johdosta..."

"Mitä hän kertoi?"

"Hän sanoi, ettet sinä ollut ensinkään sopiva vaimo Jouolle. Jouko on

rakkautta janoava, suurihenkinen runoilija, joka pian palaa loppuun --

tai jotain sellaista hän puhui."

"Vai niin hän sanoi! Hän näyttikin olevan miesväkeen erittäin

ihastunut, ja senhän kuuli hänen puheistaankin..."

"Niin. Ja sitten niin olevinaan kun on. Luulee ymmärtävänsä kaikki

asiat paremmin kuin kaikki muut yhteensä. Kuinkahan mallikelpoinen

aviovaimo hänestä olisi tullut!"

He nauroivat molemmin sille.

Kahvia juotaessa rouva Saarinen selitti:

"Omasta kokemuksestani tiedän paljon. Ensi aikoina, kun olimme

naimisissa, piti insinööri tapanaan palata silloin tällöin aika

hiprakassa kotia. Menipä niinkin pitkälle, että kuljetti kotiin

väkijuomia. Ensin pyysin häntä siivolla, rukouksilla ja kyynelillä,

mutta eihän siitä ollut apua... Mutta kun minä sitten kerran... oli

pimeä syysyö... pehmitin hänet oikein täydellä todella ja lupasin antaa

vielä enemmän, jos vielä kerrankaan sattuu, että hän humalassa tulee

kotia, ja jos kuulen, että hän matkoillaankaan on ryypännyt... Silloin

emme vielä asuneet tässä kaupungissa. Siitä asti hän on ollut aivan

raitis... ja nythän hän kuuluukin raittiusseuraan... Kerron tämän vain,

jotta kuulisit, että kyllä niitä on minullakin ollut suruja ja

kokemuksia..."

Vai sillä lailla oli Cecilia kuranssannut miestään!

"Ja minä uskon, että kun vaimossa vain on pontta, niin kyllä täytyy

miehen totella", sanoi hän vielä lisäksi, kun Laila ei vastannut

mitään.

Lailan tuli melkein sääli insinööriparkaa, joka näytti niin peräti

siivolta mieheltä.

"Minä olen kuullut monen vaimon sanovan, ettei siitä ole apua, kun

kovuudella juoppoja kohtelee, -- että parempi on passata niitä ja

koettaa tehdä niille mieliksi; mutta sitä minä en usko..."

"Niitähän on niin monenlaisia miehiäkin... eikä taida olla monta niin

rohkeaa naista kuin sinä olet, Cecilia", arveli Laila.

Rouva Saarinen innostui selittämään:

"Kaikki juopot ovat arkoja, sillä heillä on paha omatunto. Minä

muistan, kun asuimme naapurikaupungissa ja meillä oli naapurina eräs

työmies vaimoineen. He olivat lapsettomia, ja miehen oli tapana

kuljettaa juomaveikkojaan kotia mellastamaan. Hänen vaimonsa oli peräti

siivo ja hiljainen ihminen, ja hän kärsi tuosta juoppojen loilotuksesta

aivan että oli nääntyä. Kerran hän puhui minulle huolistaan. Lupasin

auttaa. Kun juopot seuraavalla kerralla kokoontuivat juomaan ja korttia

pieksämään ja olivat päässeet parhaaseen vauhtiin, niin silloin minä

sisälle... Joka ainoa pullo ensiksi uunin kylkeen säpäleiksi ja joka

ainoa mies ulos ovesta, isäntäkin... He hämmästyivät kaikki niin,

etteivät sanaa vastaan sanoneet..."

"On sinulla ollut rohkeutta, rakas Cecilia", ihmetteli Laila. "Ei

suinkaan kukaan muu nainen olisi uskaltanut mennä juopuneitten miesten

kimppuun."

"Senvuoksi minä tiedänkin, että kovasta on kuria juopoille... olkoot

niin miehiä kuin ovat..."

"Saattaa niin olla. En ole koskaan juomarin parissa ollut."

"Oletko aivan varma miehesi suhteen?"

"Olen. En usko hänen enää koskaan lankeavan."

Laila sanoi sen varmasti.

Näytti kuin rouva Saarisella olisi siihen jotakin sanomista, mutta hän

ei kuitenkaan virkkanut mitään.

Hetken kuluttua Laila sanoi:

"Niin minä olen päättänyt!"

"Sehän sopii vallan hyvin. Sanot vain miehellesi, että lähdet käymään

kotona, vilistät Helsinkiin ja annat jonkun spesialistin tutkia, oletko

ihan terve, niin pääset varmuuteen..."

"En voi kuitenkaan näinkään elää. Minä inhoan häntä, en tahtoisi olla

lähelläkään, niin minua kauhistaa... Ja sitten se ainainen pelko ja

omantunnon ääni, että jos tuomitsen häntä väärin, jos hän onkin

viaton..."

"Viaton! Kaikkea muuta! Ei ole yhtään ainoaa miestä, joka olisi viaton.

Vielä mitä! Vai viaton!"

"Mutta sehän on kauheaa!"

"Niinhän se on. Siksihän meillä naisilla on äärettömästi tehtävää..."

He innostuivat puhumaan naisen tehtävistä ja unhottuivat siihen,

etteivät laisinkaan ajatelleet muita töitään.

Kun Laila vasta iltapäivällä palasi kotia, ei Jouko ollutkaan saapunut

toimistosta.

Laila säpsähti vähän, mutta toivoi Jouon tulevan myöhemmällä.

Toimistossa saattoi olla näin joulun lähetessä ylimääräisiä töitä...

Mutta oli kuin joku olisi hänen tuntoonsa pistänyt ja kuin olisi hänen

syynsä, että Jouko viipyi... Vaikka he eivät olleet näinä aikoina

paljon toisiaan puhutelleet, tuntui Lailasta kuitenkin kauhean tyhjältä

nyt, kun Jouko oli poissa...

Tuossa olivat pöydällä hänen kirjoitusvehkeensä, sikaarilaatikko ja

avonainen kirja: "Hamlet". Laila selaili sitä, ja vähäväliä hän

silmäili kadulle, josta oli usein nähnyt Jouon kävelevän. Aavistikohan

Jouko, mitä Laila hänestä ajatteli ja mitä oli puhellut hänestä rouva

Saarisen kanssa?

Mahdotonta!

Sillä Lailasta tuntui, että semmoisista asioista, joista he puhuivat,

eivät muut puhuneet, eikä Jouko voinut mitenkään arvata, mistä

Laila häntä epäili. Tietysti hän uskoi, että Lailan aika meni

arpajaispuuhissa. Muustahan ei nyt enää puhuttukaan.

Ja jos Jouko tiesi, niin sitä parempi!

Kyllä hän, Laila, jo oli muutenkin katunut kauppojaan, miehelään

menemistänsä. Ensiksikin häntä harmitti se, että heidän täytyi elää

näin ahtaalla, niukasti, tämmöisten vanhojen huonekalujen ympäröiminä!

Taivas tiesi, mistä ne olivat lähtöisin ja kuinka hirveiden ihmisten

omia ne ennen olivat olleet! Hänen tyytymättömyytensä kotiinsa kasvoi

joka kerta kun hän näki, miten muilla oli. Uudet kiiltävät huonekalut,

taidemaalauksia seinillä, ja pöydillä kipsisiä kuvia... ja monta suurta

valoisaa huonetta niinkuin Saarisellakin...

Nyt oli häntä alkanut sekin kaduttaa, että ollenkaan meni Jouolle! Ei

ollut tullut silloin ajatelleeksi sen pitemmälle, ei juuri oikeastaan

mitään. Ei mitään muuta kuin päästä vaimoksi semmoiselle miehelle,

jolla oli hyvä nimi ja josta toivottiin paljon. Ja josta ihmiset

sanoivat, että hän oli suurilahjainen ja etevä...

Mutta eipä nyt enää kukaan puhunut hänen etevyydestään eikä hänen

lahjoistaan! Ei puolta sanaa yksikään ihminen! Ei kukaan enää puhunut

edes hänen entisistä teoksistaankaan.

Toista olisi ollut mennä Helsinkiin lukujaan jatkamaan, tulla

maisteriksi ja oppineeksi naiseksi! Varsinkin kun oli varoja niinkuin

hänellä oli...

Ja jos nyt vielä olisivat totta kaikki luulot ja epäilykset... niin...

niin... ei yhtään päivää hän rupeaisi elämään semmoisen miehen

kanssa...

Onpa kaunista mennä miehelään ja jättää suuri perintönsä ottamatta...

-- Mutta lain kautta sen kuitenkin otan! -- mietti hän lopulta.

Ilta alkoi tuntua Lailasta pitkältä, mutta Joukoa ei kuulunut

tulevaksi...

Hän koetti ottaa ompeluksensa esille, saadakseen ajan nopeammin

kulumaan, mutta ei ottanut työ käydäkseen...

Kaipasiko hän sitten Joukoa, vai minkä vuoksi tuntui olo näin hirveän

ikävältä? Vastahan hän oli päättänyt lähteä Helsinkiin joksikin

viikoksi ja jättää Jouon yksinään! Ja Jouotta silloinkin pitäisi

olla...

"Niin... sehän oli selvää! Tottapa tulee, kun ehtii!"

Mutta ei hän sittenkään saanut rauhaa. Hänessä oli jotakin, mikä

vaivasi tai oikeastaan kuin nuhteli, eikä se päästänyt häntä oikein

rauhaan...

Mitähän Jouko oli ajatellut, kun oli yksin kotona istunut, hänen

hulmutessaan kaupungilla! tuli hän yhtäkkiä miettineeksi, muistaaksensa

ensi kerran. Ei ollut koskaan tullut Jouolta kysytyksikään -- nyt näinä

viime aikoina.

Hän päätti tiedustaa palvelustytöltä, mutta samassa Jouko tulikin.

Eikä hän saanut kysytyksi Jouoltakaan, missä hän oli viipynyt. Jouko

sitä odotti, mutta kun ei Laila puhunut mitään, sanoi hän:

-- Söinkin päivällisen muualla.

Jouon ääni vähän värähti, ja kun Laila katsoi häntä, huomasi hän, että

hänen kasvonsa olivat hirveän kalpeat ja että silmäluomet punoittivat

ikäänkuin kylmän tuulen puremina. Huolettomasti hän heitti yltään

palttoon ja retkahti istumaan keinutuoliinsa.

Laila ei kysynyt mitään, eikä Joukokaan puhunut yhtään sanaa koko

iltana.

Mutta kun Laila seuraavana aamuna heräsi, istui Jouko jo puettuna

kirjoituspöytänsä luona ja näytti kirjoittavan jotakin tavattoman

kiireisesti.

7.

Seuraavina päivinä Laila ja Jouko tapasivat toisiaan vain milloin

sattui. Jouko oli usein öisin poissa, eikä Laila tiedustellut, missä

hän viipyi. Väsyneen ja kärsineen näköinen hän oli, ja hänen suuret

siniset silmänsä olivat ikäänkuin yhä isonneet ja tummat juovat niiden

alla käyneet vielä tummemmiksi.

Laila oli päättänyt lähteä vasta sitten kun suuret arpajaiset olisivat

ohi, sillä hän tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.

Eräänä aamuna, kun Jouko lähti toimistoon ja Laila vielä virui

vuoteellaan, sillä hän oli vasta jälkeen puolen yön palannut

näytelmäharjoituksista, sanoi Jouko:

"Eikö sinulla enää ole mitään minulle sanomista?"

Laila ei vastannut.

"Minä tiesin, että näin käypi..."

"Olisi minulla paljonkin sanomista, mutta sitten kun arpajaiset on ohi,

sanon kaikki... Meidän täytyy erota, olemme kumpikin erehtyneet,

ainakin minä... sinähän juot..."

Jouko painoi lakin päähänsä, mutta kun hän sanoi hyvästi, soi hänen

äänensä kuin maan alta, niin että Laila oikein säpsähti...

Ja siinä maatessaan hän teki päätöksensä, että hän lähtee nyt heti...

Hän menee suoraan ensiksi isänsä luo rakkaaseen lapsuutensa kotiin...

Isä kyllä antaa anteeksi hänen uppiniskaisuutensa, kun kuulee, että hän

nyt itsekin vasta on huomannut erehtyneensä... Lapsellisuudessaan ja

ajattelemattomuudessaan hän oli sen tehnyt...

Hän nousi vuoteeltaan, pukeusi ja aikoi panna päätöksensä heti toimeen.

Hänen ei tarvitsisi nyt ensiksi kuitenkaan ilmoittaa Jouolle muuta kuin

että hän oli mennyt käymään Koskenkorvassa kotonaan, -- että hän palaa

heti joulun jälkeen. Isä kyllä osaisi opastaa, miten hänen sitten

tulisi menetellä...

Mutta ensin hän tahtoi puhua päätöksestään Cecilialle. Oli jotakin

hermostuneen hätää hänessä, kun hän puki ylleen. Tuntui niinkin, että

oli tekemässä jotakin äärettömän suurta vääryyttä, että oli jo tehnyt;

mutta ei käynyt nyt enää peräytyminen, tuli mitä hyvänsä. Hän ei ollut

moneen aikaan ollut oikein selvillä siitä, mitä hän tahtoi ja ajatteli;

oli ollut semmoista kummallista elämää, niinkuin pahaa unta. Paha oli

ollut tunto, mutta ei sallinut ylpeys alistua... Olikohan hän ollut

koskaan oikein selvillä siitä mitä tahtoi ja mihin pyrki?

Ei hän saanut siitä selvää. Eikä hän nytkään tiennyt kumman tekee,

lähteekö vai ei. Kun ei hänellä itsellään pitänyt olla kykyä päättää

tehdä niin tai näin!

Mitä lienee ollutkaan tämä voimattomuus ja veltto saamattomuus!

Ei, ei! Nyt piti tehdä päätös. Tehdä se yksinään, ilman kenenkään

syrjävaikutusta...

Hän päätti kuitenkin vielä käydä Saarisella hyvästillä. He voisivat

sitten vaihtaa Cecilian kanssa vain jonkun sanan hänen matkastaan.

Laila oli mielenliikutuksesta lämmennyt ennenkuin ehti uloskaan, ja kun

hän kylmänä aamupäivänä käveli vihaista vauhtia Saariselle päin,

kohosivat veret hänen poskilleen...

-- Hän juokin nyt... voi minua poloista tyttöä! sanoi hän itselleen

kävellessään.

Juuri kun hän kääntyi valtakadulta ristikadulle, tuli häntä vastaan

herra Hirvi, komea turkki yllään. Hän kohotti lakkiaan suuressa

kaaressa Lailalle ja näytti vähän vetävän suutaan hymyyn.

Kadulla hän näytti vielä komeammalta herralta kuin sisällä. Tuo siisti,

pulska turkki soveltui mainiosti hänen uljaaseen, pitkään

vartaloonsa... aivan verrattomasti...

Tuon näköinen se on oikea gentlemanni... tuommoinen pitäisi miehen

olla... aviomiehen nimittäin. Hänen käyntinsäkin oli korskaa, ylpeää ja

varmaa kuin ruhtinaalla... Ja kuinka äärettömän kaunis musta tukka

hänellä oli...

Lailan teki mieli kerran silmätä taakseen, mutta malttoi kuitenkin

mielensä ja käveli Saariselle päin, kummallisen ristiriitaisten

ajatusten mellastaessa hänen sydämessään.

Kun hän tuli Saariselle, oli eteisen ovi auki. Joku vieras varmaankin

oli talossa. Eteiseen tultuaan hän näki avonaisesta salinovesta, että

neiti Saksinen ja rouva Saarinen puhelivat keskenään hyvin vilkkaasti.

Huomatessaan Lailan tulevan he riensivät molemmin häntä vastaan

säteilevin katsein.

"Me onnittelemme! Me onnittelemme!" huusivat he yhteen ääneen Lailalle,

ja rouva Saarinen kävi syleilemään.

Laila seisoi kuin puusta pudonneena.

Mitä tämä onnentoivotus nyt merkitsi? Mikä nyt oli?

"Kas, kun on olevinaan", sanoi rouva Saarinen, kun Laila ei ymmärtänyt

kiittääkään.

"No, mutta mitä ihmettä tämä on? En vähääkään ymmärrä teitä!" sai Laila

vihdoin sanotuksi.

"Etkö siis tiedäkään...? Eikö miehesi ole sanonut?"

"En ymmärrä vähääkään!"

"Minähän sanoin, että hän on tehnyt työtään salaa, saadakseen

vaimolleen suuren joululahjan!" huomautti Saksinen.

"Mutta sanokaa, selittäkää, hyvät ihmiset! Mitä te puhutte? En ymmärrä

vähääkään! Onko Jouko jotakin tehnyt?"

Ja nyt alkoi rouva Saarinen selittää, että he juuri vasta, tänä aamuna,

olivat lukeneet pääkaupungin lehdestä, että Jouko Vartto julkaisee nyt

aivan heti, näinä päivinä, laajan yhteiskunnallisen romaanin, jossa

muun muassa käsitellään kysymystä kieltolaista ja naisen vaikutuksesta

raittiusasiassa. Jännittävä, ajan merkkiteos...

"Katso, täällä... tule tänne..."

Ja rouva Saarinen veti hölmistynyttä Lailaa kädestä saliin, neiti

Saksisen lykätessä häntä selästä.

"Etkö siis ole tiennytkään, että Jouko...? Muistaakseni sinä kerran

puhuit, ettei hän jouda sanomalehtityöltään mitään uutta luomaan...

Olemme olleet oikein haltioissamme Auroran kanssa... On kai ensimmäinen

kaunokirjailija, joka käsittelee kieltolakikysymystä..."

"Epäilemättä ensimmäinen", sanoi neiti Saksinen.

"Lue nyt itse!"

Ja rouva Saarinen työnsi sanomalehden Lailan kouraan.

"... on epäilemättä merkillisimpiä ilmiöitä

kaunokirjallisuudessamme..." luki Laila.

"Minä juuri puhuin sisar Cecilialle, että minä en usko Lailan tietävän

miehensä toimista mitään", sanoi neiti Saksinen.

Rouva Saarisella oli ikäänkuin paha olla. Hän sanoi:

"Hän on tahtonut antaa uuden kirjansa joululahjaksi vaimolleen... ja

samalla hämmästyttää meitäkin..."

"Voi niinkin olla. Sillä eilen hän antoi minulle puheen, jonka hän on

valmistanut arpajaisia varten. Hän pyysi minua sen esittämään, sillä

itse hän ei sanonut jaksavansa sitä tehdä", ilmoitti neiti Saksinen ja

lisäsi sitten:

"Onkin hyvin luonnollista ja käsitettävissä, ettei hän tahdo puhujana

esiintyä. Sellaiset mietiskelevät, haaveksivat ja herkät luonteet kuin

kirjailija Vartolla on, eivät ole luodut pauhaamaan aatteitaan pöydän

takaa, vaan hiljaisuudessa ne paperille panemaan... Tämä hänen

puheensa... se on muuten minulla nytkin mukanani... on aivan verraton.

En minä ainakaan usko sellaista ennen pidetyn..."

Laila oli toisten puhuessa ja Joukoa kiitellessä herännyt kuin unesta,

syvästä ilkeästä unesta, herännyt päiväpaisteiseen aamuun, jolloin

linnut laulavat, autuas onni täyttää sydämen ja elämä tuntuu suurelta

ja suloiselta...

"Taivas! Enkä minä tiennyt mitään! En ole kaukaisimmassakaan

ajatuksessani aavistanut, että hän niin..."

"Mutta siitähän on tietenkin johtunut, että hän on ollut aina

mietiskelevä ja alakuloinen", huudahti hän sitten ja hypähti kuin

sähkön iskulla seisomaan. "Ja minä en ole tiennyt... en ole tiennyt..."

hän lisäsi kuin pettyneenä.

"Sitä suurempihan on ilosi nyt!" virkkoi rouva Saarinen.

Laila näytti miettivän.

"Tämä on liian suuri, aivan odottamaton, etten minä... Minä olen aivan

väärin, eli me olemme aivan väärin..."

Laila keskeytti lauseensa, sillä rouva Saarisen silmät tähystivät häntä

kuin tuliset hiilet.

"Kummallista minusta on, ettei hän omalle vaimolleenkaan..." virkkoi

neiti Saksinen omituisella äänellä, ja hänen kovat kasvonsa kuin

värähtelivät.

Laila nousi ylös lähteäkseen.

"Nytkö jo?" sanoi rouva Saarinen.

"Minun täytyy lähteä... Minun on niin kumman hyvä ja samalla niin paha

olla."

Mutta kun hän rouva Saarisen saattamana ehti eteiseen, kuiskasi rouva

Saarinen hänen korvaansa:

"Anna anteeksi minulle... Olemme ehkä väärin tuominneet miestäsi! Mutta

kaikki on tietysti Ida Raappanan matkaanpanemaa... Tulkaa nyt yhdessä

meille, että saamme teitä molempia onnitella..."

Laila ei oikeastaan kuullutkaan, mitä rouva Saarinen sanoi. Vasta ulos

kadulle päästyä hänelle alkoi selvitä se, mitä oli kuullut. Hänelle

tuli äkkiä hirmuinen hätä ja pelko. Mitä hän oikeastaan oli ajatellut

näinä viime aikoina? Mistä kaikesta oli hän Joukoa syyttänyt? Ja millä

perusteella?

Syyttänyt saamattomuudesta, epäillyt hänen lahjojensa laajuutta ja...

ja... hän ei nyt uskaltanut itselleenkään sitä tunnustaa!

Ja Jouko oli nyt ollut monen monta kertaa juovuksissa!

Oliko hän siihenkin syynä?

Oli, oli. Hänen tuntonsa sanoi, että niin oli. Hän oli ollut niin kylmä

ja kankea Jouolle.

Mitä hän oli tehnyt?! Epätoivoon saattanut helläsydämisen miehen, joka

rakasti häntä ja oli häneen turvautunut kuin äitiinsä, auttajaansa,

pelastajaansa...!

Mutta hän rientää nyt Joukon luo, kertoo kaikki, puhdistaa pahan

sydämensä ja on koko elinaikansa hellän miehensä paras ja rakkain

ystävä...

Jouko antaa kyllä hänelle anteeksi! Tuo ylevä, kallis, rakas Jouko!

Hän riensi puolijuoksussa kotia kohden ikäänkuin yhdellä ainoalla

syleilyllä ottaakseen takaisin kaiken sen, minkä luuli menettäneensä...

Mutta kun hän saapui kotia, ei Jouko ollutkaan tullut. Tyhjä

keinutuoli, jossa Jouko aamulla oli istunut, seisoi laihoin, ojennetuin

käsivarsin pöydän luona ikäänkuin vartomassa, milloin siihen istuja

tulisi...

Laila istahti siihen, riisumatta päällysvaatteitaan. Siinä olivat

pöydällä Jouon kirjoitusneuvot... tuo tuttu kynänvarsi, jonka ponnessa

melkein sormen jäljet näkyivät, ja kirjoitusmatto, Lailan antama

joululahja... siinä olivat sievässä järjestyksessä kaikki...

Hän nousi ylös, päätti lähteä toimistoon. Jouko ihan hämmästyy, kun

näkee Lailansa tulevan...

Hän riensi toimituspaikkaan. Vanhempi ja nuorempi herra istuivat toinen

toisella puolen pöytää. Laila tunsi heidät ja he Lailan, vaikkeivät he

olleet koskaan esitellyiksi tulleet.

"Ei hän ole vielä tänään käynytkään", vastasi vanhempi herra Lailan

kysymykseen. "Ja tuskin tänään tuleekaan. Hän on jättänyt lehteen

tulevan pääkirjoituksen jo eilen illalla..."

Laila ei enempää viipynyt. Hän riensi kadulle ja lähti kävelemään kotia

kohden. Taas hän istui keinutuoliin, osaamatta ajatella tai tehdä

mitään. Hermostuneesti hän hypisteli kirjoitusmattoa, käännellen sen

nurkkia rullalle; silloin hän havaitsi kirjeenkuoren nurkkaa vilahtavan

maton alta... hän tempasi sen esille, uskoen varmasti sen olevan

hänelle. Mutta kun hän näki osoitteen olevan "Toimittaja Timoselle",

heitti hän sen luotaan.

Äskeinen kummallinen pelko tuli nyt kaksinkertaisella voimalla. Jouko

oli aamulla ollut niin omituinen, ja hänen äänensä oli kuulunut kuin

haudasta, kun hän sanoi hyvästi.

Mitä varten hän oli niin oudosti sanonut hyvästi, ikäänkuin olisi

aikonut jonnekin pitemmälle?

Pitkin päivää Laila oli liikkeellä, mutta vältti keltään kysymästä

Joukoa. Kun hän illalla palasi kaupungilta ja silloin oli hän käynyt

kaupungin kapakassakin, -- istui neiti Saksinen häntä odottamassa.

Laila oli hyvin väsyneen ja kiihkoisan näköinen.

"Kuten muistat, puhuin minä tänä aamuna, että miehesi jätti minulle

arpajaisiltamaan kirjoittamansa puheen", sanoi hän Lailalle aluksi.

"Muistan minä... muistan minä", ja Laila istahti keinutuoliin.

"Häneltä oli kai erehdyksestä jäänyt paperien väliin tämmöinen

pienoinen lappu. Ajattelin, että teen oikeammin, kun tuon sen tänne,

josta se on lähtenytkin, sillä tämä näkyy olevan miehesi käsialaa",

sanoi hän sitten ja veti taskustaan paperilapun, johon oli kirjoitettu

molemmin puolin, nähtävästi hyvin kiihtyneessä mielentilassa ja

ikäänkuin jonkunlaiseksi konseptiksi...

"Mitä siinä sitten on?" sai Laila kysytyksi, vaikka hänestä tuntui,

että se koski häntä...

Toiselta puolen Laila luki ääneti:

Olen sinut menettänyt, samoin kuin nyt olen menettänyt

kaiken sen voiman, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut...

Minulla on joku kohta mennyt rikki, enkä koskaan enää

kykene nousemaan...

Toisella puolen oli:

Miksi minut hylkäsit? Miksi et pelastanut minua, vaikka olisit

voinut? Miksi et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja?

Sinä, pelastajani, olit yhtä heikko kuin...

Laila kalpeni, mutta luki vielä pari riviä, jotka olivat kirjoitetut

poikkipäin:

Epäilit minua syypääksi synteihin, joita en koskaan ole tehnyt...

"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Mitä merkitsevät nämä sanat? Ovatko nämä

minulle tarkoitetut?"

"Kyllä minä tiedän, mitä ne merkitsevät", sanoi neiti Saksinen melkein

kylmästi. "Minä olen nuo sanat myös lukenut."

"Mitä luulet niiden merkitsevän?" kysyi Laila ikäänkuin pökertyneenä.

"Ne merkitsevät sitä, että miehesi on mennyttä kalua, sillä hän on

juoppo... ja sinä olet hänet nyt langettanut..."

Neiti Saksisen ääni oli ollut kova, mutta kun Laila rääkäisemällä

kiljahti ja valahti hänen syliinsä, täyttyivät hänenkin silmänsä

kyynelillä, ja lempeämmin hän sanoi:

"Miehesi on matkustanut... turmiotansa kohti..."

Hetken kuluttua kysyi Laila heikolla äänellä:

"Enkö voi häntä mitenkään pelastaa? Hän tahtoi maalle, pois

kaupungista! Minun täytyy hänet pelastaa... Minä olen syössyt hänet

turmioon..."

"Niin oletkin! Sillä sinä et tiennyt, eikä sitä tiedä moni muukaan,

mikä on juomahimo! Kun kuulin, että miehesi oli ollut juoppo, ja kun

näin, kuinka kylmästi kohtelit häntä, heikkoa raukkaa, olin varma, että

hän lankeaa. Olen nähnyt samanlaisen miehen, jolle ei auttanut mikään.

Hän joi kunnes ampui itsensä. Ei ole juomarin kanssa leikkiminen.

Lujatkin luonteet sortuvat, jopa sitten heikot ja haaveksijat..."

"Voinko hänet vielä pelastaa?"

Laila itki ääneensä valittaen.

"Ehkä voit... ehkä et!" sanoi neiti Saksinen ja lisäsi sitten:

"Nopeasti ja päättävästi on sinun toimittava!"

Ja he riensivät yhdessä ulos kylmään iltaan.