Tuomas koetti ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen johonkin varmaan
selvyyteen. Päässä humisi ja ruumis oli kuin raskas kivi. Hän koetti
nauraa. Mies tekee päätöksen ja harkitsee _nyt_ sitä, häväisty mies,
jolla ei ole kotia eikä perhettä. Nauru tarttui kurkkuun ja käsivarret
kävivät voimattomiksi. Venhe ajautui rannalle ja tarttui pyörteen
niskassa kivien väliin.
Mitä, mitä tässä nyt tapahtuikaan? Hänenhän piti alas koskesta, miksei
venhe jo irtaudu kivestä. Kuka nauroi? Isotaloko? Mitä, eikö pikku
Matti kysynyt: _Isä, mihin sinä menet?_
Tuomaan otsalta tippuivat kylmät hikipisarat. Hän koetti rukoilla,
mutta jumala tuntui olevan jossain hyvin kaukana. Hän koetti huutaa,
mutta kieli tarttui suulakeen. Päässä jyskytti vain yksi ainoa kysymys:
Mitä, mitä tässä tapahtuikaan?
Pakeniko hän elämää, joka oli hänet kummallisiin verkkoihinsa saanut
sotketuksi? Tahtoiko hän väkipakolla jättää kärsimysten painon
hartioiltaan ja siirtyä suureen tuntemattomaan, olevaisuuden rajan yli?
Mitä nyt tapahtuikaan?
Itsemurha!
Salamana välähti se hänen tajunnassaan. Oliko hän jo _niin_ pitkällä?
Kylmä hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Laine riuhtoi venhettä
irti kivien välistä, koski pauhasi kumeasti. Pimeys ympäröi hänet ja
niinkuin niljaiset kädet olisivat vetäneet häntä alas kurimukseen.
Pimeys ympäröi vielä hänen sairaat ajatuksensakin, mutta tuntui niin
kuin jostain olisi alkanut pilkoittaa valoa. Herra jumala, mitä hän
olikaan aikonut tehdä? _Näinkö_ hän kantoi kuormaansa? Eikö hänen
häpeänsä tulisi näin vieläkin suuremmaksi? Oliko hän _mies_ vai
voimaton raukka?
Laine repäisi irti venheen ja pyörre alkoi sitä vetää alas, mutta nyt
tunsi Tuomas jo voiman käsivarsissaan jännittyvän. Venhe kääntyi ylös
ja ponnistaen äärimmilleen sai hän sen nousemaan.
Tumman metsän takaa pilkahti tähti. Se oli kuin jumalan silmä. Äsken
oli hän huutanut jumalaa, muttei saanut vastausta. Tähden tuike oli
kuin vastaus. Jumala tuntui lähenevän.
Koski veti venhettä nieluunsa, mutta käsivarsien voima vahveni. Vielä
hetkinen ja hän oli pelastettu jostakin hirveästä, joka nyt värisytti
sitä ajatellessa.
Venhe keinui jo laineilla. Kosken humina kuului jo kauempaa. Tuomas
ei tullut ajatelleeksi, mihin hän souti, kunhan souti vain. Päässä ja
jäsenissä tuntui kummallinen raukeus. Airot putosivat hänen kädestään
ja venhe jäi keinumaan laineille. Tuomaan raskas pää painui polvien
varaan.
Kuinka kauan hän aalloilla ajelehti, ei hän tietänyt. Kun venhe kolahti
rantaan ja hän nosti päätään, valkeni jo aamu. Tuomas huomasi, että
laineet olivat tuoneet hänet kotirannalleen.
Saatuaan venheen maalle ja noustuaan rantatielle, näki hän, kuinka
nouseva aurinko tervehti häntä. Silloin tunsi hän, niin kuin outo
painajainen olisi hänestä hävinnyt tiehensä.
Hän seisoi siinä omalla pellollaan. Hän olikin vielä elossa.
Hetkiseksi tuli painava ajatus, että hän oli aikonut häpeäänsä vain
lisätä, eikä miehen tavalla sitä kantaa, mutta se häipyi yhtä pian kuin
painajainen äsken. Hän tunsi yöllä taistelleensa suuren taistelun,
käyneensä kuoleman läpi. Ja niin kuin uudestaan aloittaisi hän nyt
elämänsä.
Olihan hänellä vielä jotain jälellä, jos olikin perheensä menettänyt.
Olihan maa, jolla hän tässä seisoi, hänen omaansa. Se ei pettäisi häntä
ja se kyllä kykenisi parantamaan hänen kärsimyksensä.
Vähitellen nousi Tuomas pihaan.
Vilun väreet karsivat hänen ruumistaan ja jalat tuskin kantoivat häntä.
Suonet takoivat rajusti ja päätä huimasi. Oliko se sairaus, joka nyt
tavoitti hänet?
Ei tuntunut yhtään pahalta sitä ajatellessa.
Janne seisoi tuvan portailla, kun Tuomas horjuvin askelin tuli pihaan.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja vaieten hän riensi ojentamaan kätensä
Tuomaalle.
Tuomas tarvitsikin tukea. Suonet hänen ruumiissaan löivät yhä hurjemmin
ja sairaus tuntui kiertävän kuin myrkky hänen veressään.
Voimatonna painui Tuomas vuoteelle Jannen saattamana. Hän sai tietää,
että Annakin oli heikkona sairaana. Kiertäessään rantoja viime yönä
mielettömän tuskansa vallassa oli hän aamuyöllä painunut vuoteelle ja
jäänyt siihen.