Tuomas souti koskea kohti, jonka kumea kohina jo kuului hänen takanaan
hämärtyvässä illassa. Hän tunsi olevansa siinä soutaessaan kuin
teräksinen jännitetty jousi, niin kuin tahdoton kappale, jota jokin
outo voima veti puoleensa vastustamattomasti.
Anna liikkui siellä rannalla ja väänteli käsiään. Mikä oli Anna? Ja
mikä oli tuo talo, jonka rannasta hän äsken lähti soutamaan? Oliko se
hänen kotinsa, joka jäi nyt sinne hämärän, pimenevän verhon taakse?
Mikä oli koti ja nainen siellä...? Mikä oli se outo voima, joka puristi
rautaisilla sormillaan ja veti häntä puoleensa?
Kuolema! Haa, mikä oli kuolema? Pelkäsikö hän sitä?
Tuomas näki itsensä arkussa ja sitten haudassa. Multa kolahti arkkuun
ja jostain kuului: Maasta olet sinä tullut. Ja sitten poistui
saattajien pieni joukko ja Isotalo nauraa hohotti.
Isotalo! Hän jäisi voittajaksi. Se konna saisi nauraa hänen haudallaan!
Huu, miten koski nyt ilkeästi kumisikin. Pyörre alkoi jo vetää venhettä.
Isotalo voittajaksi! Mitä hän nyt aikoikaan tehdä? Testamentti,
hyvästit talolle ja perheelle... pikku Matti...
Koski jo tempoi venhettä, joka oli kääntynyt poikkiteloin perä edelle.