Tuomas heilui muita ripeämpänä heinäniityllä. Nähtyään, että kaikki
hänen kauniit suunnitelmansa ja toiveensa särkyivät ja pala palalta
lohkesivat, alkoi hän työstä etsiä helpoitusta raskaille mietteilleen.
Melkein levähtämättä, silmäänsä ummistamatta hän liikkui yöt ja päivät,
vuoroin heinänkorjuussa, väliin laajalla suoperkkiolla, joka oli
saatava syysoraalle joutumaan.
Kauhistuen katselivat talon työmiehet hänen hurjaa raatamistaan ja
villejä voimiaan, joista ei näyttänyt loppua tulevankaan.
Muita kehoitti Tuomas lepäämään, mutta itse ei levännyt. Päivisin
kun väki aterian jälkeen nukkui ruokauntaan, hiipi Tuomas luokoja
korjaamaan ja öisin muiden nukkuessa talutti hevosen auran eteen ja
riisui sen, kun aurinko nousi.
— Sinähän tuolla tavoin lopetat itsesi, virkkoi joskus Janne. Et näy
siitä kumminkaan itsellesi mielenrauhaa saavan.
— Mitäpä väliä tällä... kun vain loppuisikin elämä, virkkoi Tuomas ääni
värähtäen.
Tuomas oli laihtunut ja käynyt entistä kumarammaksi. Parransänki
törrötti karkeana ja silmiin oli tullut arka kärsivä ilme.
Entisen lisäksi oli uusi, painava ajatus alkanut vaivata häntä. Oliko
poika hänen vai Isotalon?
Kerran hän oli jo sitä aavistellen ajatellut, mutta hävennyt
ajatustaan. Nyt oli se tullut uutena painajaisena.
Poika käveli ja soperteli ensimäisiä lauseitaan. Kapusi työstä tultua
syliin ja luottavasti silmiin katsoen sanoi oman, vienon tunnustuksensa
"isä". Mutta isän täytyi sydän veristäen epäillä sitä tunnustusta.
Se oli kaikesta raskainta. Kun saisi edes siitä selvyyden, mutta
mistäpä sai. Kuka tiesi sen?
Toisaalta tuntui kauhealta rikokselta epäillä poikaa toisen omaksi,
mutta epäilyksille, aina takaa ajaville ajatuksillehan ei voinut mitään.
Täytyi olla yhtämittaa raastavassa ristitulessa. Kuka siitä pelastaisi,
mikä edes hetkeksi auttaisi? Ei mikään, ei muuta kuin kestä vain, niin
kauan kuin voimatonna kaadut.
* * * * *
Nuotioniemen heinäväki oli ollut Rantakaarteessa heinänkorjuussa jo
pari päivää. Niitty oli kaukana kartanosta ja yö maattiin tuoksuvissa
heinissä.
Tuomas oli liehunut yhtämittaa vuoroin niittäen, vuoroin hangoten
kuivia heiniä latoon.
Päivä paahtoi herpaisevasti. Heinä kuivi, niin että ritisi. Vielä
muutamia poutaisia päiviä, niin Rantakaarteen heinät saataisiin kaikki
kuivina latoon.
Tuomas vaan ei osannut siitäkään iloita, vaikka työt sujuivat ja talon
tulot lisääntyivät joka päivä, niin että hän saisi niillä lyhentää
tuntuvasti talon hintaa.
Tuli päivällisaika ja väki asettui ladon kupeelle syömään. Tuomas
käveli lähteelle polttavaa janoaan sammuttamaan.
Niityn veräjällä tuli Mäkäräinen, lautamies, häntä vastaan. Katseltiin
varjoisa paikka ja istuttiin lepäämään.
Mitähän tuo nyt...? arveli Tuomas. On sillä asiaa, ei se muutoin
tällaisena poutapäivänä...
Mäkäräinen ilmoittikin asiansa. Oli tullut tuomaan Isotalon
velkavaatimusta.
— Mitä helvettiä...? Isotalo ei ole penniäkään minulta saamassa.
— Eikö liene se sinun Hautalalta kuukausi sitten ottamasi
suonperkkauslainasi Isotalon kynsissä, arveli Mäkäräinen.
— Olisiko Hautala ollut niin kavala?
— Niin tuntui Isotalo sanovan. Ja olen muutenkin kuullut, että olisi
koettanut Nuotio-Heikiltäkin saada velkakirjaasi.
Tuomas kirosi synkeästi. Luuliko Isotalo saavansa Nuotioniemen anastaa,
niinkuin oli jo monta taloa naapureiltaan anastanut.
— Kerrankin erehtyi se konna laskuissaan minun suhteeni, virkkoi Tuomas
aikoen jälleen niitylle.
— Sitä toivon minäkin, sanoi Mäkäräinen hyvästellessään.