Isotalo paisutti voimatonta vihaansa. Oli kiertänyt pitäjällä ja
saanut ostetuksi muutamia Tuomaan velkoja itselleen. Päätti panna ne
heti uloshakuun. Oli pyytänyt Nuotio-Heikiltäkin Tuomaan velkakirjaa
ostaakseen onnistumatta aikeessaan. Nuotio-Heikki oli kironnut ja
käskenyt mennä hiiteen. Olipa vielä haukkunut Isotalon hyvänpäiväiseksi.
Isotalo kiehui vihasta.
Ensikertaa hänen aikeensa jäi onnistumatta. Ja ensi kertaa häntä
vastustettiin. Tuomas sai rauhassa viljellä taloaan, vaikka Isotalo oli
sen jo ajatuksissaan liittänyt viljelyksiinsä.
Tuomaalla oli paikkakunnan parhain kalaranta, monta apajakertaa ja
sitä Isotalo parhaiten oli himoinnutkin. Se jäi nyt saamatta. Tuomas
oli myynyt Heinämäen häntä kuulematta ja siihen täytyi tyytyä, vaikka
kirvelikin. Oli pahuksella sellainen vuokrasopimus, niin minkäs teki.
Ja vieläkin. Tuomas saattoi vaania hänen henkeään. Olisi varmasti
silloin jo tappanutkin, jollei toinen tarttunut kirveeseen.
Isotalo seisoi rannalla ja katseli Nuotioniemeen, joka näkyi laajahkon
lahdelman takaa. Punainen kartano peltojen keskellä kuvasteli tyveneen
veteen... Punainen kartano ja laaja, rehevä ruispelto.
Se oli kuin helvetti siinä silmien edessä. Kun olisi sen saanut
hävitetyksi keinolla millä tahansa. Keräämillään Tuomaan veloilla
voisi hän korkeintaan hävittää siltä irtaimen, mutta talo jäisi sille
koskematonna käsiin. Pian se uuden irtaimiston hankkisi. Hänen täytyy
vielä koettaa Nuotio-Heikkiä taivutella. Jos ei muuten, niin juottaa se
pökkelö hutikkaan ja saada silläneuvoin Heikiltä velkakirja.
Isotalo naurahti hyvillään mielestään oivalliselle keksinnölleen ja
läksi kävelemään pihaan. Meni kamariinsa, avasi kaapin ja kumosi täyden
konjakkilasin.
Heh... eipä se enää karvastellut edes kurkkuakaan. Pitäisi saada pirtua.
Emäntä, laiha ja surkastuneen näköinen olento, tuli kamariin.
— Minulla olisi sinulle pyyntö, virkkoi emäntä arkaillen.
— Mikä?
— Että lakkaisit vihdoinkin himoitsemasta toisen omaa. Sanovat sinun
Nuotioniemen taloa sillä silmällä katselevan. Ei siitä hyvää koidu,
saat uskoa. Kirousta vain.
— Pidä suusi... Sinuun ei kuulu minun asiani. Eikä minuun kenenkään
kirot pysty.
— Saisit kumminkin kunniasi vuoksi... joka paikassa jo puhutaan
sinusta...
— Kuka puhuu, sinäkö?
— En minä, vaan...
— Mene helvettiin! Minua ne puheet eivät liikuta.
Emäntä nousi ja seisahti ovelle.
— Siellä on Vehka-Mari lapsensa kanssa. Kysy sinua.
— Mitä se minusta?
— Tietysti pyytäisi apua.
— Minulta... Menköön vaivaistaloon.
— Mutta... se sanoo lapsen olevan sinun.
— Menköön tuhannen tervoihin kakaroineen! Kaikkia mieronkiertäjiä
tässä...
— Pitänee sitten minun auttaa häntä, kun sinä et kajoa.
— Ulos! heti!
Emäntä meni. Isotalo avasi kaapin ja kumosi konjakkilasin, toisen ja
vielä kolmannenkin.
Vai minun lapseni... kuka heistä tietää mitä ne on... ja kuka on.
Kunhan kerjäävät.