LORDI CLIVE
Kirj.
THOMAS BABINGTON MACAULAY
Englannin kielestä suomentanut F. F. S
Porvoossa,
Werner Söderström,
1886.
ALKULAUSE.
Siihen Macaulay'n kirjoitukseen, joka täten suomenkielisessä asussa
tarjotaan yleisölle, on alkujansa antanut aihetta teos nimeltä "Robert
Lordi Clive'n elämä, tehty perheessä, säilytettyjen kirjallisten
tietojen mukaan, jotka käytettäväksi on antanut Povis'in Jarli. Tekijä,
John Malcolm." Vaan Macaulay on melkein kokonansa jättänyt tavallisin
arvostelijan tehtävän sikseen ja käynyt käsittelemään teoksen ainetta
omien tutkimustensa kannalta. Sen kautta on hänen työstänsä lähtenyt
tulos, jossa itsenäisesti ja johdonmukaisesti esitetään lordi Clive'n
elämäkerta ja hänen elämänsä mainio työ, Englannin itä-indialaisen
vallan perustaminen.
_Suomentaja._
LORDI CLIVE.
Meistä on aina tuntunut oudolta että, vaikka kaikki Euroopan kansat
ovat hyvin perehtyneet Espanjan ameriikkalaisen vallan historiaan,
meidän kansalaistemme suuret työt itämailla ovat herättäneet niin
vähä huomiota omassakin keskuudessamme. Jokainen koulupoika tietää,
kuka Montesuman vangitsi ja kuka Atahualpan kuolijaksi kuristi. Mutta
epäilemme tietääkö yksi kymmenestä, korkeimman sivistyksen osallisiksi
tulleista gentlemenneistämmekään kertoa, kuka Buksarin tappelun voitti,
kenen työtä Patnan verilöyly oli, hallitsiko Suradsja Daula Oudessa vai
Travankoressa tahi oliko Holkar hindulais- vai muhamettilaisuskolainen.
Ja kuitenkin oli se kansa, jonka Cortes voitti, aivan raakaa, jolla ei
ollut minkäänlaisia kirjaimia, joka ei tietänyt käyttää metalleja, joka
ei ollut kesyttänyt mitään eläintä, jolla ei ollut kuin puusta, kivestä
tahi kalanluusta tehtyjä aseita, joka piti ratsumiestä kummituksena,
puoleksi ihmisenä, puoleksi petona, jonka mielestä pyssymies oli
loitsija, joka tiesi panna ukkoisen jyrisemään ja taivaan pilvet
salamoimaan. Indiassa oli silloin, kuin me saatoimme sen valtamme alle,
kymmentä vertaa enemmin asukkaita kuin Espanjalaisten valloittamassa
osassa Ameriikkaa, ja ne olivat samana aikana aivan yhtä korkealla
sivistyksen kannalla kuin tuo voittorikas Espanjan kansa. He olivat
saaneet syntymään suurempia ja kauniimpia kaupunkeja kuin Saragossa
ja Toledo sekä komeampia ja loistavampia rakennuksia kuin Sevillan
tuomiokirkko. Heillä oli pankkiireja, jotka olivat rikkaampia kuin
Barcelonan ja Cadiz'in rikkaimmat kauppahuoneet, varakuninkaita, joille
Ferdinand katoolinen ei voinut loistossa vertoja vetää, niin äärettömät
joukot hevoisväkeä ja niin pitkät tykistöjonot, että ne olisivat
voineet hämmästyttää yksin "suurta kapteeniakin". Saattaisi arvella,
että kaikki ne Englantilaiset, joita ylimalkaan joku historiankohta
voi huvittaa, olisivat halukkaat tietämään, kuinka kourallinen heidän
kansalaisiaan, eroitettuina kotimaastansa suunnattoman meren kautta,
laskivat valtansa alle muutamien vuosien kuluessa erään maailman
väkirikkaimpia valtakuntia. Vaan kuitenkin on tämä aine, jos emme
liioin erehdy, useimpain mielestä ei ainoastaan ikävä, vaan suorastaan
vastoinmielinen.
Kenties on syy tähän osaksi historioitsijainkin. Vaikka mr. Mill'in
kirjalla epäilemättä onkin suuria ja harvinaisia ansioita, ei sen
esitys kuitenkaan ole tarpeeksi vilkas ja kuvaava kiinnittämään
niitä, jotka lukevat sitä huvikseen. Orme, joka vetää vertoja
Englannin parhaimmille historioitsijoille sekä stiilin että
kertomistaidon suhteen, käy ikäväksi liikanaisen laveutensa tähden.
Nelitaitteisessa teoksessa antaa hän keskimäärin tiheään painetun sivun
kahdeksanviidettä tunnin tapahtumille. Tämä on ollut syynä siihen että,
vaikka hänen kertomuksensa ylimalkaan on luotettavimpia ja parhaiten
kirjoitettuja kirjallisuudessamme, sitä ei koskaan ole suosittu
suuremmassa määrässä eikä luettane nyt enää tuskin milloinkaan.
Pelkäämme, ett'eivät ne lukijat, joita Mill'in ja Ormen kirjat ovat
työlästyttäneet, voi kovin suuresti mieltyä nyt edessämme olevaan
teokseen. Ne ainekset, jotka lordi Povis vainaja on jättänyt sir
John Malcolm'in käytettäviksi, ovat kyllä suuriarvoisia. Vaan emme
voi sanoa, että ne ovat tulleet kovin taitavasti käytetyiksi. Väärin
olisi kuitenkin ankarasti arvostella teosta, joka, jos tekijän ikää
olisi riittänyt sen täydellisentämiseen ja parantamiseen, kenties
supistamisella ja aineen paremmalla järjestämisellä olisi tullut
korjatuksi. Kernaammin täytämme mieluisan velvollisuuden lausua
kiitokset sille jalolle perheelle, joka on toimittanut yleisölle niin
paljo hyödyllisiä ja merkillisiä opetuksia.
Kirja antaa ylimalkaan, jos oletammekin sekä niiden puoltohaluisuuden,
jotka ovat hankkineet ainekset, että niiden, jotka ovat järjestäneet
ne, mitä suurimmaksi, varsin jalon käsityksen lordi Cliven luonteesta.
Me emme tosin voi olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, jonka
suosio ei rajoitu elämänkertojan suosioon, ja joka ei keksi muuta kuin
viisautta ja tunnollisuutta epäjumalansa toimissa. Mutta ainakin yhtä
vähä voimme yhtyä mr. Mill'in ankaraan arvosteluun, joka meistä katsoen
näyttää osoittavan vähemmin arvostelukykyä kertomuksessaan Clive'stä
kuin missään muussa osassa ansiollista teostansa. Clive on, samoin
kuin useammat muutkin, joilla synnyltään on tuima luonne ja joita
kovat koetukset ovat kohdanneet, vikapää suuriin hairahduksiin. Mutta
jokaisen, joka luopi tasapuolisen ja ymmärtäväisen katseen tämän miehen
koko elämänjuoksuun, on myöntäminen, että sankareiden ja valtiomiesten
suhteen niin rikas saaremme tuskin milloinkaan lienee synnyttänyt
miestä, joka on osoittanut enemmin todellista kuntoa niin sodan kuin
rauhankin toimissa.
Clivein suku on kahdennestatoista vuosisadasta lähtien asunut
vähäisenlaisella maatilalla Shropshiressa, lähellä Market-Drayton'in
kaupunkia. Yrjö I:sen hallitessa oli tämän vähäpätöisen, mutta
vanhan perintötilan haltijana mr Rikhard Clive, joka näyttää olleen
yksinkertainen, erinomaisempaa älyä ja kykyä kaipaava mies. Hän oli
kasvatettu lakimieheksi, ja hän hoiti samalla virkaansa kuuluvia
tehtäviä ja pienen tilallisen askareita. Hän nai erään Gaskil nimisen
neidin Manchesterista ja tuli isäksi isolle perheelle. Hänen vanhin
poikansa, Robert, josta tuli brittiläisen vallan perustaja Indiassa,
syntyi esi-isiensä vanhalla tilalla syyskuun 29 p. v. 1725.
Muutamia piirteitä varttuneen miehen luonteesta havaittiin jo varhain
lapsessa. Hänen sukulaistensa kirjoittamia kirjeitä on säilynyt
siltä ajalta, jolloin hän oli seitsemän vuoden ijässä, ja nämä
kirjeet osoittavat, että hänen kova taipumattomuutensa ja tuima
luontonsa, joita vielä semmoinen synnynnäinen rohkeus elähdytti,
ett'ei se kaikin ajoin näyttänyt sopivan yhteen terveen mielentilan
kanssa, jo tällä nuorella ijällä alkoi saattaa hänen vanhemmilleen
suuria huolia. "Miekkailu", sanoo eräs hänen setänsä, johon hän on
ylenmäärin mieltynyt, tekee hänen luontonsa niin raivokkaaksi ja
mielivaltaiseksi, että vähäpätöinenkin syy saattaa hänet vimmaan.
Seudun ijäkkäämmät ihmiset muistavat vielä vanhempainsa kertoneen,
kuinka Bob Clive kiipesi Market-Draytonin korkeaan kirkontorniin,
ja millä kauhistuksella asukkaat näkivät hänen istuvan kivisellä
räystäällä, lähellä tornin korkeinta huippua. He kertovat hänen
myöskin koonneen kaiken kaupungin laiskan nuorison jonkunlaiseksi
ryöstöarmeijaksi ja pakoittaneen kauppiaat omena- ja puolipenceveroon,
jota vastaan hän puolestansa meni takaukseen heidän ikkunainsa
rauhoituksesta. Hän pantiin koulusta toiseen; hänen edistymisensä
lukutaidossa oli sangen huono, ja hän saavutti kaikkialla äärettömän
pahakurisuuden maineen. Eräällä hänen opettajoitaan kerrotaan kuitenkin
olleen älyä ennustamaan, että tuota laiskaa poikaa odotti maailmassa
suuret tehtävät. Mutta yleinen mielipide näyttää olleen, että Robert
parka oli tolvana, milt'ei roisto. Hänen vanhempansa eivät odottaneet
mitään hyviä tuotteita hänen vähäisistä luonnonlahjoistansa ja hänen
itsepintaisesta mielenlaadustaan. Ei siis tarvinne oudoksua, että he,
hänen kahdeksantoista vuotiaana ollessaan, ilolla ottivat hänelle
vastaan kirjurinpaikan itä-indialaisen kompanian palveluksessa ja
lähettivät hänet matkalle joko saavuttamaan onnensa Madrasissa tahi
kuolemaan siellä kuumetautiin.
Clive'n toiveet olivat ihan erilaiset kuin niiden nuorukaisten, joita
itä-indialainen kollegiumi nykyjään lähettää aasialaisen valtansa
esikunnille. Kompania oli siihen aikaan paljas kauppayhdistys. Sillä
ei ollut kuin muutamien neliöpeninkulmain ala maata, josta maksettiin
veroa maan syntyperäisten kansain hallituksille. Sen sotilaat riittivät
tuskin miehittämään niiden kolmen tahi neljän huonon linnoituksen
muuria, jotka olivat rakennetut varastohuoneiden suojelemista varten.
Melkoinen joukko tätä varustusväkeä oli maan syntyperäisiä asukkaita,
jotka eivät vielä olleet oppineet europpalaista sotataitoa, ja joista
toisilla oli aseina miekat ja kilvet, toisilla jouset ja nuolet.
Kompanian palvelijoilla ei ollut silloin niinkuin nyt tekemistä avaran
maan oikeudenhoidon, eikä sen taloudellisten ja diplomaatillisten
asiain kanssa, vaan heidän toimenansa oli tavarain hankkiminen,
kankaankutojain palkkaaminen, laivojen paneminen lastiin ja etenkin
semmoisten yksityisten kauppiaiden silmälläpitäminen, jotka rohkenivat
rikkoa kompanian monopolia. Nuorilla kirjureilla oli niin huono palkka,
että hädin tuskin tulivat toimeen velkaantumatta; vanhemmat rikastuivat
yksityisen kaupankäymisen kautta; ne taas, jotka elivät tarpeeksi kauan
yletäkseen korkeimpiin virkoihin, kokosivat itselleen usein melkoisen
omaisuuden.
Madras, johon Clive oli määrätty tulemaan, oli kenties siihen aikaan
kompanian tärkein uudispaikka. Edellisellä vuosisadalla oli St Georg'in
linnoitus rakennettu autiolle, meren vyöryvien aaltojen pieksämälle
paikalle, ja sen läheisyyteen oli syntynyt monien tuhansien maan
syntyperäisten kansoittama kaupunki profeetan kurpitsan nopeudella,
niinkuin kaupungit tavallisesti syntyvät itämailla. Siellä oli jo
etukaupungeissa joukottain valkoisia huviloita, joita kutakin ympäröi
tarha. Näihin huviloihin peräytyivät kompanian varakkaat asiamiehet
nauttimaan niinä lomahetkinä, jolloin he olivat vapaat työstänsä
kirjoituspöydän ääressä ja varastohuoneissa, Bengalinlahdesta päivän
laskun jälkeen nousevia virkistäviä tuulenhengähdyksiä. Näiden
kauppaylimysten elämäntavat näyttävät olleen tuhlaavaisemmat,
ylellisemmät ja ylpeämmät kuin niiden suurten laki- ja valtiomiesten,
jotka ovat seuranneet heitä. Mukavuuden käsitys oli sitä vastoin
paljoa vähäisempi. Monet keksinnöt, jotka nykyaikaan lauhentavat ilman
kuumuutta, suojelevat terveyttä ja pidentävät ikää, olivat silloin
tuntemattomia. Liike Euroopan ja Indian välillä ei ollut läheskään
niin vilkas kuin nyt. Matka Kapin kautta, jonka meidän aikoinamme
usein ovat kerinneet kolmessa kuukaudessa, tehtiin silloin ani harvoin
kuudessa, ja kesti toisinaan päälle vuodenkin. Sentähden tuli Indiaan
siirtynyt Englantilainen silloiseen aikaan paljoa enemmin kuin nykyjään
vieraantumaan emämaan oloista, paljoa enemmin kärsimään itämaalaisten
tapojen vaikutusta ja, palattuansa Eurooppaan, paljoa vähemmin
sopivaksi täkäläisen yhteiskunnan jäseneksi.
Linnoituksessa ja sen alueessa harjoittivat englantilaiset maaherrat
maan syntyperäisten hallitsijain luvalla samanlaista laveata valtaa,
jota jokainen suuri indialainen tilanomistaja harjoitti tiluksillaan.
Mutta he eivät olleet koskaan uneksineetkaan ruveta harrastamaan
itsenäisyyden saavuttamista. Ympäröivää maakuntaa hallitsi Karnatikin
nabobi, joka oli Dekan'in tavallisesti nisamiksi kutsutun varakuninkaan
käskynhaltija, ja tämä oli vuorostansa sen mahtavan ruhtinaan
käskynhaltija, jota esi-isämme kutsuivat suur-moguliksi. Nämä kerran
niin jalot ja peloittavat arvonimet ovat vieläkin olemassa. Vielä
nytkin on Karnatikissa olemassa nabobi, jolle Englantilaiset antavat
eläkerahan niiden maakuntain tuloista, joita hänen esi-isänsä
hallitsivat. Vielä nytkin on olemassa nisami, jonka pääkaupunkia
englantilainen leiri pitää kurissa, ja jolle englantilainen residentti
neuvon nimellä antaa käskyjä, joita ei käy vastusteleminen. Vielä
nytkin on olemassa moguli, joka Englantilaisten luvalla on pitävinään
hovia ja ottavinansa vastaan pyyntökirjoja, vaan jolla ei ole enemmin
auttamisen tahi vahingoittamisen valtaa kuin kompanian nuorimmalla
sivili-virkamiehellä.
Clive'n matka kulki senaikuisiinkin oloihin katsoen tavattoman
hitaasti. Laiva viipyi muutamia kuukausia Brasiliassa, jossa nuori
seikkailija oppi vähän Portukalin kieltä ja tuhlasi kaikki käsirahansa.
Hän saapui Indiaan yli vuoden kuluttua siitä, kuin hän oli lähtenyt
Englannista. Hänen tilansa Madrasissa oli sangen tukala. Hänen varansa
olivat loppuneet. Hänen palkkansa oli pieni. Hän oli joutunut velkaan.
Hänen asuntonsa oli kehno, ja tämä ei suinkaan ollut vähäinen haitta
ilma-alassa, jota Eurooppalainen ei voi kestää kuin tilavissa ja
hyville paikoille rakennetuissa huoneissa. Hän oli saanut mukaansa
suosituskirjeen eräälle gentlemannille, joka kenties olisi auttanut
häntä; vaan noustuansa maalle St Georgin linnoituksen luona, sai hän
tietää, että tämä gentlemanni oli purjehtinut Englantiin. Nuoruuden
ujous ja luonnon kopeus esti häntä joutumasta vierasten seuraan. Hän
oli monta vuotta Indiassa tuntematta ainoatakaan perhettä. Ilma-ala
vaikutti hänen terveyteensä ja mielentilaansa. Hänellä oli toimi, joka
oli varsin huonossa sopusoinnussa hänen tuiman ja rohkean luontonsa
kanssa. Hän ikävöi kotiinsa ja kirjeissänsä sukulaisilleen ilmaisee
hän tunteensa vienommasti ja synkemmin, kuin sekä hänen lapsuutensa
itsepintaisuus että hänen jäykkä taipumattomuutensa varttuneemmalla
ijällä antavat aihetta arvata. "En ole viettänyt ainoatakaan onnellista
päivää", sanoo hän, "sittenkuin läksin synnyinmaastani;" ja toisessa
paikassa lausuu hän: "Minun täytyy tunnustaa, että kuin minä aika ajoin
muistelen armasta synnyinmaatani, Englantia, herää minussa vallan
omituisia tunteita -- -- -- Jos joutuisin vielä kerran niin onnelliseen
tilaan, että voisin käydä isänmaassani ja etenkin Manchesterissa, joka
on kaikkien toiveideni keskus, niin olisi kaikki, mitä voin toivoa ja
tahtoa, kerrallaan edessäni."
Yhden viihdytyksen saavutti hän ja se oli mitä jalointa laatua.
Maaherralla oli oivallinen kirjasto, jota hän antoi Clive'n käyttää
hyväksensä. Nuorukainen vietti suuren osan joutoaikaansa lukemisella ja
hankki tällä ajalla melkein kaikki ne kirjatiedot, jotka hänellä ijän
pitkään olivat. Poikana oli hän ollut liian laiska, mieheksi tultuaan
oli hänellä liiaksi muita toimia voidaksensa pitkittää kirjallisia
harrastuksiaan.
Vaan ei ilma-ala eikä köyhyys, ei luku eikä maanpaossa syntynyt ikävä
voinut masentaa hänen luontonsa tavatointa rohkeutta. Hän kohteli
virallisia esimiehiänsä samalla tavalla, kuin hän oli kohdellut
opettajoitaan ja oli usein vähällä menettää paikkansa. Kahdesti aikoi
hän kauppatalossa asuessaan lopettaa henkensä, vaan pistooli, jonka
suun hän oli ojentanut päätänsä kohti, ei kummallakaan kerralla
lauennut. Tämän sattumuksen sanotaan vaikuttaneen häneen samalla
tavalla, kuin yhdenkaltainen pelastus oli vaikuttanut Vallenstein'iin.
Vakuutus siitä, että pistooli oli täydessä latingissä, sai hänet
huudahtamaan, että hänen henkensä varmaan oli säilytetty suuria
hankkeita varten.
Tähän aikaan johdatti tapaus, joka ensimmältä näytti tahtovan
kerrassaan lopettaa kaikki hänen elämänsä toiveet, hänet uudelle
kunnian tielle. Euroopassa oli jo muutamia vuosia raivonnut Itävallan
perintösota. Yrjö II oli ollut Maria Teresian alituisena liittolaisena.
Bourbonein suku piti vastaista puolta. Vaikka Englanti jo silloin
oli mahtavin merivalta, niin ei se kuitenkaan vielä ollut, niinkuin
se nyt on, voimakkaampi kaikkia muita valtoja yhteensä merellä,
ja sille kävikin varsin vaikeaksi ajan pitkään kestää Franskan ja
Espanjan yhdistettyjä laivastoja vastaan. Itäisillä merillä pääsi
Franska voitolle. Labourdonnais, Mauritius-saaren lahjakas ja kelpo
maaherra, teki brittiläisen laivaston vastustuksesta huolimatta retken
Indiaan, jossa hän maalle noustuansa järjesti armeijansa, tuli Madrasin
edustalle ja vaati kaupunkia sekä linnoitusta antautumaan. Linnan
avaimet annettiin hänelle. Franskan lippu pystytettiin St Georgin
linnoitukselle; ja valloittajat ottivat sotasaaliiksensa kompanian
varastohuoneissa löytyvät tavarat. Linnan antautuessa määrättiin, että
englantilaiset asukkaat joutuisivat sotavangeiksi kunniansanan pantilla
ja että kaupunki jäisi Franskalaisten haltuun kunnes lunnaat olivat
suoritetut. Labourdonnais pani puolestaan kunniansanansa panttiin
siitä, että kohtuutta noudatettaisiin lunnaiden määräämisessä.
Mutta Labourdonnais'in menestys herätti hänen kansalaisensa, Dupleix'n,
Pondisjerin maaherran kateuden. Dupleix oli sitä paitsi ryhtynyt
suuremmoisiin hankkeihin, joiden kanssa Madrasin palauttaminen
Englantilaisille oli jyrkimmässä ristiriidassa. Hän sanoi että
Labourdonnais toimissaan oli mennyt ulkopuolelle valtansa rajoja,
että valloitusten suhteen, jotka franskalainen armeija oli tehnyt
Indiassa, Pondisjerin maaherralla oli yksinomainen päätösvalta ja että
Madras oli perin pohjin hävitettävä. Labourdonnais'in ei auttanut
vastustella. Se närkästys, jonka antautumis-sopimuksen rikkominen oli
synnyttänyt Englantilaisissa, yltyi yhä suuremmaksi siitä tylystä
tavasta, jolla Dupleix kohteli kompanian arvokkaimpia virkamiehiä. Hän
tuotti vartijajoukolla St Georgen linnan maaherran ja useampia muita
saman linnan korkeimpia herroja Pondisjeriin, jossa he viidenkymmenen
tuhannen hengen katseltavina kuljetettiin riemusaatossa kaupungin
lävitse. Syystä katsottiin tämän törkeän kansainoikeuden loukkauksen
vapauttaneen Madrasin asukkaat heidän, Labourdonnais'ille antamainsa
sitoumusten täyttämisestä. Clive karkasi Muhamettilaisen puvussa
yön aikana kaupungista ja saapui St Davidin linnaan, joka on pieni,
Madrasin alueesen kuuluva englantilainen siirtopaikka.
Se tila, johon hän nyt oli joutunut, saattoi hänet varsin
luonnollisista syistä ryhtymään toimeen, joka oli paremmassa
sopusoinnussa hänen levottoman ja rajun luontonsa kanssa kuin
tavaratukkuin tarkastaminen ja rätinkien kirjoittaminen. Hän pyysi
päästä ja pääsikin vänrikiksi kompanian sotajoukkoon ja aloitti täten
sotatoimensa yhdenkolmatta vanhana. Se urhoollisuus, jota hän jo kunnon
tavalla oli osoittanut hurjassa kahdentaistelussa erään rautakouraisen,
kaikki St Davidin linnan miehet kauhistuttaneen sotilaan kanssa, teki
hänet pian kuuluisaksi satojenkin urhojen joukossa. Hän alkoi kohta
uudessa toimessaan näyttää muitakin ominaisuuksia, joita sitä ennen
ei ensinkään oltu huomattu, nimittäin neuvokasta ja terävää järkeä
sekä kunnioitusta laillista esivaltaa kohtaan. Hän osoitti kuntonsa
monessa taistelussa Franskalaisia vastaan ja saavutti majori Lavrence'n
erityisen huomion, jota pidettiin Indian etevimpänä brittiläisenä
upseerina.
Clive oli ainoastaan muutamia kuukausia ollut armeijassa kuin
sanoma tuli, että rauha oli tehty Englannin ja Franskan välillä.
Dupleix'in täytyi sen johdosta antaa Madras takaisin englantilaiselle
kompanialle, ja nuorella vänrikillä oli valta ryhtyä entiseen
toimeensa. Hän palasikin vähäksi aikaa kirjoituspöytänsä luo, jätti
sen jälleen auttaaksensa majori Lavrence'a muutamissa vähäisissä
kahakoissa maan alkuasukasten kanssa, jonka jälkeen hän taas astui
entiselle paikalleen. Hänen näin vuoron vaiheen ollessa milloin
sodan, milloin rauhan toimissa, tapahtui asioita, jotka panivat hänet
päättämään kumpaanko toimeen hänen vakituisesti oli antauminen. Indian
valtiolliset olosuhteet olivat muuttuneet. Rauha vallitsi Englannin ja
Franskan kruunujen välillä; mutta idässä kauppaakäyvän englantilaisen
ja franskalaisen kompanian välillä syttyi vaiherikas ja tärkeä sota,
jonka voitonhintana ei ollutkaan mitään vähempää, kuin Tamerlanin
huonekunnan perimys.
Se valtakunta, jonka Baber ja hänen Mongoolinsa perustivat
kuudennellatoista vuosisadalla, oli kauan avarimpia ja loistavimpia
koko maailmassa. Ei kellään kuninkaalla ollut niin runsaalti alamaisia
eikä kenenkään rahastoon tulvaillut niin suuria aarteita. Hindostanin
valtiasten rakennukset hämmästyttivät komeudellaan ja loistollansa
semmoisiakin matkustajoita, jotka olivat nähneet Pyhän Pietarin
kirkon. Se lukematoin seurue ja se uhkea komeus, joka ympäröi Delhin
valta-istuinta, lumosi niidenkin silmät, jotka olivat tottuneet
Versaillesin loistoon. Muutamilla niitä suuria varakuninkaita, jotka
moguli oli asettanut tämän vallan harjoittamiseen, oli yhden verran
alamaisia kuin Franskan kuninkaalla tahi Saksan keisarilla. Myöskin
näiden käskynhaltijain käskynhaltijat saattoivat, sekä alustansa
laveuden että tulojensa suuruuden puolesta, kilpailla semmoisten kuin
Toskanan suuriherttuan tahi Saksin vaaliruhtinaan kanssa.
Varsin vähän epäiltävä asia on, että tässä avarassa valtakunnassa,
joka pintapuoleltaan näytti niin voimakkaalta ja onnelliselta, sen
kukoistuksen parhaimmallakin ajalla oli paljoa huonompi hallinto
kuin missään Euroopan nykyisessä, huonoimmitenkaan hallitussa
valtakunnassa. Hallitus oli kaikkien niiden riettausten saastuttama,
jotka ovat välttämättömiä seurauksia itämaalaisesta despotismista ja
siitä että toinen kansansuku hallitsee toistansa. Kuninkaallisten
prinssien ristiriitaiset pyrinnöt synnyttivät koko joukon rikoksia
ja yleisiä vaurioita. Valtiaan kunnianhimoiset käskynhaltijat
pyrkivät vähä väliin saavuttamaan itsenäistä asemaa. Hindulaisten
hurjat laumat, jotka tuskallisesti kantoivat tuota vierasta i'estä,
jättivät veronsa usein suorittamatta, torjuivat takaisin hallituksen
lähettämät sotajoukot vuorivarustuksistaan ja samosivat aseissa
alas viljellyille tasangoille. Vaan huolimatta siitä, että hallinto
yhä edelleen pysyi entisellä huonolla kannallaan, huolimatta noista
satunnaisista mullistuksista, jotka panivat koko vartiorakennuksen
horjumaan, säilytti tämä avara valtakunta kuitenkin vielä muutamia
miespolvia yhteyden, mahtavuuden ja voimallisuuden ulkonäön. Mutta
koko Aurungseben pitkänä hallituskautena läheni se lähenemistänsä
loppuaan, huolimatta kaikesta mitä ruhtinas jäntevyydellänsä ja
valtioviisaudellaan sai aikaan. Hänen kuolemansa, joka tapahtui v.
1707, toi pikaisen häviön. Tuimat päällekarkaukset ulkoapäin ja
auttamatoin sisällinen, yhä tuntuvammaksi käyvä rappiotila jouduttivat
kumpikin puolestansa häviötä; ja muutamien vuosien kuluessa hajosi
valtakunta täydellisesti.
Teodosion jälkeläisten historialla ei ole aivan vähän yhtäläisyyttä
Aurungseben jälkeläisten historian kanssa. Mutta kenties sopii mogulein
häviötä parhaiten verrata Karolingein häviöön. Kaarle suuri oli tuskin
haudattu, kuin hänen perillistensä kunnottomuus ja heidän keskinäiset
riitansa alkoivat tuottaa heille itsellensä ylenkatsetta ja heidän
alamaisilleen tuhoa. Frankkien avara valtakunta hajosi tuhansiin
kappaleihin. Tuon kuuluisan nimen perillishylyillä, Kaarle paksulla,
Kaarle kaljupäällä ja Kaarle typerällä, ei ollut arvoa kuin nimeksi.
Hurjat päällekarkaajat, joilla ei ollut yhteyttä toistensa kanssa ei
sukukantansa, ei kielensä eikä uskontonsakaan suhteen, kokountuivat
maailman kaukaisimmista sokkeloista, ikäskuin keskinäisen suostumuksen
johdosta, ryöstämään maakuntia, joita hallitus ei enää kyennyt
puolustamaan. Merirosvot Pohjanmeren rantamailta tekivät ryöstöretkiä
Elbestä Pyrenean vuoriin saakka ja asettuivat viimein Seinevirran
viljavaan laaksoon. Unkarilaiset, joita nuo pelosta vapisevat munkit
pitivät ennustuksen Gogeina ja Magogeina, kuljettivat Lombardian
kaupungeista ryöstetyn saaliinsa kauas Pannonian metsiin. Sarasennit
hallitsivat Sisiliassa, hävittivät Campanian viljavat tasangot ja
levittivät kauhistusta yksin Roomankin muurien luona. Kesken näitä
tuhoja tapahtui suuri muutos valtakunnan sisällisissä oloissa. Kuoleman
turmiotila alkoi siittää uusia elämänkaavoja. Sillä välin kuin tuo
suuri valtioruumis kokonaisuudessaan oli horroksissa ja turtona, alkoi
jokainen sen erityinen jäsen tuntea omalla aistillaan ja toimia omalla
nerollaan. Juuri täällä, Euroopan historian hedelmättömimmällä ja
synkimmällä paikalla on se lähde, josta kaikki feodaaliset etuoikeudet
ja koko nykyinen aatelisto ovat valuneet. Tältä ajalta on meidän
etsiminen niiden ruhtinasten ensimmäistä ilmautumista, jotka vasallin
nimellä, vaan oikeastaan itsenäisinä kauan herttuan, markiisin tahi
kreivin arvonimellä hallitsivat melkein koko sitä aluetta, joka
aikoinaan oli kuulunut Kaarle suuren valtakuntaan.
Samanlainen tahi melkein samanlainen muutos tapahtui moguleinkin
valtakunnassa niiden neljän vuosikymmenen kuluessa, jotka seurasivat
Aurungseben kuolemata. Jakso nimellisiä valtiaita vaipui velttouteen
ja irstaisuuteen; he viettivät elämänsä suljetuissa palatseissa,
pureksien bangia, halaillen vuodetovereitansa ja kuunnellen ilvehtijäin
kokkapuheita, jakso hurjia päälleryntääjöitä samosi läntisten solien
kautta ryöstämään Hindostanin alttiiksi annettuja aarteita. Eräs
perssialainen valloittaja kulki Indusjoen poikki, marssi Delhin
kaupunkiin ja vei riemusaatossa pois ne kalleudet, joiden loisto
oli häikäissyt Roe'a ja Bernieriä, "riikinkukon valtaistuimen",
jonka Euroopan taitavimmat kädet olivat koristaneet Golkondan
kalliimmilla hohtokivillä ja tuon verrattoman kallisarvoisen "valon
vuoren", joka monen eriskummallisen vaiheen perästä viimein loisti
Rundsjit Singin rannerenkaassa ja nyt on pantu koristamaan Orissan
inhoittavaa epäjumalan kuvaa. Afganilaiset tulivat vuorostansa pian
saattamaan sen hävitystyön täydelliseksi, jonka Perssialaiset olivat
panneet alulle. Raiputanan sotaiset heimokunnat loivat päältänsä
Muhamettilaisten ikeen. Joukko palkkasotureja otti Rohilkundin
haltuunsa. Sheikeillä oli valta Indusjoella. Dsjantit herättivät
kauhistusta pitkin Dsjumnaa. Niistä vuorimaista, jotka ovat Indian
länsirannikolla, samosi vieläkin peljättävämpi heimokunta. Se oli
kauan jokaisen Indian alkuperäisen vallan kauhistuksena ja vasta monen
tuiman ja epätietoisen taistelun jälkeen saivat Englantilaiset onnensa
ja älynsä kautta sen kukistetuksi. Tämä hurja ryöväriklooni teki
ensimäisen ryöstöretkensä vuoriltaan Aurungseben hallitessa, ja kohta
hänen kuolemansa jälkeen opittiin tuon avaran valtakunnan jokaisessa
pohjukassa vapisemaan pelosta, kuin Marattilaisten mahtavata nimeä
mainittiin. He laskivat monta viljavaa varakuningaskuntaa täydellisesti
valtansa alle. Heidän alueensa ulottui koko niemimaan poikki, sen
toisesta rannasta toiseen. Marattilaisia sotapäällikköjä hallitsi
Punossa, Gvalioressa, Gutserotissa, Berarissa ja Tandsijoressa. Eivätkä
he sittenkään, vaikka olivatkin tulleet mahtaviksi hallitsijoiksi
luopuneet ryöstöretkistänsä. He säilyttivät yhä edelleen esi-isiensä
ryövärintavat. Kaikki ne seudut, jotka eivät kuuluneet heidän valtansa
alle, panivat he retkillään autioiksi. Missä heidän patarumpujensa
rätinä kuului, siellä otti maamies riisisäkin selkäänsä, kätki pienet
säästönsä vyötäisilleen ja pakeni vaimoineen lapsineen vuorille tahi
dsjungeleihin hyenain ja tiikerien suopeampaan läheisyyteen. Moni
maakunta lunasti satonsa vuotuisilla maksuilla. Myöskin se katala
varjokuva, joka yhä piti valtiaan arvonimen, suostui suorittamaan
tämän häpeällisen veron. Yhden saaliinhimoisen päällikön leiritulet
näkyivät Delhin kaupungin muureille. Toinen tuli joka vuosi äärettömän
suuren ratsujoukkonsa etupäässä Bengalin riisivainioille. Yksin
eurooppalaisetkin asiamiehet saivat olla peloissaan varastohuoneidensa
puolesta. Vähemmin kuin sata vuotta sitten katsottiin tarpeelliseksi
varustaa Kalkutta valleilla Berarin ratsumiehiä vastaan ja niiden
nimitys, Marattilaiskaivanto, säilyttää vielä vaaran muiston.
Kaikkialla, missä mogulin varakuninkaat vielä pitivät valtansa
voimassa, tulivat he yksinvaltiaiksi. He saattoivat vielä sanoilla
myöntää yliherruuden Tamerlanin huonekunnalle, samoin kuin Flanderin
kreivi tahi Burgundin herttua saattoi myöntää yliherruuden viimeisten
Karolingein kykenemättömimmälle houhkiolle. He saattoivat silloin
tällöin kohteliaisuuden vuoksi lähettää nimelliselle valtiaalleen
jonkun lahjan tahi pyytää häneltä jotakin arvonimeä. Mutta oikeastaan
he eivät enää olleet mielinmäärin viralta pantavia käskynhaltijoita,
vaan itsenäisiä ja perinnöllisiä ruhtinaita. Tällä tavalla saivat ne
muhamettilaiset kuningassuvut alkunsa, jotka tätä ennen hallitsivat
Bengalissa ja Karnatikissa, ja ne, jotka yhä vielä, vaikka ainoasti
vasalleina, harjoittavat muutamia kuninkaallisia valtaoikeuksia
Luknossa ja Hyderabadissa.
Mihin oli tämä sekasorto päättyvä? Oliko melske kestävä vuosisatoja?
Oliko se päättyvä uuden mahtavan vallan syntymisellä? Oliko
Muhamettilainen vai Marattilainen pääsevä Indian herraksi? Oliko toinen
Baber tuleva alas vuoriltaan tuoden Kabulin ja Korasfiin urhoolliset
heimokunnat varakkaampaa ja vähemmin sotaista heimoa vastaan? Kaikkia
näitä olettamisia saattoi katsoa mahdollisiksi. Mutta tuskinpa kukaan,
oli hän kuinka älykäs hyvänsä, olisi saattanut katsoa mahdolliseksi,
että kauppaseura, joka oli eroitettuna yhteydestä Indian kanssa
viidentoista tuhannen penikulman merimatkan kautta ja siellä ei omannut
kuin muutamia kymmeniä tynnyrinaloja maata kaupankäyntiänsä varten,
voisi vähemmässä kuin sadassa vuodessa levittää valtansa Komorinin
niemekkeestä Himalaijan ikuisella lumella peitettyihin kukkuloihin
saakka, voisi pakoittaa Marattilaiset ja Muhamettilaiset unohtamaan
keskinäiset riitansa kukistamalla kumpaisetkin, voisi lannistaa yksin
nekin hurjat heimokunnat, jotka olivat pitäneet puolensa mahtavimpia
moguleja vastaan ja, yhdistettyään lakiensa alle sata miljoonaa henkeä,
kantaa voitolliset aseensa kauas Burrempuuterin itäpuolelle ja kauas
Hydaspen länsipuolelle, voisi määrätä rauhan ehtoja Avan porteilla ja
asettaa vasallejansa Kandaharin valtaistuimelle.
Se mies, joka ensin katsoi eurooppalaisen vallan perustamisen
mogulein valtakunnan raunioille mahdolliseksi, oli Dupleix. Tämä
tuuma syntyi tuon innokkaan, kykenevän ja kekseliään miehen mielessä
aikana, jolloin englantilaisen kompanian etevimmät palvelijat eivät
työskennelleet kuin kauppakirjainsa ja lastilippujensa kanssa.
Eikä hänellä ollut paljastaan tarkoitusperät mielessään. Hänellä
oli myöskin oikea ja tarkka käsitys välikappaleista, joilla ne oli
saavutettavat. Hän huomasi selvästi, ett'ei suurin sotavoima, jonka
Indian ruhtinaat kykenivät tuomaan taistelukentälle, voinut pitää
puoliaan vähäistä, länsimaiseen sotakuriin harjoitettua ja länsimaisen
taktiikin mukaan johdatettua joukkoa vastaan. Hän huomasi myöskin,
että Indian syntyperäisistä miehistä kävi eurooppalaisten päällikköjen
johdolla muodostaminen armeijoita, jommoisia Saksilainen tahi Fredrik
ylpeileisivät komentaa. Hän käsitti aivan selvästi, että helpoin ja
mukavin keino eurooppalaiselle seikkailijalle pitää korkein valta
Indiassa käsissään oli ohjata nabobin tahi nisamin arvonimellä
kunnioitetun komean nukin toimia ja puhua hänen suunsa kautta. Tämä
älykäs ja pyrinnöissään harras Franskalainen oivalsi ja harjoitti
ensin sekä niitä sotatemppuja että niitä valtiollisia vehkeitä,
joita Englantilaiset muutamia vuosia jäljestäpäin niin erinomaisella
menestyksellä käyttivät hyväksensä.
Indian tila oli semmoinen, että tuskin miltään vehkeeltä puuttui joko
vanhojen lakien tahi voimassa olevien olojen tarjoomaa tekosyytä.
Kaikki oikeussuhteet olivat peräti epävakaisella kannalla, ja ne
Eurooppalaiset, jotka ottivat osaa maan syntyperäisten kansojen
riitoihin, tekivät sekasorron perinpohjaiseksi käyttämällä länsimaiden
yleisiä lakeja ja läänitysoloihin perustuvia säännöksiä Aasian
politiikissa. Jos oli tarpeenmukaista pitää nabobia itsenäisenä
ruhtinaana, niin löytyi siihen vallan mainio perustus. Hän oli
todellisesti itsenäinen. Jos oli tarpeenmukaista pitää häntä paljaana
Delhin hovin käskynhaltijana, niin ei se käynyt vaikeaksi, sillä
semmoinen oli hänen asemansa lain mukaan. Jos oli tarpeenmukaista pitää
hänen arvoansa perinnöllisenä tahi ainoasti hänen ijäksensä annettuna
tahi semmoisena jonka moguli mielensä mukaan sai ottaa pois, niin
löytyi kaikille näille katsomuskannoille perustuksia ja tekosyitä.
Se puolue, jolla oli Baberin perillinen käsissään, esitti hänet
epäämättömänä, laillisena ja rajattomana itsevaltiaana, jota kaikkien
alempien vallanomaisten tuli totella. Siltä puolueelta, jota vastaan
hänen arvonimeänsä käytettiin, ei puuttunut todenmukaisia perustuksia
väittää, että valtakunta de facto jo oli hajonnut, ja että mieletöintä
olisi ollut pitää häntä Hindostanin todellisena hallitsijana, jos kohta
saattoikin kuulua asiaan että mogulille arvokkaana jätteenä oloista,
jotka eivät enää olleet olemassa, osoitettiin kunnioitusta.
Vuonna 1748 kuoli eräs Indian mahtavimpia uusia herroja, tuo mainio
nisami ai Mulk, joka oli Dekanin varakuningas. Hänen poikansa, Nasir
Dsjung, peri hänen valtansa. Tämän korkea-arvoisen miehen alle
kuuluvista maakunnista oli Karnatik varakkain ja avarin. Sitä hallitsi
eräs vanha nabobi, jonka nimen Englantilaiset väänsivät Anaverdi
Kaniksi.
Mutta kilpailijoita löytyi sekä varakuningaskunnan että sen alle
kuuluvan maakunnan hallitukseen. Mirsafa Dsjung, nisami ai Mulkin
pojanpoika, ilmaantui kilpailijaksi Nasir Dsjungille. Tsjunda Sahib,
joka oli erään sitä ennen Karnatikissa hallinneen nabobin vävypoika,
saattoi Anaverdi Kanin arvon riidan alaiseksi. Indian lain epävakainen
kanta teki sekä Mirsafa Dsjungille että Tsjunda Sahibille helpoksi
antaa pyrinnöillensä jotakin oikeuden tapaista perustusta. Heidän ei
ollut vaikea löytää peräti epäjärjestykseen joutuneessa yhteiskunnassa
saaliinhimoisia seikkailijoita, jotka seurasivat heidän lippuansa. He
liittyivät yhteisiin harrastuksiin samosivat Karnatikiin ja pyysivät
apua Franskalaisilta, joiden maine oli kohonnut heidän menestyksensä
johdosta tuossa äskeisessä sodassa Englantilaisia vastaan Koromandelin
rannikolla.
Ei mikään tapaus olisi voinut olla enemmin mieleen tuolle terävälle
ja kunnianhimoiselle Dupleix'ille. Nabobin asettaminen Karnatikiin,
varakuninkaan asettaminen Dekaniin ja koko etelä-Indian hallitseminen
heidän nimissään oli todellakin viehättävä näköala. Hän teki liiton
pretendenttien kanssa ja lähetti 400 Franskalaista sekä 2,000
eurooppalaiseen sotataitoon harjoitettua sepoita liittolaistensa
avuksi. Tappelu taisteltiin. Franskalaiset osoittivat erinomaista
kuntoa Anaverdi Kan voitettiin ja tapettiin. Hänen poikansa, joka
sittemmin oli Englannissa hyvin tunnettu Arkotin nabobin nimellä, ja
jolle Burken kaunopuheliaisuus on tuottanut ei vähääkään kadehdittavan
kuolemattomuuden, pakeni armeijansa vähäisen jäännöksen kanssa
Tritsjinopoliin, ja voittajat tulivat kerrassaan melkein koko
Karnatikin herroiksi.
Tämä ei ollut kuin alku Dupleix'in menestykseen. Muutamien kuukausien
taistelujen, keskustelujen ja vehkeilemisten perästä näytti hänen
taitonsa ja onnensa kaikkialla päässeen voitolle. Nasir Dsjungin
lopettivat hänen omat puoltajansa, Mirsafa Dsjung oli Dekanin herra,
ja Franskalaisten aseiden sekä Franskalaisten politiikin voitto oli
täydellinen. Pondisjerissa oli kaikki sulaa ihastusta ja juhlamenoa.
Riemulaukauksia ammuttiin pattereilta ja kirkoissa veisattiin
Te Deumia. Uusi nisami tuli sinne tervehtimään liittolaisiansa,
ja hänen valtaan-asettamisensa juhlallisuudet vietettiin siellä
suurella loistolla. Dupleix tuli kaupunkiin samassa palankinissa
nisamin kanssa. Hän oli puettu korkea-arvoisimpain Muhamettilaisten
käyttämään pukuun, ja kaikkien hovilaisten joukossa oli hänellä etusija
senjälkeen vietetyssä juhlassa. Hän julistettiin kuvernööriksi,
suuremmalla vallalla kuin itse Tsjunda Sahibilla oli, Kristnen joen ja
Komorinin niemekkeen välisessä osassa Indiata, joka alue on melkein
yhtä avara kuin Franskan maa. Hänelle uskottiin päällikkyys 7,000
ratsumiehen yli. Julistettiin, ett'ei Karnatikissa saanut löytyä
mitään muuta rahapajaa kuin se, joka oli Pondisjerissa. Suuri osa
niitä aarteita, joita Dekanin edelliset varakuninkaat olivat kooneet,
joutuivat nyt franskalaisen maaherran kirstuihin. Huhu kertoi hänen
saaneen 200,000 puntaa puhdasta rahaa ja sitä paitsi vielä paljo
kallisarvoisia juveelia. Oikeastaan ei hänen tuloillansa voinut olla
paljo minkäänlaisia rajoja. Hän hallitsi kolmeakymmentä miljoonaa
henkeä melkein rajattomalla vallalla. Ei mitään kunnianosoitusta
eikä mitään tuloa voitu saavuttaa hallitukselta muutoin kuin hänen
välityksensä kautta. Nisami ei lukenut mitään anomusta, johon hän ei
ollut kirjoittanut nimeänsä alle.
Mirsafa Dsjung ei elänyt kuin muutamia kuukausia koroituksensa jälkeen.
Mutta toinen ruhtinas samasta suvusta nostettiin valta-istuimelle
Franskalaisten vaikutuksen kautta, ja tämä vahvisti kaikki ne
lupaukset, jotka hänen edeltäjänsä oli tehnyt. Dupleix oli nyt Indian
mahtavin mies. Hänen kansalaisensa kehuivat, että hänen nimeänsä
mainittiin kunnioituksella Delhinkin palatsin huoneissa. Maan
syntyperäiset asukkaat katselivat hämmästyksellä sitä menestystä, jolla
eurooppalainen seikkailija, niin vähässä kuin neljän vuoden ajassa, oli
enentänyt valtaansa Aasiassa. Eikä tuo turhanmaisen kunnianhimoinen
Franskalainen tyytynyt siihen, että tämä valta oli hänellä olemassa.
Hän mieli kopeilla kerskauksilla näyttää suuruuttansa alamaisilleen ja
kilpailijoillensa. Lähelle sitä paikkaa, jossa hänen politiikkansa,
Nasir Dsjungin kukistamisella ja Mirsafan koroittamisella, oli
viettänyt suurimmat voittoriemunsa, päätti hän pystyttää patsaan,
jonka neljällä sivulla neljä ylpeätä kirjoitusta neljällä eri kielellä
julisti hänen kunniaansa kaikille itämaiden kansoille. Tämän uhkean
pylvään alle kaivettiin muistorahoja, joihin oli lyöty vertauskuvia
hänen voitoistansa, ja sen ympärille kohosi kaupunki tuolla uljaalla
nimellä Dupleix Fatihabad, joka merkitsee: Dupleix'in voiton kaupunki.
Englantilaiset olivat tehneet muutamia heikkoja ja epäröiviä yrityksiä
taukouttaa tuon kilpailevan kompanian pikaista ja loistavaa edistystä
ja tunnustivat yhä edelleen Mahommed Alin Karnatikin nabobiksi.
Mutta Mahommed Alin alue rajoittui paljaasen Tritsjinopoliin ja
Tritsjinopolia piiritti par'aikaa Tsjunda Sahib ja hänen franskalaiset
apujoukkonsa. Piirityksen keskeyttäminen näytti mahdottomalta. Sillä
pienellä joukolla, joka silloin oli Madrasissa, ei ollut päällikköä.
Majori Lavrence oli palannut Englantiin ja uudisasumukseen ei jäänyt
ainoatakaan kokeneempaa upseeria. Maan syntyperäiset asukkaat
olivat tottuneet halveksimaan sitä mahtavata kansaa, joka pian oli
tuleva heidän kukistajaksensa ja hallitsijakseen. He olivat nähneet
franskalaisen lipun liehuvan Georgin linnoituksella; he olivat nähneet
englantilaisen kauppaseuran päämiehiä kuljetettavan riemusaatossa
pitkin Pondisjerin katuja; he olivat nähneet Dupleix'in aseiden ja
hankkeiden kaikkialla onnistuvan, sillä välin kuin se vastarinta,
jonka Madrasin vallanomaiset olivat asettaneet hänen menestyksellensä,
ainoastaan paljasti näiden oman heikkouden ja koroitti hänen
kunniatansa. Tällä hetkellä ohjasi tuntemattoman englantilaisen
nuorukaisen kunto ja äly onnen, vaiheet peräti toiselle polulle.
Clive oli nyt viidenkolmatta vanha. Oltuansa jonkun aikaa milloin
sotilaan, milloin kauppakirjurin toimessa, joutui hän vihdoin
semmoiseen asemaan, jossa kysyttiin sekä toista että toista, nimittäin
sotaväen komisariukseksi kapteenin arvolla. Olojen hätätila jännitti
kaikki hänen voimansa. Hän koki osoittaa esimiehilleen että, jos ei
tehtäisi jotakin tarmokasta ponnistusta, Tritsjinopoli kukistuisi,
Anaverdi Kanin suku hukkuisi ja Franskalaiset tulisivat koko Indian
niemimaan varsinaisiksi hallitsijoiksi. Joku kova isku oli muka
välttämättömästi lyötävä. Jos käytiin Arkotin kimppuun, joka oli
Karnatikin pääkaupunki ja nabobin lempiasunto, niin, arveli hän, ei
ollut mahdotointa, että Tritsjinopolin piiritys tulisi keskeytetyksi.
Englantilaisen siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat peräti
levottomina Dupleix'in menestyksen johdosta ja pelkäsivät, että Madras,
uuden sodan syttyessä Franskan ja Ison Britannian välillä, paikalla
joutuisi Franskalaisten haltuun ja tulisi hävitetyksi, suostuivat
Clive'n ehdotukseen ja uskoivat sen toimeenpanemisen hänelle itselleen.
Nuori päällikkö pantiin kahdensadan Englantilaisen, ja kolmensadan,
eurooppalaiseen tapaan varustetun ja harjoitetun sepoin johtajaksi.
Ainoastaan kaksi niistä kahdeksasta upseerista, jotka Clive'n
alla komensivat tätä pientä joukkoa, oli sitä ennen ollut mukana
taistelussa, ja neljä näistä kahdeksasta oli kompanian asiamiehiä,
jotka Clive'n esimerkki oli saattanut tarjoomaan apuansa sodan
tehtävissä. Ilma oli myrskyinen, vaan Clive riensi ukkoisen jyrinän,
salamoiden ja sateen läpi Arkotin portille. Kovasti säikähtyneet
puolustajat luopuivat linnasta, ja Englantilaiset ottivat sen miekan
lyönnittä.
Mutta Clive tiesi vallan hyvin, ett'ei hänen niin tuostaan sallittaisi
pitää valloitustansa. Hän alkoi paikalla koota ruokavaroja, tehdä
varustuksia ja valmistaida piiritystä kestämään. Tuo hänen saapuessaan
paennut linnanväki oli nyt toipunut kauhistuksestaan ja asettui
karttuneena läheisyydestä saatujen, suurten lisävoimain kautta,
kolmeksi tuhanneksi mieheksi, aivan kaupungin luo. Clive marssi yön
hiljaisuudessa ulos linnoituksesta, karkasi äkkiarvaamatta vihollisen
leiriin, kaatoi heitä suuren lukumäärän, hajoitti tähdeosan ja palasi
asemilleen menettämättä ainoatakaan miestä.
Tsjunda Sahib, joka franskalaisten liittolaistensa kanssa par'aikaa
piiritti Tritsjinopolia, sai pian tiedon näistä tapauksista. Hän
eroitti paikalla joukostansa 4,000 miestä ja lähetti ne Arkotia
vastaan. Näihin yhtyi pian sen joukon jätteet, jotka Clive oli lyönyt
hajalle. Sitä paitsi liittyi tätä voimaa kartuttamaan 2,000 miestä
Velloresta ja toinen vieläkin tärkeämpi lisäjoukko, nimittäin 150
franskalaista sotilasta, jotka Dupleix oli lähettänyt Pondisjeristä.
Koko tätä armeijaa, jossa oli 10,000 miestä, komensi Radsja Sahib, joka
oli Tsjunda Sahibin poika.
Radsja Sahib marssi saartamaan Arkotin linnaa, joka ei näyttänyt
ollenkaan voivan kestää piiritystä. Muurit olivat hajallaan, haudat
kuivat, vallit liian kapeat kannattamaan tykkejä ja patterit liian
matalat antamaan suojaa sotamiehille. Tapaturmat olivat kovasti
vähentäneet pienilukuista linnanväkeä. Heitä oli kaikkiansa 120
Eurooppalaista ja 200 sepoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä,
ruokavarat olivat vähissä, ja se päällikkö jonka tuli johtaa linnan
puolustusta tässä tukalassa tilassa, oli viidenkolmatta vuoden ikäinen
mies, joka oli saanut kauppakirjurin kasvatuksen.
Viisikymmentä päivää kesti piiritystä. Viisikymmentä päivää johti tämä
nuori päällikkö puolustusta jäntevyydellä, valppaudella ja taidolla,
joka olisi ollut kunniaksi Euroopan vanhimmalle sotamarsalkalle. Mutta
muurien lovet laajenivat laajenemistaan. Linnaväki alkoi saada kokea
näljän kovuutta. Asiain tällä kannalla ollessa olisi jokaisen, näin
vähillä upseereilla varustetun joukon suhteen saattanut peljätä, että
se alkaisi osoittaa tottelemattomuutta; ja vaara kävi vielä suuremmaksi
sentähden, että joukossa oli miehiä, joilla oli vallan eri sukuperänsä,
ihokarvansa, kielensä, tapansa ja uskontonsa. Mutta tämän pienen
joukon päällikköänsä kohtaan osoittama alttius oli niin suuri, että
se voittaa kaikki, mitä on kerrottu Caesarin kymmenennestä legionasta
ja Napoleonin vanhasta kaartista. Clive'n sepoit eivät tulleet hänen
luoksensa valittamaan ruuan niukkuutta, vaan he tulivat ehdoittamaan,
että kaikki elo annettaisiin Eurooppalaisille, jotka muka tarvitsivat
enemmin ruumiinsa ravinnoksi kuin syntyperäiset Aasialaiset. He
sanoivat sen vetelän liemen riittävän itselleen, joka keitettiin
riisistä. Historiassa ei ole tavattavana liikuttavampaa esimerkkiä
sotilaan uskollisuudesta tahi vallitsevan hengen vaikutuksesta.
Madrasin hallituksen yritys pelastaa heidät piiritystilasta oli
rauennut tyhjiin. Mutta vielä toivottiin apua toiselta suunnalta.
6,000 Marattilaista, puoliksi sotilaita, puoliksi ryövärejä oli erään
Morari Row-nimisen päällikön komennon alla palkattu Mahommed Alin
apuväeksi; mutta arvellen Franskalaisten aseita vastustamattomiksi
ja Tsjunda Sahibin voittoa varmaksi, olivat he tähän saakka tyhjin
toimin seisoneet Karnatikin rajalla. Huhu Arkotin puolustuksesta
herätti heidät horroksista. Morari Row sanoi, ett'ei hän milloinkaan
ennen ollut uskonut Englantilaisten voivan taistella, mutta hän oli
valmis heitä auttamaan, nähtyänsä heillä olevan kuntoa itse auttamaan
itseänsä. Radsja Sahib tiesi, että Marattilaiset olivat liikkeellä.
Hänen täytyi nyt pitää kiirettä. Ensin kävi hän keskustelemaan. Hän
tarjosi suuria summia Clive'lle joka ylenkatseella hylkäsi ne. Hän
uhkasi paikalla ottaa linnan väkiryntäyksellä ja laskea jok'ainoan
miehen miekan alle, jos hänen ehdoituksiinsa ei suostuttaisi. Clive
vastasi luonteensa mukaisella uljuudella, että hänen isänsä oli
vallananastaja, että hänen sotilaansa olivat roistoja ja että hänelle
oli parasta tarkoin punnita asiata, ennenkuin lähetti semmoisia
pelkuria loveen, jota englantilaiset sotilaat puolustivat.