Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin
vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen
julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän
tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa,
mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin
paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä
kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja,
joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki
asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan
Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus
Gabriel de la Gardien kanssa.
Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta
mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se
vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi
ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä
ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista
jalkaväkeä?
Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin
vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan
jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki,
ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien
sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas
Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä...
Mitä silloin voisikaan tapahtua?
Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli
peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus,
jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken
merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä
kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille
Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä
enemmän heikontanut voimiaan.
Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja
kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien
hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton
Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle
miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.
Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas
kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin
huonetta... Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja
lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin
nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin
Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.
Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään
huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi
hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!... Oliko
hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa
olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa,
vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa
hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli
vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt
palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»
Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa
pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat.
Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen
näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka
olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän
näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten
rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.
Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo
noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä
kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön,
helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen
korvaansa:
»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä...»
»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta?
Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se
kenelle hyvänsä?»
Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.
Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on
heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö
suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen
takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle
Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä
saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta
kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon
pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle
kukistamattomalle voimalle?
Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas,
Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen,
Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa!
— toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia
everstejä!... Eikö se ole pilaa, komediaa?
Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.
— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla
hulluksi!... Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!
Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.
— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill
viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras,
mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan
halveksimaan...
Mitä tehdä?
Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta
heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat
yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään.
Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin
käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei
ollut sekä sotilas että puolalainen.
Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten,
jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla
esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa... Tarvittiin
ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.
Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen?
Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta
ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät
vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita
sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa
Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea
soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän
oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin
luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi
Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan,
seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan.
Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot,
kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren
ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti
väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut
komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut
hänen puolelleen.
»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli
synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan
tahdo kanssani jakaa...»
»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.
»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.
Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo
tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja
vaipui ajatuksiinsa.
Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita,
niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen
sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä
oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä,
kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä
ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi
voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas
kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae!
Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko
lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet.
Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen
se oli suurhetmani.
— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä
missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?
»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.
»Liettua!» — vastaa ylpeys.
Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä
Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.
— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin
sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle...
Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.
— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen
alkoi minua kiusata. Mitä uutta?
— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua
sisään kutsumatta.
— Anna se nopeasti tänne!
Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.
Se kuului:
»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa
suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan
voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä
sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia
meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani
yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon
tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi
kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme
ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta,
niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua
Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka
joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan
minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin
onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja
pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua,
sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä
liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja
sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan
kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan
haltuun!
Michal Kazimierz Radziwill,
Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»
Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja
alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.
»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että
aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!... Haa! Vaikeata!
Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä... Meidän
puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua
kylvää, se ei tule myöskään niittämään...»
»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.
— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.
— Vastausta ei tule.
— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?
— Odotahan... Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?
— Ovat.
— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?
— On.
— Mitä Kmicic tekee?
— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta
Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan,
mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.
— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?
— Ei ollut käskyä pidättää.
— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin
tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että
lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna
hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen
palkka ja antamaan heidän huvitella... Sano myöskin, että hän saa
Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo
hengenahdistus... Odota!
— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?
— Mitä Kmicic tekee?
‒ Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.
‒ Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta
anna ottaa häneltä köydet pois.
— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen...
— Ole huoletta! Mene!
Harasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja
pani sen pöydälle kätensä ylettyville.
Neljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana.
Ruhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.
Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut
ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti,
mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut
äärettömään epätoivoon.
Molemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:
— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!
— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu,
jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa
kaikki yhdentekevää!
— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.
— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden... Nyt
minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.
‒ Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi
kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.
Samassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:
— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa
minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut
puolustaa maata?
— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.
— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata
painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin
eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te
ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt
olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin
kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei
niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut
rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!...
Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo
ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan
saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa,
kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi,
sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee,
Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi
siitä, jos se olisi mahdollista... Näyttäkää te, jotka tuomitsette
minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte,
tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki
lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.
Kmicic oli vaiti.
— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut
suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä
siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta
menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa
ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja
kaikki viholliset maasta!... Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä
kaadu!... Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!...?
— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei
minulle kuulu, siitä en välitä... Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta
vastaan, niin hyökkään!
— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä
se minun tehtäväkseni ja luota minuun!
— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja
jatkoi:
— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun
nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele... Olen nostanut sinut
jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin
isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja
valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä
salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut
katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki
vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa
millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet,
sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta
mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet?
Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?
Ruhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:
— Jumalani! Jumalani! Jumalani!
Hetken kuluttua hän jatkoi taas:
— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja
rappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa
tautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat
parantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen
luottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat
ristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta... Kristuksen veren
ja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi
asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla
ajattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua
on petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?... Miksi
katsot minuun noin hämmästyneenä?... Saat nähdä, että hämmästyt vielä
enemmän, kun kuulet kaikki... sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin,
jota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta
minä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä
peräydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn,
mutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi!
Minä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy
ensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee
vastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni
kautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja
Gosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa
isänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen
käytettäviä... Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja...
Sellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt.
Kunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä
siihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole,
otan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!...
Sen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän
todellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli
jotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä
Vihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:
— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?... Mikä on
päämääränne?...
— Kruunu! — huudahti Radziwill.
— Hyvä Jumala!...
Seurasi syvä hiljaisuus. Huuhkaja vain linnan tornissa huusi vihlovasti.
— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki... — sanoi ruhtinas. Valtakunta
joutuu perikatoon... sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa
pelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen
synnyinmaamme... ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin
feniks-lintu... Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä
päähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva... Olen
jättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan
toisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen
sisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot.
Kuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei
ole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa.
He voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa
he eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi
yksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan
vartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä
voi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan
Suur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia
valtauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan
kanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni
laskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä
hetkellä on todellisuudessa maan valtias... [Tarkoitetaan Venäjän
tsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä
suoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten»
nimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten
»hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä
mielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin
mahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä
ota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko
minulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä
veisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko
toista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen
taakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja
sukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja
rajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus
tulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä
kyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua... sillä tunnen
itsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden
minun päämääräni onkin korkealla... Ja tässä taivaallisessa valossa
ja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä —
että minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja
lujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.
Ruhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin
omituisesti.
— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää
tätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!
— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten...
Ruotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät
hänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle
jälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit... Kenen he valitsevat, jos
tahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi
mahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen
valtaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin... Puolalaiset
eivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee
täällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja
turkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin
käyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja
typerä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas
muodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin
saamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää
hallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon
heille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!...»], ja
minä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan,
jonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin
ja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme,
samalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala,
joka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun
ja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät
minun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!... Tässä seison...
Ruhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:
— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!...
— Ruhtinas!... Ruhtinas!... — huusi Kmicic.
— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi!
Sano minua petturiksi!... Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka
minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista
se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu
Jumalan tuomioistuimen eteen... Siellä meidät tuomittakoon...
Kmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.
— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan
isä! Pelastaja!
Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi
hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.
— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —
Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän
kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet... Nouse, tuleva suurhetmani ja
Vilnon vojevoda!...
Taivaalla alkoi kajastaa.