Ja herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta,
mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »... Tämän
sopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja
jälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen...» — niin silloin
kävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin
myrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz
puheeseen ja alkoi rukoilla:
— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme!
Kristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen
työ menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä
veljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen
ylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle
tekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta
kunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile
teitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja
aatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta
kohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä,
vielä on aikaa muuttaa päätös!... Olkaa armollinen itsellenne, olkaa
armollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!
— Älkää tehkö sitä! Olkaa armollinen! — huusivat sadat äänet.
Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz
lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:
— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä
mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:
— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta?
Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko
te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä
valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan
teoistani Jumalan edessä!
Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin
sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:
— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät
ja tiesin, mitä oli tapahtuva... Mutta muistakaa, että miekka riippuu
päittenne päällä!...
Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin
epätoivoinen huudahdus:
— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään
tuota käärmettä!... Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!
— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa!
— huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle... häpeä ja Jumalan
viha!
Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen
lyömänä, puhkesi puheeseen:
— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet?
Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta!
Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan!
Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!
Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan
ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi
komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc,
viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat
kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:
— Petturi, petturi!...
Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat
sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena
maahan.
— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.
Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin
ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit
käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.
— Seis! — komensi ruhtinas.
Sitten hän kääntyi everstien puoleen:
— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!
— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! —
sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.
— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.
— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy
totella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois
komentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.
Heitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta
Mirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat
Skrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan
paikoilleen.
Skottilainen jalkaväki piiritti nämä muurina.
Kun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden
mukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta,
ja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:
— Jumala!... Jumala!... Jumala!... Mitä olen tehnyt?
Silloin hän oli kuullut äänen kuiskaavan hiljaa läheltään:
— Andrzej!... Andrzej!...
— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!... — vaikeroi ritari tarttuen
molemmin käsin tukkaansa.
Neiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat
silmät iskivät Kmiciciin:
— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!... Valitkaa!...
Kaikkivaltias Jumala!... Mitä teette?... Valitkaa!...
— Jumala!... Jumala!... voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä
kajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan
ruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt
myöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic!
Tännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän
seisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen
mielettömästi eteensä huulet sinisinä.
Yht'äkkiä hän kääntyi neiti Billewiczin puoleen ojentaen kätensä.
— Oleńka!... Oleńka!... — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi,
jota on kohdannut vääryys.
Mutta Oleńka peräytyi hänen luotaan inhon ja vihan ilme kasvoillaan.
— Pois... petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi:
»Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit
mukanaan.
Kmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja
miksi menee.
Pidot olivat päättyneet...