Varsin pian Tukholman juhlapäivien jälkeen puhkesi pohjois-Ruotsissa
kapina. Herttuat Juhana ja Kaarle olivat tavattoman nopeasti tehneet
liiton aatelin kanssa. Ja niin pian kuin tuli tiedoksi, että kuninkaan
veljet olivat asettuneet kuningasvastaisen puolueen johtajiksi, liittyi
heihin joka puolelta väkeä.
Nyt vasta nähtiin, miten suuri tyytymättömyys maassa oli, ja tuskinpa
kapinan puhkeamiseen olisi tarvittu edes sitä salaperäistä ja taitavaa
valmistusta, johon Juhana jo aikaisemmin oli ryhtynyt.
Kaikkein ensiksi molemmat herttuat hyökkäsivät meren puolelta pienellä
joukollaan, joka oli kokoonpantu heidän omista alamaisistaan.
Talonpojat pysyttelivät toistaiseksi vielä edottavalla kannalla, mutta
kapinoitsevien joukko lisääntyi kuitenkin huomattavasti.
Vihdoin veljekset, nähdessään, miten heidän yrityksensä voitti yhä
enemmän kannatusta, julistivat sodan kuningasta vastaan ilmoittaen
syyksi sen, että hän oli valtakunnan ja kuninkaallisen huoneen häpeäksi
korottanut talonpoikaistytön kuningattareksi sekä rakastajattarensa
äpärän Ruotsin kruununperilliseksi.
Kuningas nauroi vihoissaan, kun hänelle tuotiin tämä sodanjulistus.
Hän repi rikki pergamentin, jolle sodanjulistus oli kirjoitettu, ja pui
nyrkkiään.
"Tulkoot vaan!" mutisi hän hampaittensa välissä. "Verisinä minä
lähetän kotiin ne, jotka uskaltavat nousta minua vastaan. Enkö minä
ole kuningas? Eikö kansa seiso takanani? Kansa ja armeija puolustavat
minua; kuka voi sellaisen muurin voittaa."
Siitä huolimatta hän oli levoton. Hänen täytyi jälleen ajatella
vanhuksen ennustusta. Joku hänen seuralaisistaan oli myöskin hymyillyt
hänen sanoilleen. Hän huomasi sen ja oli vaiti. Mutta hän näki, että
vaara oli suuri ja että hänen oli pakko kerätä koko voimansa kokoon.
Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja kirjoitti toisen kirjelmän
toisensa jälkeen. Hän lähetti ne niihin kaupunkeihin, jotka olivat
kapinoitsijoiden tien varrella. Hän lupasi heille apua ja pyysi heitä
pitämään puoliaan kunnes hän saapui vapauttamaan heidät.
Siitä huolimatta antautui toinen kaupunki toisensa jälkeen. Yhä
suuremmaksi kasvoi kapinoitsijoiden joukko, talonpoikienkin pariin oli
kapina levinnyt.
Luoteinen osa Ruotsia oli ilman miekaniskua antautunut kuninkaan
veljien puolelle. Upsalassa he pysähtyivät, kokosivat hajalliset
joukkonsa vahvaksi talonpoikaisarmeijaksi, yhtyivät aatelisten
joukkoihin ja läksivät yhteisvoimin Tukholmaa vastaan.
Ei missään heitä vastustettu, yhä vain uusia voimia liittyi heihin.
Vasta Tukholman linnoitettujen muurien ulkopuolella heidän oli pakko
pysähtyä.
He pystyttivät leirinsä vähän matkan päähän kaupungista, niin sanotulle
pohjoismalmille.
Kuningas kulki näinä aikoina tuntikausia huoneissaan edestakaisin
voimatta tehdä mitään päätöstä.
Hän oli ollut aivan voimaton, ei hän ollut voinut millään estää
kapinoitsijoiden kulkua; hänen sotajoukkonsa oli Tanskan rintamalla.
Kaupungista pakenivat asukkaat joukottain kiiruhtaen uutta herraa
vastaan. Yksinpä kuninkaan omasta ympäristöstäkin monet, jotka olivat
tekeytyneet ystäviksi, katosivat jäljettömiin.
Hänen täytyi sulkea muurit ja antaa vartioida torneja, voidakseen estää
yleistä pakoa. Nyt kun vihollinen oli kaupungin ulkopuolella, oli
ryhdyttävä puolustukseen ja valmistauduttava piirityksen varalta.
Kerran Kaarina hiipi kuninkaan luo. Tuskissaan, kyyneleet silmissä, hän
syleili tätä. Kuningas oli koettanut salata häneltä aseman vakavuuden,
mutta nähtyään liehuvat liput vihollisen leirissä sekä ihmisten
pakenevan suurissa joukoin, oli asioiden oikea tila hänelle selvinnyt.
Oli ilta ennen odotettavissa olevaa hyökkäystä. Eerik ei tahtonut sitä
vieläkään uskoa, hän ei tosin voinut enää mitään tehdä, mutta hän
toivoi sittenkin, että asiat odottamattomalla tavalla kääntyisivät
parempaan päin.
"Eerik —" kuiskasi Kaarina.
"Mitä —?"
Hänen äänensä tuntui tulevan etäisyydestä.
"Onko totta, että veljesi ovat sotavoiman keralla saapuneet kaupungin
ulkopuolelle?" kysyi Kaarina pelokkaana.
Eerik nyökkäsi vain vastaamatta mitään.
"Mitä aiot tehdä, Eerik?"
Taaskin hän oli vaiti; hän ei tiennyt mitä tehdä. Mutta hän veti
Kaarinan puoleensa rauhoittaakseen häntä ja tullakseen itse hänen
läheisyydessään rauhalliseksi.
Kaarina purskahti äänekkääseen itkuun.
"Ja minun tähteni," valitti hän, "kaikki vain minun tähteni."
"Ei sinun tähtesi, Kaarina, se on vain tekosyy. He ovat aina olleet
minua vastaan."
Eerik huokasi syvään.
"Ja vaikkapa niin olisikin —" jatkoi hän siten, "ole rauhassa, Kaarina,
sinulle ei tapahdu mitään. En jätä sinua koskaan, ei mikään voi meitä
eroittaa."
Ja Eerik kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille ja painoi poskensa
hänen tukkaansa vasten. Siten he seisoivat kauan ja ääneti.
"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät
kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat.
Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."
"Minä tiedän, mitä he vaativat."
"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit
pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."
Eerik naurahti.
"Vielä minä olen kuningas!"
Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska,
joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä
tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta,
jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin
veljiensä kanssa.
"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on
sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä
meidän tulee tehdä."
Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä
lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit
saapuivat kaupungin portille.
Kaduilla asukkaat kulkivat kiihkoissaan ja kerääntyivät linnan
edustalle. Jokainen oli innokas kuulemaan, mihin nämä keskustelut
johtaisivat, sillä kaikki aavistivat, mitä tapahtuisi, jollei viime
hetkessä saataisi sovintoa aikaan.
Kaikkien kasvot ilmaisivat tuskaa ja epätoivoa, ja pelonsekaista
odotusta. Hetki, jolloin vihollinen alkaisi pommittaa kaupunkia, oli
lykkäytynyt tuonnemmaksi. Oliko vaara kokonaan voitettu? Se riippui nyt
tästä neuvottelusta.
"Kaarina Maununtytär on suostuttanut kuninkaan tähän sovitteluun,"
tiesi joku kertoa, ja tämä tieto levisi ja rauhoitti hiukan mieliä.
Vihdoin neuvottelijat palasivat, ja ihmisjoukko, joka oli odottanut
heitä portilla, piiritti heidät.
"Mitä Juhana herttua vaatii, mitä tapahtuu?" kajahti joka puolelta.
Lähettiläiden täytyi väkipakolla raivata itselleen tietä ihmisjoukon
läpi; mutta heidän oli mahdoton päästä myrskyisiä kysymyksiä pakoon ja
lopulta heidän täytyi vastata.
"Herttua vaatii Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista."
Ääretön meteli syntyi.
"Yrjänä Pietarinpoika! Hän on luovutettava!"
Tämä tieto kulki suusta suuhun. Ihmiset luulivat jo olevansa vapautetut
ahdinkotilastaan. Mutta pelokas epäily tukahdutti äkillisen riemun.
"Mitä kuningas tekee?"
"Antaako hän myöten?"
"Kehoittaako Kaarina Maununtytär häntä siihen?"
Pelokkaina kysymykset nousivat ilmaan.
Sillä välin sovinnonhierojat olivat saapuneet linnaan. Kuningas
astui hitaasti heitä vastaan ja odotti heidän ilmoitustaan kuin
kuolemantuomiota.
"No?" sanoi hän katkaisten hetken epäröimisen jälkeen hiljaisuuden.
"Herra, asema on vakava," alotti päällikkö vihdoin, joka oli johtanut
lähetystöä. "Me emme voi saada sovittelua aikaan ennenkuin Yrjänä
Pietarinpoika on luovutettu heille. Sitä he ensi sijassa vaativat.
Huomenna he uhkaavat ruveta ampumaan kaupunkia — tämä seikka yksin voi
estää heitä sitä tekemästä. Ja sitten — —. Sitten vasta he suostuvat
muihin sovitteluihin. Mutta paljonhan sillä välin voidaan saavuttaa."
Eerik puri hampaansa yhteen.
"Yrjänä Pietarinpoikako? Ei koskaan!"
Hän kääntyi nopeasti pois tehden torjuvan kädenliikkeen. Sitten hän
palasi Kaarinan luo ja lyyhistyi kerrassaan kokoon.
"Oletko kuullut? He vaativat minulta Yrjänä Pietarinpoikaa! Hänet minun
pitäisi pettää! Sitten he vaativat minulta sinut ja sen jälkeen sinun
poikasi."
Sillä välin lähetystö poistui linnasta sivuoven kautta viedäkseen
herttuan välittäjille vastauksen.
Kuningas oli kieltäytynyt luovuttamasta heille suosikkiaan; eivät edes
kansan huudot, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa saakka,
olleet voineet kumota tätä päätöstä.
Lähetystö pääsi miltei huomaamatta portille; vain jotkut tavoittivat
heidät siellä ja saivat kuulla minkä vastauksen kuningas oli antanut.
Kauhun huuto kulki joukkojen läpi, kun kuninkaan päätös tuli yleisesti
tunnetuksi. Vihoissaan ihmiset koettivat tunkeutua linnan ovesta
sisälle; he vaativat saada puhua kuninkaan kanssa.
Eräs päällikkö uskalsi vihdoin mennä kuninkaan luo ja ilmoittaa
hänelle, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista.
Eerik ei vastannut hänelle mitään.
Äkkiä levisi tieto, että Yrjänä Pietarinpoika oli kadonnut. Pari
sotamiestä oli koettanut omin luvin ottaa hänet kiinni.
Aavistaen vaaraa tämä oli kadonnut sanomatta sanaakaan kuninkaalle.
Hän oli kuullut kansan uhkaukset ja huudot ja aavisti, että häntä
piankin ajettaisiin takaa. Salaisia käytäviä myöten hän kiiruhti linnan
alakertaan ja kätkeytyi siellä toivoen pääsevänsä johonkin maanalaiseen
käytävään ja voivansa yöllä paeta.
"Missä on Yrjänä Pietarinpoika? Etsikää häntä!" huusi kansa ulkona.
Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin
odottaa kaupungin pommitusta.
Vapautuakseen kansan tunkeilevaisuudesta antoi kuningas sulkea linnan
portit.
Aamun valjetessa kuului ensimmäinen laukaus vihollisleiristä.
Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka
nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti
piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka
johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja
kuljettivat ulos.
Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki
olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti
puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita
maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan
hän oli voimaton.
"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka
taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.
Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti.
Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan
ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja
alistuvana.
"Hän menköön saman tien!" huusi kansanjoukko.
Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä
enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.
Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa
kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen
onnettomuuteensakin.
Tuskallisen katseen, kiusaantuneen huokauksen poika heitti äitiinsä;
siten he kulkivat yhdessä heitä odottavaa hirveää kohtaloa kohti.
Sillä välin kuin laukaukset pamahtivat muureja vasten, kulki pieni
joukko valkoisin lipuin ja vangit keskessään, vihollisen leiriä kohti
luovuttaakseen heille Yrjänä Pietarinpojan. Raskaat ketjut olivat
kiinnitetyt hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, vain vaivalla hän saattoi
laahautua eteenpäin.
Suuri joukko oli jäänyt kaupunkiin ja tunkeutui portin läheisyyteen.
Jokainen, joka kykeni, kiipesi torneihin voidakseen seurata pienen
saaton kulkua. Odottaville ilmoitettiin:
"Nyt he tulevat heitä vastaan."
"Nyt he saapuvat leiriin."
Ja riemulla toiset huusivat:
"Pian he lopettavat kaupungin pommittamisen. Pian Yrjänä Pietarinpoika
viedään herttuan eteen."
Siitä huolimatta pommitusta jatkui. Ja aika kului. Kansa odotti
tuskissaan. Yhä kauheammin laukaukset pamahtivat. Nyt sotilaat suurin
joukoin hyökkäsivät portteja vasten. Selvästi saattoi tornista nähdä
ratsumiesten karauttavan paikalle.
"Me olemme kadotetut!" huusivat ne, jotka seisoivat ylhäällä ja
syöksyivät alas.
"Herttua on leppymätön; Yrjänä Pietarinpojan luovutus ei riitä."
Alhaalla kansa hajaantui joka taholle.
Äkkiä joku huusi:
"Avatkaa portit! Lähtekää herttuata vastaan! Emme me ole herttuan
vihollisia; me tahdomme rauhaa, me tunnustamme hänet."
Ja kansanjoukko tunkeutui miltei epätoivoisella innostuksella portille,
jota ei vielä pommitettu. Kaikkialta ihmisiä liittyi heidän joukkoonsa;
virtana he vyöryivät tuota pelastavaa porttia kohti.
Hetkessä aukio linnan edustalla oli tyhjä.
* * * * *
Kuningas ja Kaarina eivät olleet illalla kuulleet paljoakaan melusta
linnan ulkopuolella; he olivat vetäytyneet sivuhuoneihin, jonne
Yrjänä Pietarinpoikaan kohdistuvat huudot kuuluivat vain kaukaisena
kohinana. Linnassa ei sitäpaitsi ollut ketään muita kuin sotamiehiä
ja palvelijoita, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille asioiden
tilanteesta; Eerikin harvat puoluelaiset olivat paenneet, ja Yrjänä
Pietarinpoika kadonnut.
Vain linnan päällikkö tuli kerran ilmoittamaan, että kansa vaati Yrjänä
Pietarinpojan luovuttamista; mutta kuningas ei ollut vastannut siihen
mitään.
Levottomana hän kuitenkin odotti suosikkiaan. Yrjänä Pietarinpojan
täytyi olla linnassa, ja yhdessä heidän olisi ollut turvallisempi olla;
mutta Yrjänä Pietarinpoikaa ei kuulunut.
"Hän on varmaankin paennut turvallisempaan paikkaan," mutisi Eerik.
"Hän hylkää minut tänä raskaana hetkenä. Ei, en moiti sitä; voisihan
rohkeuteni pettää — ja se maksaisi hänen henkensä. Katsokoon siis,
miten hän parhaiten täältä selviää."
Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että
uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli
ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.
Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana
onnettomuuden taakkansa.
Ensimmäinen laukaus herätti heidät kuitenkin armotta.
Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa,
täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin.
Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.
"Se merkitsee jotain," kuiskasi Kaarina tuskissaan.
Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja
tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.
Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin
rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.
Kuningas tarkasti pientä joukkoa.
"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö
astukoon esiin."
Linnanpäällikkö astui rivistä esiin.
"Yrjänä Pietarinpoika luovutetaan parasta aikaa. Kansa sai hänet
käsiinsä, kun hän tänä aamuna aikoi karata; sitä oli mahdoton estää. He
toivovat siten voivansa lepyttää vihollisen, jotta ampuminen lakkaisi."
Tämä tieto vaikutti kuin salamanisku kuninkaaseen, joka peräytyi
hädissään. Hetken aikaa hän tuijotti hurjin katsein tyhjyyteen. Kaikki
oli hänestä nyt kadotettua; hänellä ei ollut enää minkäänlaista tukea.
"Lepyttää vihollinen — Kuulettehan, että he ampuvat edelleen."
"He eivät ole vielä ehtineet leiriin."
Raskain askelin kuningas palasi Kaarinan luo.
"Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu viholliselle," valitti hän vain.
Ääneti Kaarina katsoi Eerikiin; kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta
sitten hän hengähti helpoituksesta; ehkäpä kaikki saattoi vielä muuttua
hyväksi.
"Rohkaise mielesi, Eerik," kehoitti Kaarina kuningasta. "Olet viaton
Yrjänä Pietarinpojan luovutukseen, mutta ehkä herttua siitä leppyy."
"Ei, ei, sitä en usko, mutta hän tietää, että minulta on nyt riistetty
paras aseeni. Olen petetty."
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Rukoilkaamme Jumalaa, että hän kääntäisi kaikki hyväksi."
Kaarina, seuraten hurskasta tapaansa, kiiruhti kirkkoon, ja kuningas
seurasi tahtomattaan häntä. Mutta sillä välin kuin Kaarina rukoili ja
antautui hämärässä kirkossa vallitsevan rauhan valtaan, kuunteli Eerik
ulkoa kuuluvia ääniä, kulki edestakaisin ja tähysteli ihmisiä, joilta
hän voisi saada jotakin kuulla.
Ampuminen oli käynyt yhä kiihkeämmäksi; itkeviä naisia kiiruhti
lapsineen kirkon ohi. Miehet, jotka tulivat juoksujalkaa vastakkaiselta
suunnalta, huusivat kiihkoissaan, miltei riemuiten, naisille, koettaen
heitä siten rauhoittaa:
"He tulevat — Klaus Flemmingin sotilaat tulevat! Portit ovat avatut.
Ampuminen loppuu. Juuri Juhana huudetaan Ruotsin kuninkaaksi."
Ja nyt kuului yhä lähempää kaikuvia riemuhuutoja, ja samassa tykkituli
alkoi vähentyä ja hetken kuluttua lakkasi kokonaan.
Kuin paikalleen juurtuneena Eerik seisoi tuijottaen aukiolle, missä
jotkut kiihtyneet henkilöt juoksivat edestakaisin ja huusivat
toisilleen riemusanomaa.
"Juhana — kuningas —!" mutisi Eerik poissaolevana. "Tähdet, tähdet!
Ne eivät sittenkään valehdelleet —! Ei, ei, kaikki ei vieläkään ole
kadotettu."
Nopeasti hän kiiruhti Kaarinan luo, nosti hänet pystyyn ja riisti
mukaansa. Käytävää pitkin he kiiruhtivat linnaan; raskas ovi sulkeutui
heidän jälkeensä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kaarina tuskissaan.
"Älä kysy nyt! Nopea toiminta yksin voi pelastaa meidät, muuten olemme
kadotetut."
Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat
Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik
itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta.
Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.
Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä
joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.
Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja
kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä
tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti
kuningasta sovinnolla antautumaan.
"Ampukaa!" huusi Eerik sotilailleen. "Ampukaa toki!"
Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin
tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.
"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä
verenvuotoa; se on turhaa."
"Se on turhaa," mutisivat sotilaat.
Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois.
Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.
"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän
epätoivoissaan. "Tule!"
Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan.
"Mitä tapahtuu?"
"Tule vain!" vaati kuningas.
"Eerik, meidän poikamme —" valitti Kaarina.
Mutta Eerik riisti hänet mukanaan.
"Tule pois! Me olemme hukassa. He ryntäävät linnaan."
Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä
Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli
vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.
Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli
paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana
päällikkö paljastetuin tikarein.
Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut
aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen
kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.
Mutta Kaarle herttua kääntyi kuninkaallisen veljensä puoleen.
"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on
puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."
Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän
seurasi veljeään.
Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä
tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.
"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota,
"tule, minä pelastan sinut."
Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui
Eerikin käsivarteen.
"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen
häneen pitkään ja hellästi.
Kaarina painautui häntä vasten.
"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen
luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!"
huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain
sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."
Eerikin kasvoille levisi ihmeellinen hymy.
"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen —
sinä yksin pidät sanasi."
Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet
yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä
eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain
olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.
Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa
seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.
Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan häntä vastaan; ei kenenkään
suu vetäytynyt pilkalliseen hymyyn. Liikutettuina kaikki katsoivat
kuningasparin jälkeen.
Yhdeksän vuotta kesti Eerikin vankeutta, jonka Kaarina jakoi hänen
kanssaan. Kuninkaan mieli oli niin järkytetty kaikkien näiden
tapahtumien sekä kruununsa kadottamisen johdosta, että hän vajosi
pian taas tuohon perintötautiinsa, mielenhäiriöön, joka usein ilmeni
epätoivoisena raivona.
Kaarinan elämäntehtävänä oli nyt väsymättömästi taistella näitä
pimeyden valtoja vastaan, jotka yhä uudestaan uhkasivat Eerikin järkeä.
Pojastaan hänen oli täytynyt luopua; hän ei saanut koskaan nähdä häntä.
Hän kesti tämänkin tuskan tietäen, että kuningas Eerikin kohtalo oli
hänenkin kohtalonsa.
Juhana, joka osoittautui hyvinkin pian julmaksi ja itsevaltiaaksi
hallitsijaksi, ei uskaltanut väkivaltaisesti kohdella vangittua
veljeään eikä siihen mitään syytäkään olisi ollut. Sen sijaan hän antoi
mestata Yrjänä Pietarinpojan mitä kaameimmalla tavalla.
Mutta vähitellen hänellä saattoi olla syytä pelätä, että hänen veljeään
yritettäisiin vapauttaa vankeudesta.
Hän ei ollut voittanut Ruotsin kansan rakkautta; nytkin jo hän vain
valtansa nojalla pysyi pystyssä, ja katkeruus oli ääretön, kun hän,
joka aina oli ollut Rooman salainen liittolainen, saattoi katolinuskon
maassa taas voimaan.
Nyt Eerikin olisi ollut helppo voittaa jälleen liittolaisia ja
vallankumouksen avulla päästä valtaan.
Näyttipä jo siltä, kuin tällaiset virtaukset olisivat alkaneet
liikehtiä. Eerik itse ajatteli alati vapautustaan.
Viime aikoina tapahtui yhä useampia vangitsemisia. Juhana luuli
päässeensä salaliiton perille, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Eerik.
Näiden onnettomien joukossa oli myöskin Kustaa Pietarinpoika, sillä kun
hän Juhana kuninkaan palveluksessa ei ollut päässyt kohoamaan, oli hän
yrittänyt toisella tavalla tyydyttää kunnianhimoaan.
Kauan ei siekailtu, ja pian riippui joukko hirtettyjä Tukholman
porttien ulkopuolella, näiden parissa myös Kustaa Pietarinpoika, jonka
seikkailurikas elämä oli siten päättynyt.
Eräs Juhanan uskotuista miehistä sai toimekseen pitää silmällä vangin
ruokaa voidakseen siten käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta salaisen
tehtävänsä toimeenpanemiseen.
Eräänä päivänä Eerik tunsi kovia tuskia aterian jälkeen ja astuttuaan
pari horjuvaa askelta hän lyyhistyi kokoon.
"Se oli minun pyövelin-ateriani," sanoi hän, "olen myrkytetty."
Siten Eerik, nimensä mukaan neljästoista Ruotsin kuninkaista, kuoli
helmikuun 26 päivänä 1577.
Juhana pysyi valtaistuimella aina kuolemaansa saakka. Hänen heikon
poikansa syrjäytti väkivaltaisesti kuitenkin varsin pian Södermanlannin
herttua Kaarle.
Siten Kustaa Vaasan kolme poikaa kantoivat kukin vuorostaan Ruotsin
kruunua.
Kaarina Maununtytär sai Eerikin kuoleman jälkeen Liuksialan
kuninkaankartanon Suomessa ja eli siellä elämänsä loppuajat. V. 1612
hän kuoli ja tuli haudatuksi Turun tuomiokirkkoon. Hänen poikansa,
Kustaa Eerikinpoika, vietti suurimman osan elämästään vankeudessa ja
maanpakolaisuudessa ja kuoli Venäjällä v. 1607.