Oli saman vuoden joulukuu.
Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä
Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.
Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän
oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen
hymy.
"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin
kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa
menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas
koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä.
Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme
istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."
"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui
nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua
vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän
peloittaa itseänne."
"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille
jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."
Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat,
paperit ja koneet sekaisin pöydällä.
"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti
peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas
täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."
Äkkiä hän hiljensi ääntään. Hän astui ääneti viereisen huoneen ovelle
ja kuunteli siinä kauan.
"Hän nukkuu jo, Kaarina —! Olkaamme hiljaa, Yrjänä! Oi, jospa ei mikään
häiritsisi enää hänen rauhallista untaan! Häntä saan kiittää siitä,
että olen taas ennallani; hän poisti minulta pelon, hän palautti oman
itseni. Mitä minä olin ilman häntä — —?"
Hitaasti hän palasi pöydän luo ja tuijotettuaan hetken eteensä hän
jatkoi:
"Siksi sen täytyy tapahtua. Se on minun tahtoni. Saadaanpa nähdä,
eikö kuninkaallinen tahto merkitse mitään. Oikeastaan nuo tapahtumat
Upsalassa eivät olleetkaan niin kovin onnettomia, sillä nyt näen, miten
lujasti voin luottaa kansaan."
"Kukaan ei ole uskaltanut nostaa kättään sinua vastaan, minun
tahtoni pitää heidät kaikki kurissa. Siis, Yrjänä Pietarinpoika,
ryhtykäämme työhön; tahdon jo huomenna esittää täydellisen suunnitelman
neuvostolle."
He neuvottelivat myöhään yöhön saakka. Yrjänä Pietarinpoika kirjoitti
kuninkaan sanelun mukaan. Vihdoin kirjelmä oli valmis.
Kuningas, lukematta sitä läpi, kirjoitti päättävästi nimensä sen alle.
Tämä asiapaperi sisälsi avioliittosopimuksen kuningas Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären välillä.
Seuraavana päivänä — oli vuoden 1567 viimeinen päivä — astui kuningas
tämä sopimus kädessään ja Yrjänä Pietarinpoika seurassaan maan
neuvoston eteen.
Rauhallisesti ja varmasti, kasvoillaan voitonvarma ja samalla
vastustusta uhmaileva, joskin puoleksi salattu hymy hän astui
valtaistuimelle, joka oli häntä varten saliin pystytetty.
Hän jäi kuitenkin seisomaan ja katseli hetken aikaa ympärilleen,
kiinnittäen katseensa jokaiseen läsnäolijaan.
Kaikkien täytyi myöntää, että kuningas, voitettuaan tautinsa, oli
jälleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa.
"Neuvosherrat," alkoi hän, "olen saapunut ratkaistakseni teidän
kanssanne tärkeän kysymyksen, joka koskee minun naimistani. Te
tiedätte, miten tämä asia on minulle sekä kaikille muille maan hyödyn
kannalta tärkeä, miten kauan olen koettanut ratkaista tätä kysymystä
ja miten paljon aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Te tiedätte, että tämä
kysymys on ollut sodankin aiheena!
"Paljon aikaa on tässä turhaan kulutettu, ja minä tahtoisin, että
vihdoinkin pääsisimme onnelliseen ratkaisuun."
Miehet, joista toiset nyökkäsivät epäröiden, toiset mutisivat
hyväksyen, katsoivat pitkään toisiinsa.
Päästä ratkaisuun; tarkoittiko se myöskin, lopettaa vihdoin tuo
mieletön, tarkoitukseton sota?
Hetken kuluttua kuningas jatkoi:
"Viimeksi me olemme kiinnittäneet katseemme Lothringenin prinsessa
Renateen; prinsessa on myös antanut meille suostumuksensa. Mutta
neuvottelut eivät ole vielä päättyneet. Lothringen sijaitsee kaukana,
voisi kestää vielä kauan, ennenkuin päästäisiin minkäänlaiseen
ratkaisuun, eikä se ole meidän toiveittemme mukaista. Toiseksi: me emme
tunne prinsessaa, mistä voin siis tietää, miellyttääkö hän minua, jos
todellakin päättäisin ottaa hänet puolisokseni?"
Taaskin kuningas vaikeni ja katsoi ympärilleen. Liikkumattomina, mutta
yhä enemmän jännittyneinä neuvoston jäsenten katseet olivat kiintyneet
häneen.
"Siitä ei ole kauan aikaa," jatkoi kuningas, "kun pyysin ja sainkin
säätyjen suostumuksen siihen, että saisin valita puolisoni oman mieleni
mukaan, ottamatta huomioon hänen säätyään tai sukuaan. No niin,
olen nyt päättänyt käyttää hyväkseni tätä suostumusta. Minä kohotan
puolisokseni Kaarina Maununtyttären, onnettoman aikani uskollisen
toverin."
Jokainen oli kuninkaan puheen johdosta jo arvannut, mitä seuraisi.
Sittenkin olivat kaikki kuin jähmettyneet. Neuvosherrat katsoivat
toisiinsa, aikoivat sanoa jotain kykenemättä sittenkään. Siellä täällä
jokunen tosin yritti sanoa jotain, mutta kun ei kukaan kannattanut,
niin ei siitä sen enempää tullut.
Kuninkaan voitonvarma, hymyilevä katse vangitsi kaikki.
Kukapa olisi uskaltanut ruveta vastustajaan kuninkaan tahtoa, hän kun
oli jo edeltäpäin hankkinut itselleen säätyjen suostumuksen. Jokaisen
täytyi tunnustaa, että nyt oli vain hyväksyttävä päätös, joka jo
aikaisemmin oli tehty.
"Hyvät neuvosherrat," jatkoi kuningas jälleen hyväntahtoisesti
hymyillen, "asia on siis selvä. Olen kirjoittanut avioliittosopimuksen
ja pyydän teidän hyväksymistänne. Tulette siitä muuten huomaamaan,
että olen toiminut järkevästi. Vain siinä tapauksessa, että puolisoni
synnyttäisi pojan, astuu sopimus voimaan. Ymmärrän, että valtakunnalla
tulee olla mahdollisuus saada miehinen kruununperijä, sen kuningas on
kansalleen velkaa."
Tämä seikka riisti aseet neuvostoherrojen käsistä ja tyydytti heitä.
Sillä eihän vielä ollut sanottu, että Kaarina Maununtytär synnyttäisi
pojan.
Sopimus kulki nyt kädestä käteen ja jokainen kirjoitti nimensä sen alle.
Eerik tarkasteli nimikirjoituksia hyvillä mielin, kiitti herroja, ja
lausuttuaan jäähyväiset hän poistui.
"Ja nyt kuningattaren luo!" huudahti hän Yrjänä Pietarinpojalle ilosta
loistaen. "Rakas ystävä, me olemme voittaneet! Minulla on kansa omassa
vallassani!"
* * * * *
Kuningas oli tehnyt viisaasti laatiessaan sopimuksen siten, että se
astuisi voimaan vain siinä tapauksessa, että Kaarina synnyttäisi pojan.
Niinpä ei siis toistaiseksi vielä solmittu avioliittoa eikä pantu
toimeen kirkollista vihkimistä.
Tosin Eerik ei puhunut Kaarinasta enää muuten kuin kuningattarena,
mutta kaikki jäi kuitenkin vielä ennalleen.
Tämä seikka näytti rauhoittavan kansan ja aateliston kiihoittuneita
mieliä, sillä he paheksuivat suuresti kuninkaan vaatimusta ja
suhtautuivat vihamielisesti säätyjen ja neuvosherrojen päätökseen.
Vielä ei ollut yleisesti tiedossa, että Kaarina Maununtytär, joka
vietti hiljaista ja koko maailmasta eroitettua elämää, todellakin
odotti lasta.
Myöskin toivottiin, että kaikkien paheksuma sota näiden uusien
tapahtumien johdosta päättyisi. Kuningas itse näytti jo aikoja
sitten kyllästyneen siihen, sillä voitonmahdollisuuksia ei Ruotsilla
kuitenkaan enää ollut, niin huonosti ja huolimattomasti kuin sotaa
käytiin.
Varmaankin olisi helppo saada tanskalaiset taivutetuiksi kunnollisiin
rauhanehtoihin, sillä hekin olivat jo väsyneet sotaan.
Sellaiset olivat nyt toiveet ja siten käsitettiin myös kuninkaan
lähtö armeijan luo, mikä tapahtui noin viikko sen jälkeen kuin
avioliittosopimus oli tehty. Täytyihän hänen keksiä joku ratkaisu,
koska hän oli vakuuttanut, että olot muuttuisivat nyt täydellisesti.
Siten koetettiin kaikenlaisilla otaksumilla ja toiveilla saada kansan
mieli rauhoitetuksi.
Mutta ei kestänyt kauan, kun äkillinen isku sai mielet jälleen
kiihtymään. Maaliskuun 1 p:nä 1568 levisi kaikkialle Tukholmassa tieto,
että Kaarina Maununtytär oli edellisenä päivänä synnyttänyt pojan.
Tieto oli kaikille yllättävä, niin salassa oli asiaa pidetty.
”Hahaa!” pilkkasi joku, ”nyt Ruotsi on saanut kruununperillisen!”
”Ja Kaarina Maununtytär — on pian kuningatar!” kuului kuiskaus.
”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut
jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän
tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi
—! Onhan se aivan mahdotonta.”
”Pahaa verta se nostattaa,” ennustivat jotkut.
”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan
ovat kuolleet!”
”Ja kuninkaan veljet ovat paenneet pois.”
Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan
selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin,
kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja
riistänyt hänet kansan käsistä.
Kuningas Eerik itse oleskeli näihin aikoihin sotatantereella.
Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei
siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.
Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa
syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen
voivansa hyvin.
Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan
kirkoissa pidettäväksi.
Sopimuksen mukaan oli Kaarinan poika tunnustettava Ruotsin
kruununperilliseksi.
Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat
pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa
taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut,
olisiko hän halukas solmimaan rauhan.
Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä
ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa
kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.
Hän palasi Tukholmaan.
Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen
hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan
rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän
taistelutantereella oli tavoitellut.
Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja
alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa
kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.
Kuningas tarttui silloin hänen käsiinsä.
"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta
pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen
luvannut, pidän myöskin."
* * * * *
Suurenmoiset häät päätettiin viettää.
Eerik ilmoitti säädyille, että hän aikoi nyt käyttää hyväkseen niitä
varoja, jotka tarkoitusta varten olivat myönnetyt, ja sitten hän
lähetti kutsuja kaikkialle.
Myöskin veljillensä hän lähetti ystävälliset terveiset ja pyysi, että
he saapuisivat Tukholmassa pidettäviin juhliin. Siitä piti tulla
loistavin juhla, mitä Kustaa Vaasan ajoista saakka Ruotsissa oli nähty.
Vihkiäisten jälkeen oli Kaarina kruunattava Ruotsin kuningattareksi.
Tässä tilaisuudessa oli tarkoitus myös lyödä ritareiksi useita
ansiokkaita miehiä. Ja juhlien päättäjäisiksi oli Eerikin ja Kaarina
Maununtyttären poika ristittävä.
Heinäkuun 4 päivä 1568 määrättiin hääpäiväksi.
Tiedot näistä tapahtumista olivat jo paljoa ennemmin saapuneet Suomen
herttua Juhanalle. Sen jälkeen kuin hän oli toipunut monivuotisen
vankeutensa rasituksista, ei hän ollut pysynyt toimettomana. Tosin hän
ei voinut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan tekoon, siksi hän oli liian
etäällä Suomessa ja kaikki tiedot saapuivat hänelle myös kovin myöhään.
Mutta salaiset lähetit pitivät häntä kuitenkin asioitten tasalla.
Sturein murhan ja kuninkaan mielenhäiriöpuuskan jälkeen oli seurannut
rauhallinen aika, jolloin Juhanankin täytyi pysyä alallaan ja odottaa.
Mutta niin pian kuin kuninkaan avioliittosopimus oli tullut tunnetuksi
ja hän saattoi Kaarina Maununtyttären pojan syntymisen jälkeen panna
sen täytäntöön, oli varsin käsitettävä kiihko vallannut Juhanan mielen.
Sillä samalla tuntui miltei mahdottomalta, että hän ja hänen poikansa
koskaan pääsisivät osallisiksi Ruotsin kruunuun, niinkuin hän yhä oli
toivonut.
Niinpä hän oli kutsunut nuoremman veljensä, Södermanlannin herttua
Kaarlen hoviinsa neuvottelemaan kanssaan tilanteesta.
Sillä välin saapui kummallekin kutsu kuninkaan häihin. Veljet
lähettivät kiitoksensa ja terveisensä lähetin mukana kuninkaalle.
"Ja mitä me nyt teemme?" kysyi Södermanlannin herttua katsellen
miettivästi veljeään, jonka kanssa hän oli kahden linnan salissa.
"Onko sinulla halua näyttäytyä näissä oloissa Tukholmassa?"
"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin
hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen
johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme
me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun
talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka
Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"
"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui
nyrkkiään.
"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi
epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää
häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran
kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."
Juhana herttua nyökkäsi synkkänä.
"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut
tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä
asiassa, veli."
Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset
näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä.
Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet
yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan
Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa
häntä sen voittamisessa.
Vihdoin hän sanoi tarkasti punniten joka sanan:
"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä!
Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu
vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on
pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!
"Seuraajista ei kuitenkaan ole puutetta, sanoi Kaarle herttua
mietteissään.
"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset.
Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella
Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."
"Se on totta. Mutta onko sinulla rohkeutta? Se on vaikea tehtävä.
Veljesriita — se peloittaa. Ja Eerik seisoo vankasti."
"Ei niin vankasti kuin miltä näyttää. Olen ottanut asioista selkoa.
Aatelisto on helposti voitettavissa, se on kauhuissaan kuningattaren
johdosta, jota sille tyrkytetään; kansa on myös valmis liittymään, kun
se näkee, että ryhdytään toimeen. Ja jos sinä olet mukana, niin minulla
on myös rohkeutta."
Kaarle herttua tuumi hetken aikaa, sitten hän nousi päättävästi pystyyn.
"Hyvä on, olkoon sitten, minä olen valmis. Näen, ettet ole ollut
toimeton ja tiedät, mihin iskeä. Tässä on käteni! Kiiruhtakaamme
neuvottelemaan, mitä on tehtävä."
* * * * *
Suurina päivinä ilmaantui Tukholmassa moniaita merkkejä, joista, jos
ken olisi kiinnittänyt niihin huomiota, olisi voinut päättää, että
tulevien synkkien tapausten varjot liitelivät taivaalla.
Ensiksikin: Kuninkaan veljet olivat tosin kiittäneet kutsusta, mutta
eivät olleet saapuneet juhliin. Kuningas Eerik suhtautui tähän
tapahtumaan miltei vihaisesti hymyillen ja sanoi vain lyhyesti:
"Olkoot sitten poissa!"
Mutta hän oli sittenkin, puoleksi loukkaantuneena, puoleksi epävarmana,
purrut alahuultaan, niinkuin hän aina teki, kun jotain epämieluista
tapahtui.
Toinen tapaus oli seuraava:
Häitten edellisenä päivänä kuningas ratsasti suuren seurueen kera
Tukholman katuja pitkin tarkastaakseen itse juhlan valmistuksia.
Kaikkialle, minne oli pystytetty telttoja kansan huviksi, viiniä
vuotavia kaivoja ja paistinuuneja kansan syöttämistä ja juottamista
varten sekä lipuin koristettuja lavoja katselijoille, kaikkialle hän
saapui ikäänkuin katsoakseen ettei mitään puuttunut.
Mutta itse asiassa hän tahtoi vielä kerran näyttäytyä kansalle
voittaakseen ystävällisyydellään sen suosion.
Kaikkialle kerääntyi heti uteliaita joukkoja. Kaikilta kaduilta virtasi
väkeä kuningasta katsomaan. Ja suuri joukko liittyi häneen ja seurasi
hänen jäljessään. Siten hän vähitellen palasi takaisin linnaan.
Äkkiä, ennenkuin kuningas oli ehtinyt aivan linnan luokaan, astui
joukosta esille mies, harmaahapsinen ja pitkäpartainen vanhus, jonka
valtavan otsan alapuolella tuikki kaksi säihkyvää silmää. Kaikki
tuijottivat häneen ja väistyivät vaistomaisesti, ikäänkuin hän olisi
ollut haamu.
Huutaen: "Seis, kuningas Eerik!" vanhus astui hänen eteensä.
Hän kohotti kätensä kuningasta kohti, jolloin Eerik teki äkillisen
liikkeen.
"Mitä tuo mies tahtoo? Viekää hänet pois! Mars, tieltä, vanhus!"
Pari sotamiestä kiiruhti paikalle, mutta vanhuksen juhlallisen ja
käskevän olennon edessä he peräytyivät.
"Eteenpäin — tehkää tietä!" käski kuningas.
Mutta vanhus uhkasi kovalla äänellä:
"Voi sitä, joka minuun kajoaa!"
Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja
kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.
Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana
mielenvikaisen varoittava ääni:
"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua!
Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään,
mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.
Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui
siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain
haamu.
Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain
hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.
Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli
tullut ja minne mennyt.
Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan
sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen
ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään
yliluonnollinen olento.
"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus,"
arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa
toisistaan.
Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan
saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka
hän yrittikin taistella vastaan.
Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta,
väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin
kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai
surmansa.
Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli
pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki
eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten
rikkoessa hiljaisuuden.
Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu
puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen
kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä
kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.
Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat
ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen
taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa
kruunaus.
Se oli jännittynyt hetki. Ei ääntäkään kuulunut koko kirkossa.
Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan.
Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin
vanhus.
Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se
hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.
Hirveä sekasorto syntyi.
Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut
humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä
kiiruhti nostamaan kruunua.
Vihdoin se ojennettiin kanslerille ja kruunaus toimitettiin.
Tämä oli kolmas onnettomuuden enne. Jokainen, joka oli huomannut sen
tai kuuli siitä, kuiskaili toiselle:
"Onnettomuuden enne! Ennustus alkaa täyttyä!"
Ja toiset nyökkäsivät vakavina päätään:
"Se oli taivaan viittaus."
Kuningas, taluttaen vasta kruunattua kuningatarta, astui kivettynein
kasvoin äänettömän ihmisjoukon läpi linnaan. Vain sotamiehet
rummuttivat ja riemuitsivat kuningasparille.
Kruunauksen jälkeen piti ritariksilyönnin tapahtua.
Suuri joukko nuoria aatelismiehiä tai muita kunnostautuneita
nuorukaisia oli Eerik valinnut tätä varten.
Mutta kun saavuttiin ritarisaliin, kävikin ilmi, että suuri joukko
heistä oli jäänyt tulematta. Toiset seisoivat siinä neuvottomina ja
vain vastenmielisesti suostuivat ottamaan vastaan ritarilyönnin.
Kuningas laski heidät luotaan tyytymättömin mielin. Hän oli harmissaan,
ehkäpä salainen tuska alkoi myös kalvaa häntä. Yhä hän kuuli korvissaan
vanhuksen huudon: "Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Hän koetti parhaansa mukaan vastustaa tuskaansa. Hän ei tahtonut
näyttää toisille, että nuo sanat olivat jättäneet jälkensä häneen, että
hänen mielensä oli masennuksissa, ja niinpä hänen kasvojenilmeensä
muuttui vähitellen kovaksi, jäykäksi ja kivettyneeksi.
Kaarinakin sen huomasi.
Hän seurasi kuningasta katseillaan, mutta tämä näytti niin
itseensäsulkeutuneelta, ettei Kaarina uskaltanut puhua sanaakaan.
Kuninkaan ryhti ilmaisi voimaa ja lujuutta, jota ei kukaan saanut
järkyttää.
Eerik oli vienyt tahtonsa läpi; nyt hänen täytyi pitää siitä kiinni, ja
koko itsepäisyytensä voimalla hän oli päättänyt sen tehdä.
Kaarina Maununtyttären korottaminen kuningattareksi oli vaatinut
ääretöntä voimanponnistusta; sen hän tunsi itsekin.
Rautaisella kädellä hänen täytyi nyt pitää vallastaan kiinni, jotta ei
mikään saisi sitä horjutetuksi. Varmin keino sen ylläpitämiseksi tuntui
hänestä olevan se, että hän voittaisi tanskalaiset suuressa taistelussa.
Suuri voitto, joka samalla lopettaisi sodan, lujittaisi parhaalla
tavalla hänen valtaansa ja arvoaan ja palauttaisi hänelle kansan
suosion.
Eerik aavisti kylläkin, vaikkei hän tunnustanut sitä itselleen, että
tämä sota pahimmin uhkasi hänen valtaansa; ja hän luuli lujittavansa
sen jälleen ei rauhan teolla, vaan niillä mahdollisuuksilla, joita hän
toivoi sodan kautta saavuttavansa.