"Raskastahan se on," huokasi tyttö.
"Et ole kotoisin Tukholmasta?"
"En; nimeni on Kaarina Maununtytär, isäni on köyhä talonpoika
Medelpladissa, sieltä minä tulen koreineni Tukholman torille — kahdesti
viikossa."
"Kai sinä olet ennen lähtenyt torilta kotiin tyhjin korein?"
Tyttö pudisti päätään.
"En kuitenkaan koskaan, sen jälkeen kuin Lundin metsästäjät ovat
ruvenneet käymään torilla metsänriistaa myymässä, ole vienyt näin
paljon takaisin kotiin. Kyllä isä taas toruu."
"Toruuko hän usein? Mitäpä arvelet, Kaarina, jos torumisesta tulisi
loppu ja saisit tänään kaikki tavarasi myydyksi?"
"Voi, herra — —" tyttö torjui tämän onnellisen ajatuksen luotaan.
"Minä ostan koko varastosi. Kuninkaan keittiössä on paljon nälkäisiä
suita, jotka kernaasti syövät sinun jäniksiäsi. Näytäpä paljonko
sinulla on, laske varastosi ja tuo metsänriistasi linnaan. Kysy Yrjänä
Pietarinpoikaa; tänään voit olla tyytyväinen kaupantekoosi. Tästä saat
hopeaguldenin aluksi, loput myöhemmin. No, oletko tyytyväinen, Kaarina?'
"Oi, herra — —" Vapisevin sormin tyttö otti vastaan rahan ja väänteli
sitä hämillään kädessään. Hän ei saanut muuta sanotuksi. Mutta hänen
silmänsä loistivat, ikäänkuin käsittämätön, odottamaton onni olisi
kohdannut häntä.
Yrjänä Pietarinpoika poistui itsekseen naureskellen ja katosi
hiljaiselle sivukadulle.
Kauan Kaarina seisoi siinä vielä voimatta liikahtaa paikallaan
tai ruveta laskemaan tavaroitansa. Vihdoin hän kuitenkin voitti
hämmennyksensä. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko sotilas Kustaa
Pietarinpoika vielä torilla, mutta ei nähnyt tätä missään. Niinpä hän
ei voinut kertoa tälle onnestaan.
* * * * *
Samoihin aikoihin kuningas Eerik käveli edestakaisin huoneessaan
Tukholman linnassa. Hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat
lempeät ja ystävälliset, karehti nyt miettivä, miltei synkkä ilme, ja
vähän väliä hän pysähtyi puristaen kätensä nyrkkiin.
"Kolme rautaa tulessa — eikä ainoatakaan voi takoa — —?" mutisi hän
itsekseen ja astuen työpöytänsä ääreen hän alkoi selailla papereita,
joita hän kiihkossaan oli rutistanut.
Harmissaan hän työnsi ne taas syrjään tuskin silmäiltyään niitä.
"Missä Yrjänä Pietarinpoika viipyy?"
Hän olisi tahtonut keskustella tämän ainoan ystävänsä ja uskottunsa
kanssa. Hän oli liejusta nostattanut ilmoille isänsä kiroaman
palvelijan ja sen kautta voittanut tämän uskollisuuden ja rakkauden.
Hänen neuvoonsa saattoi kuningas täysin luottaa.
Kuningas Eerik XIV oli lempeä ja ystävällinen ruhtinas; kiivas luonne,
joka oli ominainen koko hänen suvulleen, ei ollut vielä puhjennut
hänessä ilmi, jollei hänen itsepäisyytensä johtanut siitä juuriaan.
Mutta hallitessaan suurta maata ja ollessaan alituisesti kiistassa
kolmen veljensä kanssa häneltä kysyttiin myös lujaa tahtoa ja
kuninkaallista voimaa.
Erik oli näihin aikoihin noin kolmekymmenvuotias ja vasta joitakin
vuosia sitten hän oli perinyt isältään, suurelta Kustaa Vaasalta,
valtakunnan ja kruunun.
Siitä saakka oli Eerikin huomion kiinnittänyt puoleensa paitsi veljien
uppiniskaisuus, nämä kun pienten maiden herttuaina eivät tahtoneet
alistua kuninkaan vallan alle, myöskin naimasuunnitelmat, jotka
varsinkin tänä päivänä antoivat hänelle paljon miettimisen aihetta.
Näitä suunnitelmia hän oli juuri ajatellut puhuessaan kolmesta raudasta
tulessa.
Hän oli ryhtynyt kosimaan Englannin ylpeää Elisabetia; mutta koska
hän alusta alkaen oli valmistunut rukkasiin, oli hän luonut katseensa
samalla toisiinkin morsiamiin; paitsi Skottlannin kaunista Mariaa oli
ehdolla kaksi saksalaista prinsessaa, nimittäin Hessenin Kristina ja
Lothringenin Renate.
Yksi heistä oli valittu Ruotsin kuningattareksi ja jo viikkoja sitten
oli lähettiläitä lähetetty Lothringeniin viemään perille kuninkaan
kosinta.
Mutta matkalla Tanskan läpi olivat tanskalaiset jonkun tekosyyn nojalla
keskeyttäneet lähetystön matkan, sillä Tanska, joka oli alituisessa
riidassa naapurinsa kanssa, tahtoi siten nöyryyttää Ruotsia.
Tuskin kuningas oli kärsimättömänä lausunut Yrjänä Pietarinpojan nimen,
kun tämä omassa persoonassaan astui huoneeseen. Tulija oli sama mies,
joka vastikään oli hiipinyt torilla. Tämä neljänkymmenen korvissa oleva
kookas mies oli riisunut viitan yltään ja lähestyi nyt kuningasta.
"Te saavutte myöhään, Yrjänä Pietarinpoika; jo kauan olen
kärsimättömänä odottanut teitä."
"Mutta kuninkaan! ei voi olla minulle vihoissaan sen henkilön tähden,
jonka vuoksi hän on saanut odottaa."
"Enhän minä olekaan vihoissani," vastasi Eerik nauraen kysymättä
sen enempää, mitä Yrjänällä voisi olla hänelle kerrottavana. "Mutta
tiedättekö jo, mitä on tapahtunut? Tanskalaiset ovat vanginneet
meidän lähettimme. Heillä ei ollut passia. Ikäänkuin he olisivat
rikoksentekijöitä eivätkä kuninkaallisia lähettejä!"
"Se on kuulumatonta!" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.
"Kuulumatonta, aivan niin. Mutta siinä ei ole kaikki. Tanskalaiset
ovat ilmoittaneet Englantiin, että me kosimme Hessenin Kristinaa, ja
Hesseniin, että tarkoituksemme on kosia Englannin Elisabetia. Toisin
sanoen: he tahtovat paljastaa meidän aikeemme ja tehdä tyhjäksi kaikki
mahdollisuudet."
"Siitä hyvästä tanskalaisten tulee saada muistoseteli, jotta he katuvat
ilkeyttään tuhannesti," innostui Yrjänä.
Kuningas epäröi hetken aikaa.
"Te olette siis samaa mieltä? Tiedättekö, Yrjänä, mitä se merkitsee? Se
merkitsee sotaa. Se on paha sana."
"Kuningasta vastaan tehty loukkaus ei voi jäädä kostamatta."
"Ei, ei. Meidän laivamme kuuluvat jo Itämerellä joutuneen otteluun
tanskalaisten kanssa. Meidän on pakko, Yrjänä, vielä tänään lähteä
laivastoomme. Tahdoin kuulla vain teidän neuvonne; se ei ole helposti
ratkaistava juttu."
Kuningas Eerik vaipui nojatuoliinsa istumaan ja tuijotti hetken aikaa
eteensä.
"Teidän mielenne on masennuksissa, kuninkaan!" uskalsi Yrjänä
Pietarinpoika vihdoin häiritä häntä.
"Ei sodan johdosta, rakas Yrjänä. Toinen asia painaa mieltäni. Kolme
rautaa tulessa, eikä yksikään taottavissa. Pitääkö minun tanskalaisten
vuoksi jäädä ilman puolisoa? Tahtoisin vihdoinkin päästä ratkaisuun,
tämä ikuinen kosiminen alkaa kyllästyttää minua; vuosikausia sitä on
kestänyt, eikä siitä tule loppua."
"Mikä kiire teillä on, kuningas Eerik? Te näytätte unohtavan, että on
paljon lohdutuksen mahdollisuuksia."
Kuningas käänsi väsyneenä katseensa pois hymyilevästä neuvonantajastaan.
"Olen kyllästynyt heihin, noihin teeskenteleviin, kelvottomiin
naikkosiin," huudahti hän halveksien.
Hetken aikaa suosikki epäröi, sitten hän lähestyi valtijasta
omituisesti hymyillen.
"Muistatteko vielä tuota nuorta talonpoikaistyttöä, joka kiinnitti
huomiotanne, kun me joku aika sitten ratsastimme torin poikki?"
Kuningas kohotti nopeasti katseensa.
"Mitä hänestä tiedätte?"
"Te lausuitte sen toiveen, että tyttö tuotaisiin teidän luoksenne."
"Entäs sitten — —?"
"Hän tulee vielä tänään linnaan."
Kuningas oli hetken aikaa vaiti ja oli vaikea sanoa, oliko hän iloinen
vai hämmästynyt.
"Kuka hän on?" kysyi hän vihdoin.
"Nuori tyttö, reipas ja kelvollinen, muuta hän ei ole elämässään
kokenut kuin huolta ja surua. Hänen nimensä on Kaarina. Helposti hänet
voidaan voittaa, sillä kukapa ei kernaasti vaihtaisi raskasta, huolten
painostamaa elämää rikkauteen ja loistoon. Yritänkö?"
"Mitenkä te sen tekisitte? Ensi kertaa nuori tyttö tulisi pidätetyksi
linnassa."
"Prinsessa Elisabet tarvitsee kamarineidon."
Kun kuningas ei pitkään aikaan vastannut, kääntyi Yrjänä Pietarinpoika
hitaasti pois.
"Luulin tehneeni teille palveluksen. No, se oli vain koe. Tyttö voi
tulla ja lähteä taas pois."
"Ei, malttakaa!" pidätti kuningas häntä. "Kysykää häneltä sentään;
hän voi jäädä, jos hänen tekee mielensä. Jätän koko asian teidän
huostaanne. Muuten me lähdemme vielä tänään merelle."