»Ahaa», ajattelin kirjeen luettuani, »vai aikoo setä näytellä minulle
kometiaa. No, koetetaanpa.»
Sivumennen mainittakoon, että setä jo nuorena oli ollut hyvin
omituinen. Hänellä, oli ollut kaikellaisia kummia päähänpistoja, joista
paljon juttuja kerrottiin. Sen jälkeen kuin hän Amerikkaan siirtyi, ei
hän ollut itsestään paljon tietoja antanut: tiedettiin vain, että hän
siellä vanhana poikana eleli hyvissä varoissa.
Leenan kanssa tuumittiin sitten ukon vastaanotosta. Päätettiin häntä
pitää kuin piispaa pappilassa. Kukapa tiesi, eikö ukolta vielä
aikoinaan tunne pyörähtäisi niitä kuuluisia Amerikan dollareita, jotka
kyllä olisivat hyvät olemassa, vaikka eihän meiltä varoja puuttunut,
eipä siltä. Kun kievari oli viereisessä talossa, pyysin isäntää
laittamaan minulle sanan, heti kun joku oudonnäköinen harmaapartainen
matkustaja sinne ilmestyi. Arvelin näet hänen sinne ensiksi poikkeavan,
hänen kun oli kyytihevosella tultava.
Talossa puuhailtiin sitten sedän vastaanottajaisia. Leena laittoi
porstuanpääkamarin kuntoon vieraan varalle. Tuvassa leivottiin ja
paistettiin, niin että tuoksu tuulen alla tuntui jo pellon veräjälle
saakka. Minä siivoilin talleja ja vajoja, jotta setä näkisi talonpidon
olevan täydessä kunnossa ja ohjakset oikean isännän käsissä. Tuon
tuostakin poikkesin kievarissa pakinoimassa isännän kanssa, joka
odotteli setää melkein yhtä kiihkeällä uteliaisuudella, kuin minäkin.
Jopa tuossa joulunaaton aattopäivänä kievarin Jussi-poika juosta
hölkkäsee meille ja huutaa parahuttaa oven suusta: »Nyt se Hamnriikin
herra tuli!» Ja kylläpä sain kiiruusti lakkini nurkasta, hihkasin vain
Leenalle, että panisi kahvipannun tulelle, ja läksin sitten Jussin
jälestä kujaa pitkin vilistämään kievariin.
Kievarin isäntä seisoi portailla, kun tulin. »No nyt se setäsi on
tullut», sanoi hän, »mutta suoraan sanoen», jatkoi hän alentaen
ääntään, »olinpa kuvitellut häntä mielessäni hiukan toisen näköiseksi.
Elä pane pahaksi, mutta en minä vanhoilla päivilläni tahtoisi kantaa
sellaista naamaa. Ja hänen pukunsa!... mutta kenties se on sitä
Amerikan muotia».
»No, mutta onko varma, että se on setä?» kysyin minä, sillä ei
tuntunut juuri hauskalta kuulla läheistä sukulaistaan kuvailtavan niin
epäedullisilla väreillä.
»Ihan varmaan. Amerikasta sanoi olevansa. Ja heti kysyi, että mikä se
on tuo naapuritalo? Ja kun sai kuulla, että se on Hannula, niin hymähti
vain: 'hm, hm!' Nenää sillä on ainakin kahden miehen osuus. Ja harmaa
parta.»
»Kyllä se sitten on hän. Pitääpä mennä ukkoa tervehtimään.»
Olin päättänyt menetellä, sedän tavatessani, aivan kuin tuntisin hänet
vanhalta muistilta.
Kievarihuoneeseen astuessani käveli setä pitkin askelin edes takaisin.
Kuullessaan oven käyvän, säpsähti hän, kääntyi päin ja pysähtyi. Nyt
sain lähemmin silmäillä rakasta sukulaistani.
Jo heti ensi silmäyksellä annoin mielessäni kievarin isännälle anteeksi
hänen äskeisen arvostelunsa. Setäni ulkomuoto ei lainkaan vastannut
sitä kunnianarvoisan vanhuksen kuvaa, jonka olin mielessäni laatinut.
Sen sijaan muistutti hän hyvin paljon eno Sakeria »Nummisuutareissa»,
jonka kerran olin kaupungissa käydessäni nähnyt. Ja mitä hänen pukuunsa
tulee, niin ajattelin itsekseni, että jos tämä oli sitä Amerikan
muotia, niin ei siinä maassa mahtanut räätäleillä kovinkaan rasvaiset
päivät olla. Mutta olihan setä omituinen ja tahtoi nyt sitäpaitsi
olla tuntemattomana. Kaikki oli siis luonnollista. Astuin sen vuoksi
reippaasti esiin ja huusin iloisesti:
»Hyvää päivää, setä! Tervetuloa näille maille!»
Setä hypähti aivan koholle. Hänen hahmonsa muuttui hyvin kummallisella
tavalla, silmät kävivät pyöreiksi ja hän vetäytyi kiireesti selkä
edellä huoneen nurkkaan.
»Ku-kuka te olette? Mi-mitä minusta tahdotte?» kysyi hän hätäisesti ja
tavattoman käheällä äänellä.
»Ei taida setä tuntea?» sanoin minä. »Olenhan veljenpoikanne, Hannulan
Erkki. Olin pieni poika, kun setä läksi Amerikkaan, mutta vieläpä minä
tunnen, vaikka setä onkin muuttunut.»
Mutta setä näytti vaan aikovan jatkaa kometiaa.
»En minä tunne teitä. Menkää hiiden kattilaan ja antakaa
matkustavaisten olla rauhassa! Taidatte olla kiimoissanne!» kähisi hän,
vetäytyen yhä enemmän loukkoon.
»Mutta, Matti-setä. Heittäkää jo pois tuo ilveily! Olen saanut kuulla,
kuinka aioitte tulla meidän luoksemme tuntemattomana miehenä, mutta ei
se nyt onnistu. He, hei, Erkki ei ole niinkään tyhmä!»
Setä tuijotti minuun hetkisen.
»Ettehän vaan ole ruununmies?» kysyi hän vihdoin pelonalaisella äänellä.
»Ha, ha, haa! Onpa setä leikkisä! Vai ruununmies! Ei, heitetään jo
leikki pois. Siellä kotona eukon kahvipannu jo porisee porossa.
Tervetuloa vaan, setä, ja nyt lähdetään meille.»
Näin sanoen astuin sedän luo ja tartuin hänen käteensä, jota
sydämellisesti pudistin.
Samassa muuttui setäni kasvojen ilme huomattavalla tavalla. Leveä hymy
lehahti hänen kasvoilleen, äsken pyöreät silmät supistuivat kaltaisiksi
raoiksi, jotka viekkaasti välähtelivät. Näytti siltä, kuin jotakin
hauskaa olisi hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän päästi naurun, joka kuului kuin sahan ritinä visakoivussa.
»No, enpä tahdo sinua kauvemmin kiusata. Minä olen todellakin setäsi.
Mutta mistä sait tietää minun olevan tulossa?»
»Se Heikkihän sieltä Helsingistä...»
»Niin, niin, Heikki, sitä juuri arvelin... Lähdetään sitten. Mutta
arveleppas, rakas veljenpoikani, mitenkä minun kävi toissa yönä tuolla
Kuljulan kievarissa! Siellä varastettiin minulta kaikki tavarat, niin
ettei jäänyt kunnon vaatteita päälle. Tällaisissa tamineissa täytyy
tulla sukulaisiinsa! Mutta kai varkaat kiinni saadaan. Pääsivät minun
lähtiessäni niiden jäljille ja lupasivat toimittaa ne tänne, kun saavat
ne varkailta pois.»
»Vai niin, olipa se ikävä juttu. Mutta ei nyt ajatella ikäviä asioita,
vaan lähdetään, kotia eukon luo.»
Setä otti yllensä turkit, jotka olivat paljon paremmassa kunnossa kuin
hänen muu pukunsa. Sanoi ostaneensa ne Kuljulan isännältä. »Rahoja
eivät osanneet viedä, kun minulla oli lompakko sängyssä päänalusen
alla», lisäsi hän. Nurkasta sieppasi hän kainaloonsa pienen laukun,
jota hän ei mitenkään antanut minun kannettavakseni, vaikka kuinka
olisin pyydellyt. Siitä kuului liikuteltaessa jonkunlaista helinää. Ja
sitten me läksimme.
Ei näyttänyt Leenakaan kovin ihastuvan sedän ulkomuotoon, kun kotia
tulimme. Hänen silmäyksensä kulkivat salavihkaa sedän punaisesta
nenästä ja takkuisesta parrasta aina jalkoihin asti, joiden verhot
suuresti muistuttivat vanhoja naisten kenkiä. Mutta kun olin hänelle
kertonut sedälle Kuljulassa tapahtuneesta onnettomuudesta, tyyntyi hän
ja oli sitten niin herttainen emäntä kuin ainakin.
Minä annoin sedälle parhaat pyhävaatteeni ylle, hän kun sanoi
häpeävänsä esiintyä naisväen seurassa noissa riekaleissa, jotka
jumalattomat varkaat olivat hänelle jättäneet.
Mutta uusia hämmästyksiä oli setä meille tuottava.
Kun Leena kantoi meille vehnäskahvit pöytään, alkoi setä kovin
levottomasti kierrellä itseään tuolilla.
»Eikö sinulla. Erkki, olisi jotain sekaan pantavaa näin kylmästä
tultua?» kysyi hän.
»Mutta se Heikkihän kirjoitti, että setä on ihan maistamaton.»
»Niin, niin, hm... ky-kyllä, mutta kun lääkäri on joskus vilustumisen
varalle määrännyt, että... täytyyhän sitä...», sanoi setä hiukan
hämillään.
Olihan minulla siihen aikaan talossa aina vieraan vara, vaikka en
mikään ryyppymies ollutkaan. Niinpä kannoin pöytään pullon viinaa ja
toisen konjakkia, jotta setä saisi tehdä »suutarin», mistä laadusta
halutti. Ja aika karhukupin hän itselleen »prykäsikin».
Mutta sitten hän tulikin oikein juttutuulelle ja alkoi kertoa Amerikan
ihmeistä. Kyllä oli mies kummia kokenut ja ollut senkin seitsemässä
sotkussa. Kumma, että oli hengissä päässyt kaikkien tiikerien,
valaskalojen, korppikotkien ja lohikäärmeiden kynsistä. Ja voi tuhatta
niitä rikkauksia, joita hän siellä oli kerännyt, milloin tulivuorista
sulaa kultaa kauhalla ammentanut, milloin penikulmia maan alla
myllertänyt ja sieltä tullut taskut täynnä timantteja. Kyllä siinä
saimme suu auki kuunnella.
Siinä sitten sen päivää syötiin, juotiin ja katseltiin taloa ja maita.
Mutta aina minä oikein häpesin, kun setä kertoi, mitenkä se ja se asia
on Amerikassa. Kyllähän sitä kannattaakin kertoa, kun on maat niin
laajat, että tuskin päivässä ehtii hyvällä hevosella reunasta reunaan
ajaa, ja yksistään kesantopellolla parisataa renkiä keikkuu auran
kuressa!
Kovin oli hauska mies tuo setä. Jo sai Leenan ja minun lupaamaan, että
lähtisimme hänen kanssaan Amerikkaan, jossa hän lupasi antaa meille
sellaisen talon, ettei koko Suomessa olisi mokomaa.
Se seikka minua vaan kummastutti, ettei, setä tuntunut ollenkaan
välittävän muista sukulaisistaan. Aina kun aloin puhua heistä, käänsi
hän puheen muihin asioihin. Ja paljon oli hän unohtanut entisiä asioita
— eipä edes enää muistanut isävainajani, oman veljensä ristimänimeä.
Siinä kun sitten illan suussa piti vielä maistella totia sedän
seuraksi, niin alkoi pääni, joka ei ollut sellaiseen tottunut, mennä
vallan sekaisin. Muistan vaan hämärästi, että setä minulta tiedusteli,
missä säilytin rahojani ja enkö peljännyt varkaita ja tuon tuommoista.
Ja sitten maatapannessa taisi Leena minua hiukan ripitellä siitä, että
olin maistellut liikaa. Muuta en siitä illasta juuri muista.
Yöllä heräsin, kun Leena minua pukki kylkeen, sanoen kuulleensa jotain
kolinaa. Mutta minulla oli päässä sellainen surina kuin olisi siellä
parikymmentä rukkia pörrännyt, ja ärähdin vain Leenalle, että hän
höpisee jonnin joutavia. Sitten nukuin uudelleen.
Mutta kyllä aamulla muut heräsivät, kun Leena hädissään tuli
ilmoittamaan, ettei setää löytynyt mistään. Niin, hän oli todellakin
hävinnyt jäljettömiin. Kamarissa oli vuode aivan koskemattomana, hän ei
ollut nähtävästi ollenkaan maannut.
Sitten asia alkoi selvitä, kun renki tuli ilmoittamaan, että
tallista oli hävinnyt hevonen ja liiteristä reki, ja kun huomasin,
että piirongin lukko oli rikottu ja sieltä, viety kaikki rahat,
neljättäsataa markkaa, kelloja, sormuksia ja muuta kavetta. Luuloteltu
setä olikin ovela varas, jonka olin itse tuonut taloon, vieläpä
ilmoittanut hänelle, missä rahoja oli saatavana. Olinpa todellakin
aikalailla antanut vetää itseäni nenästä.
Asia tietysti ilmoitettiin heti nimismiehelle ja ryhdyttiin varasta
takaa-ajamaan. Hevonen löydettiinkin samana päivänä muutaman
peninkulman päässä maantiellä ihan henkihieveriksi ajettuna, mutta
varas saatiin kiinni vasta useampien viikkojen kuluttua monen pitäjän
takaa. Silloin olivat rahat ja tavarat jo menneet kaiken maailman
tietä; jälellä oli vain tuo ennen mainitsemani helisevä laukku, jonka
huomattiin sisältävän tiirikoita ja muita varkaan »työkaluja».
Harmillisinta koko jutussa oli se, että tuo päävoro, tuo hirtehinen,
käräjillä vielä koko ajan pilkkasi minua ja sanoi minua »rakkaaksi
veljenpojakseen» j.n.e., jolle tietysti koko käräjäväki nauroi. Hän sai
ansaitun palkkansa, mutta olisinpa melkein suonut, ettei häntä koskaan
olisi saatu kiinni.
Entäs oikea setäni? Niin, hän tuli tosiaankin joulunaattona, kun talo
vielä oli niinsanoakseni ylösalaisin tapahtuneen, varkauden johdosta.
Hänen tulonsa... mutta sehän on aivan toinen juttu eikä kuulu tähän
kertomukseen.