Viimeisenä karnevaaliyönä vuonna 188— jouduin merkilliseen ja
salaperäiseen seikkailuun, joka askaroitti mielikuvitustani paaston
loppuun asti.
Olin ollut naisyhdistyksen suurissa naamiohuveissa, ja kun aamun
hämärissä verkkaan astuskelin kotiani kohden, oli lumenpeittämillä
katoilla sellainen uskomaton, sinisenvioletti valaistus, jonka siihen
asti olin nähnyt ainoastaan vapaaherra Mednyanskyn tauluissa.
Tulin kotiani, pieneen nuorenmiehen asuntooni, hapuilin läpi
työhuoneeni ja hiivin pilkko pimeään makuuhuoneeseeni, missä tapani
mukaan kädelläni kopeloiden rupesin etsimään tulitikkuja. (Rouva Erzók
tavallisesti joka ilta piti huolen siitä, että tämä jahti muodostui
mieltäkiinnittäväksi ja jännittäväksi, alati keksimällä yhä viekkaampia
piilopaikkoja takaa-ajetuille ruotsalaisille.) Tarkoittaa Unkarissa
valmistettuja »ruotsalaisia» tulitikkuja, joiden laatikon kanteen on
painettu: _tända endast mot ladans plan_. Vihdoin saatoin puhaltaa
torveen, tikut oli löydetty. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski
minuun hermostunut rauhattomuus, ja minut valtasi epäämätön varmuus
siitä, että paitsi minua myöskin _joku toinen_ hengitti pimeässä
huoneessa.
Vuoteessa — minun omassa vuoteessani — makasi nukkuva ihminen. Aluksi
yllätti minut taikauskoinen kammo... Tosin en usko kummituksia, mutta
tiedän mitä harhanäky on ja kerran luin eräästä herrasmiehestä, —se
oli jännittävä juttu — joka yöllä palasi kotiaan ja näki oman toisen
minänsä makaavan huoneessa... (Hän, sama herrasmies, tuli myöhemmin
aivan hulluksi.)
Tarkastettuani miestä lähemmin huokasin helpotuksesta. Hän ei ollutkaan
minä itse. Hän oli tumma, minä olen vaaleaverinen. Ja ennen kaikkea,
hänellä oli viiksipainin nenänsä alla, minä sitävastoin en koskaan
sellaista käytä.
Hän nukkui raskaasti, ja minä saatoin mukavasti tarkastella häntä.
Sen verran oli varmaa, että minä nyt näin hänet ensi kertaa
elämässäni... Hänellä oli yllään minun yöpaitani... juomalasiin,
joka oli pesulaitteella, hän oli pannut ison, valkean neilikan...
Hänen vaatteensa — silkkivuorinen hännystakki, paita kultanappeineen
j.n.e. — olivat verrattomassa järjestyksessä tuolilla... Hänen
pikkuesineensä olivat sekaisin heitettyinä pöydälle: hieno kukkaro,
monokkeli, kultakello, kynäveitsi, silkkinenäliina ja sikarikotelo...
Sikarikotelon kannessa komeili emaljoitu vaakuna: punaisella pohjalla
valkoinen kissanpää.
Pitkän aikaa tuumiskelin, mitä salaperäiselle nukkujalle tekisin, ja
päätin vihdoin, etten tee hänelle mitään. Mieleeni juolahti beduiini,
joka pitää pyhänä ja suojattuna jokaista telttaansa hairahtunutta,
ja päätin, etten olisi erämaan asujainta julmempi. En heittäisi
vuoteestani vierasta sidottuine viiksineen, vierasta, joka hienolla
luottamuksella oli pukeutunut yöpaitaani.
Tein tilan itselleni divaanisohvalle ja nukuin siinä uskossa, että
aamu tuo valkeutta salaisuuteen. Mutta aamulla nukuinkin yli määrän.
Havahtuessani oli päivä jo puolessa, ja vieraani — sen sain rouva
Erzókilta tietää — oli jo kymmenen korvilla viheltäen jättänyt
asuntoni. Sitä ennen oli hän juonut aamuteeni ja syönyt pehmeiksi
keitetyt munani.
Erzók löysi kirjeen kirjoituspöydältäni. Sen oli tumma herra
kirjoittanut.
»Terve, vanha luuska! En tahtonut sinua herättää, siksi poistun
jäähyväisittä. Feri pyytää sinua tulemaan puolenpäivän aikana
kantapöytäämme päivällistä syömään. Lainasin piironginlaatikostasi
paidan.