MYKKYRÄ. Jos sinä heitä joskus tapaat, niin sano Myhkyrältä terveisiä,
oikein pirullisia terveisiä, Ja sano, että Mykkyrä elää vielä ja on yhä
samassa humalassa.
KUSTAA. Sanotaan, sanotaan!
MYKKYRÄ. Älä sinäkään sitä sure, että sahasi menee! Niin ne menee!
Kaikki menee! Usko pois! — Joko pian paukutetaan?
KUSTAA. Olisihan jo kuulutettu aika, mutta ruununvouti ei ole vielä
tullut, eikä tuolla sisälläkään ole muita kuin Hakala.
MYKKYRÄ. Se vanha jerusalmin saakuri! Annas kun menen häntä
puhuttelemaan. (Nousee.) Äh, ottipa jalka pahakseen tuon ylämäen.
Tarvittiin kaksi ryyppyäkin, ennenkuin sen päälle päästiin. Viime
suvena minä sen vielä lonkkasin yhdellä ryypyllä. Vanhuuden merkkejä,
vanhuuden merkkejä! (Nilkuttaa oikealle. Kustaa menee peräovesta.
Heti sen jälkeen astuu sisään joukko miehiä, vanhempia ja nuorempia.
Heidän joukossaan on tukkiherra, joka keskustelee erään kanssa. Toiset
katselevat hieman arasti ympärilleen).
I:NEN MIES. Kun kerran sisään käskettiin, niin astutaan sitten
peremmälle.
2:NEN MIES. Kuuluu kai se huuto täältä ovensuustakin.
I:NEN MIES. Vai aikoo Korkomäki huutaa sahan! Samanako pidätte
sahajauhojen hinnan kuin Saarenpääkin?
2:NEN MIES. Taitaa olla täällä minua parempia huutajia.
I:NEN MIES. Älkää puhuko! Näkyyhän lompakko pullottavan povitaskussanne.
2:NEN MIES. Te olette kai ahtaneet setelit housuntaskuihinne!
4:S MIES. Eikö Saarenpää käskenyt meitä käymään perähuoneeseen?
I:NEN MIES. Siellä se taisi mainita huutokaupan pidettäväksi.
4:S MIES. Mitä me sitten tässä seisoskelemme?
2:NEN MIES (kolistaa piippuaan uuninkulmaan). Mennäänpä häntä sitten
sinne! (Menee edellä, toiset seuraavat jäleslä).
3:S MIES (vilkaisten mennessään ikkunaan). Tuossapa näkyy jo olevan
ruununvoutikin! (Sisään astuvat Kustaa, ruunanvouti ja poliisi).
RUUNUNVOUTI (lihava, hyvänsuopa ja puhuu inttävän vakuuttavasti.
Ojentaa salkkunsa poliisille). Uskokaa pois, Saarenpää, se on parasta!
Tehkää konkurssi!
KUSTAA. Niinkö ruununvouti arvelee?
RUUNUNVOUTI. Ehdottomasti! Silloinhan pääsette velkamiehistänne.
KUSTAA. Saisihan sitä jonkunmoisen rauhan, mutta silloin olisivat
kaikki tiet tukitut, ei olisi nousemisen mahdollisuuttakaan.
RUUNUNVOUTI. Ohohoho! Eipäs maar! Kyllä mahdollisuuksia aina on! Ellei
juuri täällä, niin muualla.
KUSTAA. Täällä ei ainakaan. Eikä kylvetä toisillekaan pelloille
tyhjästä vakasta.
RUUNUNVOUTI. Saarenpääkö noin puhuu, Saarenpää, joka on niin monet
tuulet soutanut, eikä vielä tähän mennessä ole vene kertaakaan
keikahtanut kumoon. Ei saa masentua, Saarenpää! Jos masentuu, niin
silloin ei elämästä tule mitään. Pitää vain ratasta pyörittää, vaikka
hiki kuinka valuisi. Saarenpäällä on tuntemusta ja kokemusta metsä- ja
saha-asioissa, kyllä te vielä itsenne renkaan läpi pujotatte.
KUSTAA. Mitenkähän lopullisesti lienee taidon ja kokemuksen laita, kun
tällaiseen loukkuun olen itseni laittanut!
RUUNUNVOUTI. Sellaista sattuu, sellaista sattuu!
KUSTAA. Olisinhan ehkä voinut sahan itselleni pelastaa, ellei takanani
olisi noita epäileviä ja juroja talokkaita, jotka pienimmänkin
tuulenpyörteen tullessa tulisella kiireellä sanovat irti saatavansa,
voivottelevat takuumiehinä ollessaan ja tyystin kiusaavat miehen.
Keikahdus siitä väkisinkin tulee.
RUUNUNVOUTI (matalalla äänellä). Sanonko Saarenpäälle totuuden? Ken
joutuu raha-asioihin talonpoikain kanssa, hän melkein kaivaa hautaa
itselleen. (Nyökäyttää päätään.) Olen itse nuoruudessani kokenut sen.
Opiskelin velaksi — ja auta armias, kun hiukankin sain tuloja, niin
kaikki lensivät niskaani. Minä ne kyllä tunnen! Miksi ei Saarenpääkään
toimittanut itselleen selkänojaa tukkiyhtiöiden puolelta? Olihan
Saarenpäällä kaupungin sahaherrain joukossa rikkaita tuttavia. Kyllä ne
olisivat Saarenpäätä auttaneet!
KUSTAA. Tuskinpa olisivat! Kilpailijaksihan minun pikku liikkeeni
heille tuli, kun rupesin täältäpäin metsiä ostelemaan. Ei silti, että
minun vähäiset ostoni olisivat heille saattaneet aikaan paljonkaan
vauriota. Ja kun sitten sain muutamia pitäjän isäntiä taipumaan —
vaimoni kaukaisia sukulaisia — niin aloin yrittää siltä pohjalta. Mutta
liike sai liian laajat muodon — minä olin rohkea, minä, ja — tässä sitä
nyt ollaan.
RUUNUNVOUTI. Ei silti kaikki ole lopussa, ei lainkaan. — Mutta
käydäänhän nyt käsiksi toimitukseen! Kunpa edes huutaisivat sen nyt
hyvästä hinnasta!
KUSTAA. Eikö saa luvan olla kuppi kahvia matkan jälkeen? (Osottaa
vasemmalle.) Täällä kamarin puolella, jos ruununvouti tekee hyvin!
(Menee ja avaa oven.) Vaimoni onkin sinne jo laittanut valmiiksi!
RUUNUNVOUTI. Suuret kiitokset! (Nauraa.) Olette liian kohtelias
ryöstömiehelle, herra Saarenpää!
KUSTAA. Eihän ruununvouti minua ryöstä, muuthan ne ahnaina suitansa
aukovat.
RUUNUNVOUTI. Hehe, niin taitaa olla, taitaa olla! No, konstaapeli,
mennäänpä sitten ryyppäämään, kun käsketään!
KUSTAA. Tehkää hyvin!
(Ruununvouti ja poliisi vasemmalle. Kustaa jää. Hän näyttää perin
väsyneeltä! Kallio ilmestyy peräovesta, on jykevä mies, yli
viidenkymmen, puhuu kylmästi ja harvaan, joskus kuitenkin hartaammin ja
nopeammin, jolloin hänen olennossaan huomaa salakavaluutta).
KUSTAA. Tätä näytelmää en jaksa kauemmin katsella! — Minun sahani,
minun sahani! — Tämä tappaa minut! (Huomaa Kallion, säpsähtää ja
tekeytyy välinpitämättömäksi. Viittaa oikealle.) Huutokauppa pidetään
tuolla!
KALLIO. Mutta Saarenpäätä saanee puhutella täällä!
KUSTAA. Kallion rusthollarilla ei vielä tähän saakka ole ollut
milloinkaan asiaa Saarenpäälle.
KALLIO. Jospa nyt olisi.
KUSTAA. Eikö rusthollari olekaan tullut huutamaan sahaa?
KALLIO. On.
KUSTAA. Sitten ei pitäisi olla mitään asiaa minulle. Minulla ei sahan
kanssa ole enää mitään tekemistä.
KALLIO. Minä tiedän sen. Toivo näyttää pettäneen.
KUSTAA. Ei ole mitään mahdollisuuksia.
KALLIO. Oletteko tehnyt kaikkenne?
KUSTAA. Enemmänkin...
KALLIO (huomattavalla painolla). Ette ole käynyt minunkaan luonani.
KUSTAA. Te ette ole niitä, joita olisin voinut edes ajatellakaan.
KALLIO. Kun ei teitä kuulunut meille, lähdin minä tänne.
KUSTAA (hämmästyen). Mitä sanoitte? Kerroittehan saapuneenne saha»
huutamaan.
KALLIO. Niin — teille — jos suostutte.
KUSTAA (vavahtaa, hätäisesti). Mitä — minulle? Huutamaan sahaa minulle?
Laskette leikkiä, rusthollari!
KALLIO (varmasti). Minä huudan sahan, maksan huudon käteisellä ja
sitten on saha teidän, siinä silmänräpäyksessä.
KUSTAA (astuu lähemmäksi häntä, kiihkeästi). Puhutteko totta?
KALLIO. Totta puhun.
KUSTAA. Minäkö saisin heti, huomisesta alkaen käyttää sahaa?
KALLIO. Vaikka jo tänään.
KUSTAA (epäröiden). Mitä te sitten minulta vaaditte?
KALLIO. Tietysti rahani takaisin — ajan pitkään.
KUSTAA. Kuinka pitkän maksuajan annatte?
KALLIO. Viisi vuotta.
KUSTAA (riemuissaan). Kokonaista viisi vuotta.
KALLIO. Saatte suorittaa maksun takaisin viiden vuoden kuluessa,
viidennen osan kunakin vuonna. Voitteko sen täyttää?
KUSTAA (hartaasti). Voin varmasti täyttää sen! Kun vain saan sahani
jälleen kuntoon, on minulle helpoin asia maailmassa voittaa niin
paljon, että voin toimittaa teille sovitun vuotuisen suorituksen.
KALLIO (kavalasti). Ja huutosumman lisäksi maksatte te palkkiona
tuhantisen.
KUSTAA. Ettekö muuta vaadi?
KALLIO. En.
KUSTAA. Sen maksan.
KALLIO. Siis päätetty.
KUSTAA. Minun puolestani mielihyvällä! — Mutta minä en ymmärrä teidän
hyväntahtoisuuttanne.