KATRI (samoin kuin äsken). Niin, se seisoo nyt, Kustaa, ja seisoo
siksi kuin joku vieras panee sen uudelleen käymään. Sinun sanaasi ei
Saarenpään sahalla enää koskaan totella. — Hm, Saarenpään saha! Se
sillä on nimenä. Mutta Saarenpäällä itsellään, Kustaa Saarenpäällä, ei
ole sen kanssa mitään tekemistä.
KUSTAA. Älä lisää kiviä harteilleni, Katri!
KATRI. Kiviäkö harteillesi! Vai niin! Vai kivisäkitkö minä olen
sälyttänyt sinun harteillesi? Kultasälät tiedän, sinulle kannettavaksi
heittäneeni. Mutta missä ne kullat nyt ovat? Missä ovat minun rahani?
Tuolla savuna ilmassa. Saarenpään sahan piipusta ne ovat savuna
tuprunneet ulos. Sinä olet polttanut minun rahani. Niin on tehnyt
Kustaa Saarenpää vaimonsa omaisuudelle. Eikö ole totta?
KUSTAA (matalasti). Oli minulla rahaa itsellänikin.
KATRI. Minkä verran? Pivollinen hopealantteja! Ei niillä olisi
Saarenpään niemelle sahaa rakennettu eikä metsiä ostettu.
KUSTAA (tuskastuneena). Miksi et herkeä minua kiusaamasta! Asia ei
siitä muutu, ja mitä on tapahtunut, se on tapahtunut. Nyt sille ei enää
mitään mahda.
KATRI (häijysti) Eipä tietenkään! Mistäpä se auttaja nyt enää
ilmaantuisi? Ja kukapa tarjoisikaan kättään sellaiselle miehelle, joka
rikkiviisaudessaan on tuhlannut tuhansia ja taas tuhansia. Kukaan ei
ole niin tyhmä, että lainaisi sinulle enää markkaakaan tai takaisi sen
veroista summaa, jolla voisit ostaa ruokaa perheellesi.
KUSTAA. Eikö sitten ole mitä syödä?
KATRI. Ei ole. Loppunut on kaikki. Viimeisillä penneillä panin ostamaan
kahvia ja nisuleipää, sillä täytynee kai jotain tarjota ruununvoudille.
KUSTAA. Niin, täytynee kai! — Mutta uskoisivathan ne Kivistöltä velaksi
leipää ja voita — ovathan ne sukulaisiasi — ja Kulmalan puodista kyllä
voit noutaa muita ruokavaroja.
KATRI. Oho! Minäkö menisin Kivistöltä pyytämään velaksi? Minä pyytämään
velaksi! Oletko tullut hulluksi? En ikänäni! Minä en pyydä koskaan
keneltäkään mitään. Pitäisihän sinun tuntea senverran minua! En kerjää
sukulaisiltani hiventäkään! En, vaikka nälkään nääntyisin! Onhan
minulla itselläni ollut suvustani enin. (Katkeruutta purkaen.) Mutta
sinä olet pannut kaikki menemään!
KUSTAA. Älä puhu noin, minä pyydän, rakas Katri! Tiedänhän sen hyvin
itsekin. En voi mitään. Onnettomuus on tullut. Siitä olisi yhtä hyvin
voinut koitua onni. Minä olisin voinut voittaa monia tuhansia — mutta
menetinkin kaikki.
KATRI. Kenenkä oli syy? Eikö yksin sinun?
KUSTAA. Itse tiedät. Mahdoinko minä mitään sille, ett» tuli sellainen
talvi? Voinko minä estää lumen tuloa? En minä voinut metsäteitä
puhdistaa! Olin ostanut metsän kaksi vuotta sitten. Olin lainannut
sitä varten paljon rahaa. Puut oli kaadettava ja hirret vedettävä pois
määrätyn ajan kuluessa. Muussa tapauksessa oli maksu jäävä myyjälle —
koko summa — ja metsä myös, sellaisen teimme sopimuksen. Olin varma,
että saisin puut määräajalla kuljetetuiksi tänne sahalle. Siitä olin
ihan varma. Olihan kauppa tosin uskallettu, se on totta, mutta kun
osto muuten oli niin tavattoman edullinen — se olisi vallan varmasti
lennättänyt taskuuni muitta mutkitta kuulumattoman voiton — niin minä
heitin arvan, vähääkään epäilemättä.
KATRI. Siinä arvassa lankesi koko tuleva elämäsi, perheesi elämä,
lastesi elämä. Nyt me kaikki olemme puilla paljailla. Voi onnetonta!
— Ja enkö minä koettanut estää sinua panemasta liikkeelle niin suurta
rahamäärää. Puolella minun rahoistani olisimme voineet elää kuinka
komeasti tahansa. Mutta sinä et huolinut, kaikki työnsit tuleen.
KUSTAA. Niinkö suureksi pääomaksi arvelet puolia rahoistasi, että
olisimme alunpitäen voineet yksinään niiden varaan heittäytyä?
Kaksikymmentätuhatta sinä sait. (Naurahtaa).
KATRI. Olisimme sillä ainakin eläneet.
KUSTAA (hieman tuikeasti). Mutta sinä olet tahtonutkin enemmän. Sinun
halusi on ollut herrastella, ja se on maksanut myöskin.
KATRI. Sinä tahdot syyttää minua.
KUSTAA. Enpä varsin. Tunsinhan minä sinut jo naimisiin mennessämme.
Miksi siis syyttäisin?
KATRI (ilkeästi). Mutta otit kuitenkin — sillä samalla sait rahat
kouraasi. Erehdynkö?
KUSTAA (puristaen huuliaan). Minä olen tahtonut päästä eteenpäin.
KATRI. Millä keinoilla tahansa! (Nauraa.) Se on totta!
KUSTAA (mietteissään). Muuta pyrkimystä minulla ei ole ollut!
KATRI (naurahtaa).
KUSTAA (kuin äsken). Sen vuoksi olen paljon uhrannut.
KATRI (purevasti). Kerttulan Johannankin!
KUSTAA (kavahtaa, istuutuu).
KATRI (hämäävästi). Se oli Johannan onni! Vaikka kuuluikin itkeneen,
kun meidät ensi kerran kuulutettiin. Niin, se oli torpan tytön onni.
Mahtaapa hän nyt komean Kallion emäntänä monasti jumalaansa kiitellä.
Kallio ei tarvinnut rahoja. Niitä oli hänellä tarpeeksi itsellään.
Siksi kelpasi hänelle sellainen tyttö, jonka aitan orsilla ei taitanut
montakaan kirkkohametta kiikkua.
KUSTAA. Olisi kelvannut Johanna monelle muullekin, mutta yhtä hän vain
mieli.
KATRI (yskäsee). Ehkäpä se yksikin olisi mielellään Johannan ottanut!
Mutta maantien toisella puolen oli talo, ja siinä tytär, joka oli
päättänyt tehdä tyhjäksi Johannan toiveet. Ja tekikin. Mutta saa nyt
sitä katua elämänikänsä!
KUSTAA (nousee tulistuneena). Kas, tuon toisella puolen maantietä
olevan talon tytär tahtoi päästä rouvaksi. Sillä Kustaa Saarenpää
kävi siihen aikaan herrasta. (Nauraa katkerasti.) Hän matkaili
tukkiherrain kanssa, istui heidän kanssaan kaupungissa ravintoloissa
ja kulki puettuna kuin pappi ja vallesmanni. Hänellä oli kauppapuoti,
jonka hän oli pannut pystyyn omilla rahoillaan — kuulitko: omilla
pienillä säästöillään, jotka hän oli tehnyt renkipoikana palkastaan
ja ansainnut kellokaupoilla, ja häntä karahteerattiin hantelsmanniksi.
Kauppa kannatti ja välittämällä metsäkauppoja tukkiherroille hän
ansaitsi lisää. Niin tutustui hän metsä-asioihin. Hän huomasi suuria
rikastumisen mahdollisuuksia ja sai palavan halun perustaa oman sahan.
Mutta siihen eivät säästöt riittäneet. Siksi tarvittiin lisää.
KATRI. Ja Johannalla ei ollut.
KUSTAA (hiljaa). Ei ollut!
KATRI. Hm. Niin täytyi käyttää hyväksi tien toisella puolen olevan
talon tyttären herrasteluhalua. — (Lähenee häntä.) Mutta se ei ole
totta! Niin "suuri herra" sinä et ollut, että minä olisin sinut
senvuoksi ottanut.
KUSTAA (kovaa). Siksi juuri sinä otit.
KATRI (masentuu). No, olkoon — ehkä! Mutta erehtyipä se talontyttö.
KUSTAA. Erehtyi eräs toinenkin.
KATRI (puree huultaan). Olethan saanut rahat.
KUSTAA. Luulin saavani muutakin.
KATRI. Mitä sitten?
KUSTAA. Vaimon.
KATRI. Miksi menit ansaan?
KUSTAA (tuskastuen). Miksi, miksi, miksi? — Siksi että sinä olit
toisenlainen silloin. Sinä et ollut joka käänteessä valmis kiduttamaan
minua ja muistuttamaan minua rahoistasi.
KATRI. Ne eivät olleet silloin vielä menneet!
KUSTAA. Ja siksi, että minä olin rahan ja suuruudenhimon sokaisema,
hullu!
KATRI. Tarkoitat, että olemme molemmat pahasti pettyneet.
KUSTAA. Itse kai sen parhaiten huomaat.
KATRI (istuutuu ja itkee). Meitä onnettomia! — (Keksii jotain,
nostaa päänsä.) Kustaa! (Kustaa, joka on mennyt entiselle paikalleen
ikkunapieleen, ei kuule.) Kustaa! (Kustaa kääntyy.) Onhan olemassa
eräs, jota et ennen ole pyytänyt takaukseen. Jos ehkä hän — onhan
hänellä sitäpaitsi panna liikkeelle rahaakin — ehkä saisit hänet
taipumaan.
KUSTAA. Ketä tarkoitat? Olen kääntynyt jo kaikkien mahdollisten
puoleen, mutta jokainen on kieltäytynyt. Kukaan ei tahdo auttaa.
KATRI (varovaisesti). Minä ajattelin, että jos puhuisit Johannan
miehelle, Kalliolle.
KUSTAA (sävähtää). Kallion rusthollarilleko? — Siitä ei olisi mitään
hyötyä, ei kerrassaan mitään! Hän on nimensä kaltainen, kova ja
tunteeton. Ja sitäpaitsi hän on aina pahoin silmin katsellut Saarenpään
sahaa. Ei ainoatakaan pölkkyä hän ole lähettänyt minulle sahattavaksi.
On kai peljännyt, että minusta paisuisi se, joka järkyttäisi hänen
kuninkuuttaan tässä pitäjässä. Sitäpaitsi hän on koko Hämeen suurin
saituri. Ottaa pennin mistä vain saa. Kiskoo alustalaisiaan ja
kiduttaa nälällä palvelusväkeään. Ei, siitä ei tule mitään! Eivät
Kallion ruhtinasta ole vielä ketkään voineet hellyttää. Kallio ei auta
milloinkaan ketään.
KATRI. Mutta jos puhuisit ensin Johannalle, ehkä hän saisi miehensä
mielen pehmenemään.
KUSTAA. Johannan kanssa en ole sanaakaan vaihtanut sen jälkeen kuin
sanoin hänelle — hyvästi.
KATRI. Mutta kerrotaanhan, että hän rakasti sinua suuresti ja vain
epätoivoissaan siitä, kun sinä hänet jätit, suostui Kallion emännäksi.
Jos kerran niin on, niin eihän hän voi sinua vieläkään vihata.
KUSTAA. Ei, ei, se ei käy! Minä en sitä voi. Antaa mennä sahan,
asunnon, kaikki. Ennemmin keppikerjäläiseksi!
KATRI (kiukustuen). Sinä olet raukka!
KUSTAA. Lupasitko sinä kääntyä sukulaistesi puoleen? Ennemminhän
lupasit sinäkin vaikka kuolla nälkään.
KATRI (nousee äkisti). No, olkoon sitten! Anna vain roskan mennä!
Kohta paukkuu vasara, ja Saarenpään Kustaa nähdään vetävän maantiellä
vankkureissa kakaroitaan tai rukoilevan sahansa uudelta omistajalta
päivätyötä lautatarhassa. (Menee ja heittää kovasti oven kiinni
perässään)
HAKALA (keski-ikäinen talonpoika astuu sisään) Kuulostipa siltä kuin
olisi Saarenpään „rouva lausunut kovia sanoja miehelleen. Taisivat
ollakin totuuden sanoja, vai mitä, herra entinen sahanomistaja? — Hyvää
päivää sentään ja terveisiä Ylikylästä! En tullut sahaasi huutamaan.
Tulin vain kuulemaan, paljostako se värkki menee. Onkohan petkutetulla
takuumiehellä yhtään toivoja saada omaansa takaisin?
KUSTAA (kiivastuen). Minä en ole teitä petkuttanut — teitä yhtä vähän
kuin muitakaan. En ole tahallani kattoa pääni päälle pudottanut.
Jos olisitte, niinkuin ehdotin, ruvenneet takuuseen vielä niin
paljosta, että olisin saanut pitää tuossa onnettomassa metsän ostossa
kiinnittämäni sahan, ette varmasti olisi menettäneet penniäkään.
(Innolla ja painavasti.) Jos vain saisin pitää sahani, niin vuodessa,
parissa olisi häviö korvattu ja minä olisin taas jaloillani.
HAKALA. Älä haaveile!
KUSTAA. Se on haaveilua teidän mielestänne. Hämäläinen
talonpoikaisjurri ei uskalla mitään, ei rohkeus mitään. Hän on yhtä
pelkuri kuin — tyhmäkin.
HAKALA. Suu soikemmalle, Kustaa! Eikö ole tyhmempi hän, joka tavottelee
taivasta, eikä kumminkaan osaa lentää. Sinä et ole osannut hoitaa
asioita. Onhan sinua autettu. Sitä on tehnyt vähän itsekukin. Vaan
eipähän siitä siltikään ole mitään tullut. Tässähän nyt ollaan!
KUSTAA (katkeralla hymyllä). Niin, mitäpäs minä sitten muuta voin kuin
kauniisti kiittää.
HAKALA. Ja me maksaa, Tuomentie, Ala-Kestilä, Vilhola ja minä! Meitä
sinä olet petkuttanut.
KUSTAA. Ei se teidän perikatonne ole. Mokomatkin summat! Muutamat
tuhantiset!
HAKALA (nauraa). Mokomat sinun mielestäsi, joka olet tottunut
liikuttamaan suuria rahoja — tosin et omiasi, vaan pehmeäluontoisilta
ihmisiltä narraamiasi — muka tehdäksesi hyviä kauppoja, muka suuria
voittoja kaapataksesi. Hoho!
KUSTAA (kiivastuen). Mutta jos kerran saatte ne takaisin!
HAKALA (nauraa suureen ääneen). Takaisin!
KUSTAA (kiihottuen). Minä näytän teille vielä! Jumaliste minä näytän!
Minä en masennu! Minä etsin uusia teitä. Antaa sahan mennä! Sillä on
jo suurimmaksi osaksi hankien taakse jättämäni metsäpalstan hinta
korvattu. Mitä jäljellä on ja mitä te, Tuomentie, Ala-Kestilä ja
Vilhola olette puolestani saaneet maksaa, siitä on asumukseni, lehmäni
ja hevoseni panttina. Onhan niissä ainakin vähän koroiksi. Koettakaa
oleilla rauhallisina muutama vuosi.
HAKALA (kumartaa ivallisesti:). Kiitoksia, tuhansia kiitoksia meidän
kaikkien puolesta!
KUSTAA. Ja minä puolestani kiitän avusta! Kunhan huutokauppa on ohi ja
minä olen ehtinyt vähän päätäni selvitellä, katsotaanhan sitten, mitä
peltoa viikate pannaan viiltämään.
HAKALA. Missä juhla pidetään, sahallako vai täällä ylhäällä?
KUSTAA (osottaa oikealle). Tuolla. Ken ei sahaa tunne, käyköön ensin
katselemassa ja sitten määrätköön huutonsa. (Katsoo kelloaan.)
Ruununvoudin pitäisi jo piakkoin olla täällä. Hetki sitten näkyi laiva
jo Sikojärven selällä.
HAKALA. Käydään sitten sisään pappia vartomaan.
KUSTAA. Ehkä talokin sentään jaksaa tarjota kirkkokahvit!
HAKALA (menee oikealle). Kiitos, ei janota.
KUSTAA. Kutsutaan sitten sisälle muukin kirkkoväki. Sitä näkyy jo
seisoskelevan pihamaalla. (Menee ja palaa heti seurassaan)
MYKKYRÄ (juopon näköinen, hiukan humalassa oleva vanha, pienehkö mies,
tulee häntä vastaan ovessa. Mykkyrä ontuu ja puhuu vuoroin kimakasti,
vuoroin kuiskaamalla ja hengittää läähättäen.) Moron, munsööri! Akka
lähetti terveisiä ja sanoi että — että —. Käskes Mykkyrää istumaan!
(Istuu ja pitelee kipeätä jalkaansa.) Niin, lähetti terveisiä ja
käski sanoinaan, että jos sinulta ottavat tämän asumuksenkin, niin
tule Myhkyrälle. Mykkyrän saunakamari on melkein yhtä siivottu ja
steerattu kuin pappilan — miksi saakuriksi ne taas herrain kielellä
nimittävätkään sitä pihan perän laitosta? Tule Mykkyrälle! Mutta istu
ensin tuohon tuolin laidalle, niin katsotaan, millä kurin Saarenpään
Kustaan silmät pelaavat tämmöisenä päivänä.
KUSTAA (istuu hymyillen). Sahaa huutamaanko tuli Mykkyrän isäntäkin?
MYKKYRÄ (nauraa ääneensä). Jaha, jaha, eipä hätää mitään, koska vielä
näin viimeisellä hetkellä pistää kokkapuheeksi — jerusalmin saakuri,
hehe!
KUSTAA. Mikäs kokkapuhe se! Mikseipäs Mykkyrä sitä saattaisi tehdä?
MYKKYRÄ. jerusalmin saakuriako minä sahaisin! Pyting seinähirsiäkö?
Hehe! Mykkyrän metsä on (nostaa kätensä kuin kaataen suuhunsa)
tuolla noin, — huit! Ja kaupungin yhtiö vetelee niistä nyt lankkuina
kymmenkertaiset rahat (Pudistaa päätään.) Uhhuh!
KUSTAA. Niinhän se Mykkyrä on tainnut myydä metsänsä puti puhtaaksi.
MYKKYRÄ. Niin Mykkyrä vaan! Mutta mitäs väliä — ei mitään väliä!
Saakuria kans! Onpas sen sijaan tämä maallinen maja tullut hyvin
öljytyksi!
KUSTAA. Kyllähän Mykkyrä sentään vielä jonkinlaisen hinnan talostaan
saa.
MYKKYRÄ. Taitaisi vastata muutamaa kannua viinaa. Mutta pojan kölli
saa pitää turpeet ja Mykkyrä itse rupee muonalle jotta jutisee. Akalle
lehmä ja leipäjauhot, ja äijälle niin paljon, että hän saa löyhkätä
väkevältä. Siinä on yllin kyllin! Vai mitä meinaat!
KUSTAA. Mitä siinä meinaamista, hyvät vaarinpäiväthän Mykkyrä saa!
MYKKYRÄ. Vai hyviksi sanot! Paremmat päivät oli. Viina tuli kotiin
tuomatta ja rahaa kuin pankin tiskille. Se vasta aikaa oli, kun
tukkiherrat talossa kävivät. Aina karahviini täyteen ja sitten me
herrat tropattiin. Päivä tropattiin, ilta tropattiin ja yöllä tehtiin
metsäkaupat. Puumerkki alle ja rahat piironkiin. Saakurin lystiä poikia
ne kaupungin herrat! Jos aamulla vähän päätäsi kynsit ja sydäntä
kirveli, kun tiesit metsäsi menneen — niin troppari suruun ja huit!
KUSTAA. Niin kai tehtiin kauppoja monena talvena?
MYKKYRÄ. Niin tehtiin ja tehtäisiin vieläkin, jos metsää olisi. Sun
saakuri, tehtaisiinkin! Mukavia miehiä yhtä kaikki! Vaan eiväthän ne
Mykkyrälle enää poikkea, kun Mykkyrällä ei ole metsää.