Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli
tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen
ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina
elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä
nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta
konsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti
ennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina
olevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä
olevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, -- ja
aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin... Mutta sattuipa tapaus,
joka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet
tilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä
oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat
estivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä
asia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus
olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi
onnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään
voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti
matkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti
paikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo
rautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia
hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, --
mutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa,
jossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran tähden
kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.» Veturi
vihelsi ja juna läksi.
»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,»
tuumaili konsuli. »Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle
mitään virkkanut?»
Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta... Jo rupesi
häntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan,
unohti hän koko asian sillä kertaa.
* * * * *
Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät »maailman
pääkaupungissa» ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista.
Milloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä,
milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä
katsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame
de P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin
vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli
koko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan.
Konsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa
franseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta
kodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui
konsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan
unohtanut ja hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on
Ravallaque de Paris. -- Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä
niin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä
pariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena
tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi
kiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja
hämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin
hämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka
joka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä
heitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden,
jäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.
»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän
välillämme seurustelu mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi.
Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi
päällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja
keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.
»Mitä hittoa tämä nyt on!» sai hän vihdoin äännähtäneeksi. »Mitä se nyt
on sitten tuo pirullinen Ravallaque de Paris?... Mutia olkoon mitä
hyvänsä, kyllä minä sentään olin aika aasi tehdessäni sellaisen
kysymyksen nuorelle naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!» Hän
läksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti, sytytti sikarin ja
tuumaili. -- Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi, sen
rauhattomammaksi hän tuli.
Sattuipa hänelle vastaan tulemaan harmaatukkainen, ketteräjalkainen
herra, joka pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.
»Jos kysyisi tuolta,» ajatteli konsuli. »Hän ei siitä loukkaannu,
vaikka se hävytöntäkin olisi.»
Ojentaessaan sikarinsa vanhalle herralle virkkoi hän siis: »Sallitteko,
että teen Teille pienen kysymyksen?»
»Olkaa niin hyvä,» vastasi ystävällisesti vanha herra, nykien
paraillaan ensimmäisiä savuja syttyneestä sikaristaan.
»Mitä on Ravallaque de Paris?»
Ei tarvinnut konsulin toistaa kysymystään. Vanha herra sylkäsi
vimmastuen, viskasi havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen luotansa
ja meni niin että »tukka löyhki ja palttoo hulmusi.»
»No nyt on hitto!» ärjäsi itsekseen konsuli, tuijottaen poistuvan
vanhuksen jälkeen. Tämähän rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten
on?
Hän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut enää rauhaa... Hän oli
niin äkänen, että puristi nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa,
joka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut. Samalla kuin uteliaisuus
yhäti kasvoi, tuli hänen tilansa yhä tukalammaksi.
»Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen», ajatteli hän ja päätti
ottaa asiasta selvän, maksoi mitä maksoi. -- Mutta kuinka? -- Hän näki
poliisin seisovan kadun kulmassa.
»Ahaa», ajatteli hän. »Tuolta nyt ainakin siihen vastauksen saan, hän
ei siitä ainakaan voi loukkaantua».
Konsuli lähestyi poliisia.
»Suokaa anteeksi, että häiritsen», alotti hän.
»Mitä vielä,» vastasi kohteliaasti poliisi, »kuinka on minulla kunnia
olla Teille avuksi?»
»Minä olen muukalainen,» alotti konsuli, »olen ensi kertaa täällä
Pariisissa. Satunnaisesta syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle
pieneen kysymykseen.»
»Minä pyydän --»
»Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on Ravallaque de Paris?»
»Mitä!» virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät kasvonsa yrmistyivät,
ja ojentautuen pitkin pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies,
lausui hän käskevällä äänellä: »Herra hyvä, Te seuraatte minua
poliisikonttooriin».
»No mutta --?»
»Ei sanaakaan enää!»
Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä
ja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta
tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun
hän jo oli alkuun päästä...
Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen
hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat
olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään
kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen
heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni
myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä
loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P.,
vaimo kotona -- ehkäpä kuinka sairaana... Kaiken tuon lisäksi tuli
vielä hirveä jano...
Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut
sanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui
poliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi
avattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta
poliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään
astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla
ivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin
tuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on?
Kylläpäs satuit!
Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa
virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen,
mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät
vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu
päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut
virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa
konsuliamme tarkastelemaan.
»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.
Konsuli totteli.
»Mikä on Teidän nimenne?»
Konsuli ilmoitti nimensä.
»Mistä maasta?
»Suomesta!»
»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.
Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet,
ylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.
Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä
suurta kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.
»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi päämies.
»Niin!»
»Saatte mennä ulos!»
Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän
uudelleen sisälle ja päämies lausui:
»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran
tulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa
matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».
Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen...
Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa,
paiskasi tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana
iltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että
hänellä oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän
vaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.
Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana
konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos
vaunusta -- --
»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.
»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi... Rouva
kirkasi, pyörtyi ja -- kuoli.