Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon
lämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään
omituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen.
Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän
äkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän
kaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin
»suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen
savivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä
pari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli
takasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi
useampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa
viereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut,
liitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli
maahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä.
Jo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan
viereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti
työnsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassa
tavara-arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisen
muun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän
ollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiin
kuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut;
mutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta
eteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen
tuttaviinsa, muuten mitä »latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikin
niin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti
viedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi
silloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun
päästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta ei
pannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunutta
jalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vielä
parannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. »Puikko keskelle, savea
sen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty»;
näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, savea
oli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähän
löytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä.
Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali-arkun, aikoi
jo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuus
täydentää nyt tuo!» tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan
ei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassa
kuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdas
paikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taas
ollut liimaa tarvis -- ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siis
lähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edes
hänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoita
ottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totella
käskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pian
oltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sitten
puutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa olevan hommassa hänen
työpaikallaan.
»Mitä sinä minun saveani...!» huusi hän.
»Laitan kukkoja kuten sinäkin,» vastasi pikku tyttö.
»Mene matkoihisi siitä!» virkkoi ankarasti Onni. »Hyvähän sinun olisi
toisen savesta...!» Ja hän ryhtyi jatkamaan innokkaasti työtänsä.
Kuvasta saattoi jo pian huomata, että ihminen siinä oli tekeillä.
Sattui siitä isä menemään sivutse, liekö ollut menossa pellolle, vai
minne.
»Mitä sinä siinä teet?» kysyi hän.
»Minä teen itselleni pienen veikon!» vastasi vakavana poika.
»No, kuinka voit sinä sen tehdä?» kysyi hymyillen isä.
»Minä luvin Luonnonkirjasta, jotta Dionkin rupesi savesta ihmistä
luomaan, niin minä myöskin» -- vastasi poika.
»Mutta kuinka kävi hänen sitten?» kysyi isä.
»Sai sen puhumaankin!»
»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»
»Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,» lausui
vakavana poika, liittäen nenän »pienen veikkonsa» litteään naamaan.
»Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?»
»Enhän minä --!»
»Mitä hutiloimista tämä on,» lausui isä ankarasti. -- »Mene heti
lukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt
sanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä
keskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä
tulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!»
Jo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun. Hänen
savitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.
Vaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa
luomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen
tähden keskoiseksi.
* * * * *
Tosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään osannutkaan
useaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään opettajan tarkka silmä
huomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut tietämättömyys vaan
tarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi luokalle. Mutta yhäti sai hän
varoituksia huolimattomuudestaan. Kun hän itkusuin meni holhoojalleen
päiväkirjaansa näyttämään ja tämä ankarasti lausui tuttavat, mutta
sydäntä viilasevat sanansa: »Joko taas!», yritti hän kyllä tuumailemaan
tilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä, mutta kun hän taasen istui
luokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset, vanhaa tapaansa
seuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui huomaamaan jonkun
kyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä lahjoittaman puukon
riippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista tunnilla ryhtyä
kynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä juuri oli sitä
varten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä. Puukko
tuli siis salaa esille... Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili
äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle
matkakumppaniksi... Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota hänen
äitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin
toverinsa... Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan
ja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä
tuoda, mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa
kotiin itkemään -- --
»Rautalammen reitti!» kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.
»Mitkä ne siis olivat!» kysyi opettaja... »Toivola!»
Onni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi oli hän kuullut
kysymyksen. »Pielavesi, Nilakka Iisvesi ja Konnevesi!» vastasi hän
rohkeasti, mutta luokka rupesi nauramaan ja opettaja ärjäsi: »Istu»
Se, jolta sitten kysyttiin, vastasi: »Ne ovat Viitasaaren reitti,
Saarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.»
Toivala sai taasen muistutuksen tarkkaamattomuudesta.
Yhä tyytymättömämmiksi rupesivat opettajat käymään Toivolata kohtaan.
Muutamat väittivät, että Toivola oli laiska, mutta se oli erehdys.
Häneltä ei vaan riittänyt voimaa tekemään mitä hyvänsä, niinkuin
muutamat kyllä voivat. Vanha hevoskonkari vetää nyhjystää kuormaansa,
vaikka kuinka huonosti valjaissa olisi, vaikka länget kaulaa
kalvavatkin, mutta vallaton, vapauteen tottunut ori siitä raivostuu, ja
jos se ei auta, masentuu kokonaan.
Kerran syntyi taasen opettajain huoneessa keskustelu Toivolasta.
»Eihän siitä ole minnekään!» väitti luvunlaskun opettaja. »Vaikka
kysyisi: Mitä on kaksi kertaa kaksi? niin ei häneltä heti saa oikeata
vastausta... Töllöttää vaan aivan viattoman näköisenä eteensä, vieläpä
tirkistää hymyillen suoraan vasten silmiäni.»
»Minä olen toista mieltä, veli,» huomautti luokan esimies. Vaikka
tuollainen luonteen vilkkaus onkin haitaksi koulunkäynnissä, on se
minusta paljon lupaavampi kuin tuollaisen jörön, joka ahnaasti nielee
opettajan sanat mahaansa, voimatta niitä kumminkaan vereksi sulattaa.»
»Mutta mitä hyötyä on nyt tuollaisesta vilkkaudesta, kun ei sellainen
todellisuudessa voi mitään perinpohjaisesti oppia, vaan tavottelee
palan kutakin, voimatta kumminkaan opintarvetta tyydyttää.»
»Älähän huoli! Kun pojassa saadaan vaan opintarve selviämään, kun hänet
saadaan tajuamaan, että ainoastaan seuraamalla tarkoin opetusta, hän
voi pysyä kumppanien rinnalla ja samalla autetaan häntä taistelussa
hajamielisyntiänsä vastaan, niin kyllä hänestä saamme oppilaan, joka
helpommin seuraa opintoja läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit,
jotka yläluokille asti pinnistettyään voimiaan, väsyvät ennen aikaansa
tahi takertuvat aineisin, joista ei pääse 'pänttäämällä', vaan järjen
terävyydellä.
»Tuo on kyllä totta mitä sanot,» alkoi rehtori, kuultuaan edellisen
keskustelun, »mutta nyt on meillä se surkea kokemus, että tuollaiset
vilkkaat, lahjakkaat pojat rupeavat kaikellaista muuta hommaamaan,
laiminlyömään läksyjänsä jäävät luokalle, oppivat toista vuotta
luokalla ollessaan suorastaan laiskottelemaan ja menevät turmiolle.»
»Se vaara on tosin suuri, mutta minusta ensiluokilla ovat opettajat
edesvastauksessa siitä, jos lahjakkaat pojat rupeavat laiskottelemaan.
Opettajain tulee pitää heitä niin tiukalla, etteivät he voi saada
hetkeksikään tilaisuutta siihen. Heidän tulee pitää vaaria heidän
elämästään ulkopuolella koulutuntiakin. Vasta kun he ovat keskiluokille
päässeet, on hiukan tuota menettelytapaa muutettava. Silloin pitää
heissä herättää kunniantunto niin valtavaksi, että he häpeävät
kumppaneitaan luokalle jäädessään ja samalla on koetettava ylläpitää
luokalla sellaista yhteishenkeä, ettei kukaan millään ehdolla raskisi
erota entisistä koulutoveristaan. Yläluokilla on kokonaan oppilaan oma
syy, jos hän takapajulle jääpi; jollei häntä silloin edistymisen halu,
kunnian ja velvollisuuden tunne aja ahkeroitsemaan, on se hänen oma
syynsä. Ainoastaan hänen siveellisestä elämästään on opettajan huoli
pidettävä.»
»Tuo kuuluu hyvin kauniilta,» huomautti hymyillen keskustelun alottaja,
»mutta jotta tästä keskustelusta olisi jotain hyötyä, pyytäisin minä
sinua sanomaan, miten sinun mielestäsi tuollainen hulivili saataisiin
opetusta seuraamaan.»
»Milläkö? Siihen löytyy keino. Koetappas jonakin tuntina pitää häntä
koko ajan kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa vaipua omiin
mietteisiinsä, niin saat heti nähdä, että hän osaa mainiosti.»
»Sillä tavoinhan muut oppilaat joutuisivat aivan syrjään.»
»Tee tuo vaan koetteeksi. Jos käy kuten sanon, niin ota vast'edes selvä
siitä, kutka oppilaat ovat hänen kaltaisiansa ja siitä lähtien pidä
niitä alituisesti kysymyksilläsi aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset
oppilaat siitä takapajulle jää, vaikk'ei heiltä niin usein kysykkään.
Senverran vaan, että he eivät rupee luulemaan aivan syrjään joutuvansa.»
Kello soi ja opettajat erkanivat kukin luokalleen.
Ensi luokalla oli juuri luvunlaskutunti. Toivola, joka jo oli tottunut
näillä tunneilla melkein ihan rauhassa istumaan, joutui nyt kireälle.
Tuskin ennätti hän istahtaa, kun opettaja jo uuden kysymyksen hänelle
viskasi. Sen kyllä huomasi, että häneltä oli minkä mitäkin jäänyt
laiminlyödyksi, mutta hän vastasi kysymyksiin aina päänsä mukaan ja
tavallisesti sattui vastaus jotensakin kohdalleen.
Tästä lähtien alkoi Toivolalle kovat päivät; mutta ei hän siitä ollut
millänsäkään, hänestä tulivat vaan oppitunnit hupaisiksi sen sijaan,
että häntä ennen usein oli nukuttanut.
Lukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola silloin tällöin
kuulikin sanat: »Joko taas,» oli hän viidentenä vuonna viidennellä
luokalla.
Hän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän
aina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle kohonnut.
Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli hänellä
samallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä vaihetteli.
Olipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi kuutonen oli
häntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti. Ruotsinkielestä oli
hänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut syynä se, että
useimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja hän siten ei
voinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta päästäkseen päätti
hän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä kuhnaillutkaan
päätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin hän alkoi yhä
enemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen hankki
lainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat opettajat
huomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.
Vuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu
kahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.
Nyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä
olihan yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon
koulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys syynä,
mutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.
Kotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia
kesätyöhönsä, mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon
helmassa viettänyt, tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän
uskaltanut vielä ottaa näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin
kirkkaana mielessä, että oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella
ja purjehduksella; sitten vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua
uudelta, sitten hän kyllä voisi ryhtyä pontevasti kiini.
Mutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat
kirjat koskematta kapsäkissä.
»Ei tämä käy laatuun!» huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan aamukahvia
juodessaan. -- »Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.»
Hän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo... Katseltuaan
hetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.
»No voi minun kanamuistiani!» huudahti hän, rientäen isänsä luo...
Tuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen... Isä näytti
tyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän
tyynesti:
»Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin
lue, jollet niin edessäsipähän näet.»
Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä.
Mutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä
hän raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen
vinttikamariin... Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti
yritteli Onni lukemaan, yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos
tästä jääkin vielä luokalle, mutta yhäti esteet kaikellaiset,
erittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät täydellä todella työhön
ryhtymästä. Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun
päästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin
tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin
niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille
sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.
»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.
»Niin minäkö?» vastasi punastuen Onni, »tuskin olen alottanutkaan niitä
lukea.»
»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»
»Entäs sitten!» virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista
mieltä.
»No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä se
tulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi
luopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei
luokassa vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei
rehellinen kilpailu lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi.
Joutuisit sinne uusien kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti
katsovat, ajatellen: 'Tuo vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.'
Opettajan kasvoista saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»
Nuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki
voimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.
Kun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota
huokasi hän syvään: »Nyt se on tehty!» Hän pääsi kuudennelle luokalle.
Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti
hänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän
nautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista
asuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat
olivat toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti
koulun lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.
Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan
tulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan
päästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään,
niinpä Toivolakin.
Papiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian
vaivaloisena, juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis
selvillä se, että hän oli luotu filoloogiksi.
Helsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä
ylioppilaalla ovat ensimmäisiä.
Mutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on
itselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja
laaja kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.
»Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,»
kertoo hän.
Pää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin
mietteisin vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja
elämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää ymmärrystä;
mutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä rohjennut
ruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin utelias
vanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä astuvat
astronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen taivasta
tähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni kylliksi
tehnyt kotona tuttavuutta talviöitten taivaan, sekä niityn
ystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että
botaniikin rauhaan.
Komeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä vaalea
mies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita pölyisiä
kirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii nuuskia! Olin
kerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka suurimman osan
täyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin puoliakaan
nimilehtiä jaksoin katsoa.
»En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan,
minä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.»
Kas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta
saanee nähdä ja kokea. -- Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja
kaikenlaisia... Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin
maalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo
alastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä,
totisilta.
»Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä?
Kurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'... Joko
taasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten
joukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? -- Kas vanha,
näivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle
kansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset
töllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. -- Ja nyt luisuu
latinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta,
selitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti
häntä kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen
mies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.'
Samaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko
iloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen.
Heidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli
joukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman
Paulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin
muistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo
yritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian
huomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.»
Tämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja
tyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää
hiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman
ulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän
olisi ajatellut: »Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella
huimaa luonnettasi vastaan!»
Tänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.
Samaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla,
mittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat
uusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien
tovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina
että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.
Näin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa
kihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että
ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.
Eräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo
»konjakkarin,» ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.
»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi tuleva appivaari.
Onni punastui korviinsa asti. »Niin, ettäkö milloin minä suoritan -- --
No eiköhän tuota -- -- Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen
valmis,» vastasi hän.
»No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista
kihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia
nuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.»
Ei siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa
panoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian
pölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän
kaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut...
Polonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan
iloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma
siitä, että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten
osain kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt
siinä työssäkään loppuun.
Mitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. »Jospa isäni edes
eläisi!» ajatteli hän. »Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata
paremmin kuin kukaan muu.»
Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen
isänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään Dionin
esimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.
»Hiiteen nyt panoraama!» ajatteli nuorukainen. »Lähden heti kysymään
maisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan
filosofiiassa, mitä sitten -- ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun
olen laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil.
kand. Kelo alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti
hänen ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.»
Pää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.
Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri
joukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja
kirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.
Tosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin
enään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. --
Eräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan
oppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka
hän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja
siivoja hänen tunnillaan.