Pienessä, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa, joka sijaitsi
hyyrykasarmissa, Tonavakadun varrella Belgradissa, oli eräänä
auringonpaisteisena päivänä, joku aika viimeksi kuvattujen tapahtumain
jälkeen, yksinäinen nuori tyttö.
Hän istui kumartuneena pöydän ääressä, jossa oli ompelurasia ja
muutamia vaatepalasia. Se kappale — pieni, soma lapsen paita — jota
hän oli ommellut, oli pudonnut lattialle. Hän istui pää käden varassa,
syviin ajatuksiin vaipuneena.
Ovelle koputettiin. Mutta tyttö ei liikahtanut.
Hän ei ollut kuullut mitään. Koputettiin vielä kerran. Silloin nosti
hän päätänsä.
- Astukaa sisään, huusi hän pehmeällä äänellä. Sisään astui kaksi
naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanha ja ruma. Ne olivat
kuningatar Draga ja hänen seuranaisensa, täti Eufemia.
- Te näette siis, lapseni, lausui viimemainittu, että olen pitänyt
sanani. Tässä on se ylhäinen nainen, joka tähän asti on ollut teidän
hyväntekijänne ja on vastakin, jos pysytte lupauksessanne.
Näin sanoen osotti täti Eufemia kuningatarta, joka uteliain silmäyksin
tarkasti nuoren tytön vartaloa ja näytti kerrassaan tahtovan niellä sen.
- Oi hyvä rouva, kuinka voin kiittää teitä kaikesta siitä hyvästä, jota
olette minulle tehnyt, huudahti nuori tyttö tarttuen kuningattaren
käsiin. Mitä olisi minusta tullutkaan, jos ette te olisi armahtanut
minua! Minun on yksistään teitä kiittäminen siitä, ettei minun tarvitse
kadulla synnyttää lastani. Oi rouva, minä pyydän kaikesta sydämestäni,
elkää vetäkö pois käsiänne, elkääkä ajatelko pahaa minusta, vaikka —
- Jo riittää! huudahti kuningatar, nousi ylös ja silitteli kädellään
hellästi onnettoman päätä. — Uskollinen ystäväni — kuningatar osoitti
näin sanoen täti Eufemiaa — on kertonut minulle kaikki. Minä tiedän,
että te olette joutunut häpeällisen rikoksen uhriksi! Mutta miksi ette
sano viettelijänne nimeä? Miksi ette ole edes tädilleni, joka kuitenkin
on antanut teille todistuksen, että voitte avata hälle sydämenne,
kertaakaan maininnut sen ihmisen nimeä? Se olisi kuitenkin hyvä,
lapseni, jos voitaisiin asettaa hänet vastaamaan rikoksestaan.
- Sitä minä juuri en tahdo! huudahti petetty. — Minä vihaan sitä
miestä yhtä paljon kuin ennen olen häntä rakastanut. Mutta minä en
tahdo ilmaista hänen nimeänsä ihmisten halveksittavaksi, en ainakaan
nyt, ennenkuin hetki on tullut, jolloin minä asetan hänet vastaamaan
teoistaan! Ja jos minä en silloin enää ole olemassa, niin tekee sen
toinen.
- Kenestä toisesta te puhutte?
- Isästäni, rouva!
- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti
Serbiassa, tehän olette serbialainen?
- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan
tiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja
tunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä
lähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!
- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin
nimeänne, sukunimeänne?
- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä
tahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!
- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä,
jota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen
aikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin
tapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran
sellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa
siihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin
tätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt
asiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että
puhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö
voi luottaa minuun?
Sylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä
rappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret
silmänsä ja katsoi Dragaan.
— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. —
Niin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.
— Sanokaa minulle siis, koska odotatte vaikean hetkenne tulevan?
Tämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä
alas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi
suurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.
— Minun lapseni, vastasi hän sitte kyynelten tukahuttamalla äänellä —
näkee päivän valon noin kolmen kuukauden kuluttua. Tarkalleen en sitä
tiedä, sillä minä en ymmärrä sellaisia asioita. Oi, rouva, mieluimmin
olisin niistä puhumatta! huudahti Sylva äkkiä nyyhkyttäen. — Häpeä on
vähällä tappaa minut!
— Siis kolmen kuukauden kuluttua, toisti kuningatar — se on hyvä!
Ja te tiedätte, jatkoi sitte kuningatar hiljaisella, mutta kuitenkin
läpitunkevalla äänellä — että minä olen valmis ottamaan teidän
lapsiraukkanne?
- Minä tiedän sen, rouva Eufemia on sanonut sen minulle. Mutta ajatus,
että minun täytyisi erota lapsestani, tekee minut melkein mielipuoleksi.
- Lapseni, — sehän on kaikista paras teille itsellenne, vastasi Draga.
— Jos tahdotte olla hyvä äiti lapsellenne, niin ette tahdo sitä
kanssanne kurjuutta kärsimään.
- Mutta minähän olen valmis tekemään työtä lapseni edestä, vaikka
käsieni pitäisi olla liikkeessä varhaisesta aamusta myöhään iltaan!
huudahti onneton, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Ei mikään
työ ole minulle liian vaikeaa lapseni tähden!
- Työ? huudahti käheästi täti Eufemia. — Ha, haa, niin sanovat he
kaikki! Mutta nyt on huonot ajat, teidän pitää tietämän, ettei ole
helppo saada työtä! Ja muuten, mitä olette oppinutkaan? Ette mitään,
rakkaani, ette kerrassa mitään! Eräänä kauniina päivänä seisoisitte te
kadulla lapsinenne, ettekä tietäisi, mistä saisitte leipäpalan, jolla
tyydyttäisitte lapsenne nälkää! Mutta mitäs tästä nyt kannattaa puhua?
Sehän on päätetty asia, tiemmä. Muistakaa vaan, millaisena löysin
teidät Wienissä. Te haitte palvelustytön paikkaa. Mutta kukapa olisi
ottanut teidät sellaisessa tilassa? Silloin sattumalta tapasin teidät
eräässä palvelijatoimistossa. Heti ymmärsin, miten teidän asianne
olivat. Mutta minä säälin teitä ja ehdotin, että seuraisitte minua
Serbiaan odottamaan lapsenne syntymistä. No, enkö ole pitänyt sanaani,
sanokaa? Enkö ole siitä lähtien pitänyt huolta teistä, enkö ole antanut
teille, mitä tämä hyväntahtoinen rouva on antanut teitä varten?
- Oi rouva, kaikki on totta! Olette pitänyt minusta huolta, kuin
olisitte ollut äitini!
- Mutta kuitenkin olen sen tehnyt ainoastaan yhdellä ehdolla, jota
pyydän teidän muistamaan. Meidän välillä sovittiin, että te jättäisitte
lapsenne tälle rouvalle, joka on niin runsaasti auttanut teitä rahoilla.
- Epätoivossani suostuin siihen ehtoon, vastasi Sylva ja kuumat
kyyneleet vierivät hänen poskillaan. Eihän minulla ollut muuta
neuvoa, ellen olisi jäänyt kadulle kuolemaan! Oi, onnettomuus
heilutti silloin toisen kerran vasaraansa pääni päällä. Minä olin
erään ylhäisen herran talossa, jonka nimeä en myöskään tahdo mainita,
mutta jonka te tuntisitte jos lausuisin teille hänen nimensä. Tämä
herra oli ystävällinen minua kohtaan. Hän kunnioitti minua ja kohteli
rakkaudella. Hän lupasi antaa minulle apuansa sitte kun hetkeni tulisi.
- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti
Eufemia myrkyllisesti.
- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan
Milanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi
katkerasti itkeä.
- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä
kerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on
nyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän
huolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää
siis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille,
sittekun se on syntynyt maailmaan?
- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. —
Minä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne!
Näettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa.
Minulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut
minulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa
kodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne
omaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan
minä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta
hyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi.
Mutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne,
tahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä
tunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä
niin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne
on tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi
sille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte
silloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on
parasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy
teidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.
- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän
minä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne.
Mitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi
ottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan,
voidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi,
joka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä
lapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan
ja koston pimeydessä.
- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille!
huudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme
kuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei
tietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin
tähän asti.
- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä
te tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo
enempää.
- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar
ihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä.
— Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua!
Minä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!
- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä
myrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen
sanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!
- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se
täältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma,
joka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se
ollut kymmenen — —
- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt
vaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä
hänelle ja ne saa hän joka centimin.
- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei,
rouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta,
kuin olisin myönyt lapseni!
- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat
teille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa
te minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos
aiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne
uskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin
taas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti
Eufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?
- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä
koko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa
lihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö
minä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani
vasten?
- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. —
Lapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte
lapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka
oikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun
ne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin
asumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten
sallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee
hauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen
keskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se
on ihmeen hauskaa!
- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet
rintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.
- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen
uudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni,
että teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle,
tuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää
minua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa
teille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on
ollut. Hyvästi!
- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle.
— Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti
lapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun
lapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle
äitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä
ollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen
rukouksiinsa minunkin nimeni!
Sylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä
ja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja
vaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.
Draga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt
poistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan
naiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.