Kuoleman juoma.
Kun kuningas ensin huomasi Stefan Naumovitschin ovessa, hämmästyi hän
suuresti.
- Laupias Jumala, Stefan Naumovitsch. — Pietari Karageorgevitsch, joka
vaan muutamia minuutteja sitte seisoi hänen edessään, oli lausunut
juuri tämän nimen. Hän oli vakuuttanut Milanille, että Stefan oli se
murhaaja, joka oli palkattu häntä varten, ainakin oli hän se, jonka
tehtävänä oli houkutella hänet Belgradiin.
Milan oli suuttuen torjunut pois tämän Pietari Karageorgevitschin
väitteen. Mutta nythän näytti se ennustus olevan toteutumaisillaan!
Stefan Naumovitsch seisoi siinä kynnyksellä ja odotti tervehdystä.
Mutta Milanin täytyi ensin tointua hämmästyksestään, ennenkuin voi
lausua sanaakaan.
Vihdoin onnistui hänen sen verran voittaa itsensä, että meni hitaasti
Stefania vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
- Tervetultua luokseni, Stefan Naumovitsch! En olisi voinut
uneksiakaan, että jo tänä iltana saisin nähdä sinut.
Stefan tarttui kuninkaan käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen.
Sitte lankesi hän polvilleen Milanin eteen ja huusi riemuitsevalla
äänellä:
- Suosiollisella hetkellä näet sinä minut, herrani ja kuninkaani! Sillä
minä tuon sinulle hyvän sanoman! Ohi on nyt arvoton taistelu isän ja
pojan välillä, loppunut on vihollisuus niiden miesten välillä, joiden
käsissä on Serbian onni ja vastoinkäymiset! Yksi ainoa sana teidän
majesteettinne huulilta ja Serbia on taas onnellinen maa. Pilvet
hajaantuvat sen taivaalta ja aurinko paistaa elähyttävästi Serbian
onnelliselle tasangolle.
- Nouse ylös, Stefan Naumovitsch, huudahti Milan hämmästyneenä — minä
en ymmärrä sinua! Sinun puheessasi on kaksinainen ajatus. Mutta sano
minulle ensin, miksi olet persoonallisesti tullut Wieniin, Stefan
Naumovitsch? Oliko sinulla niin tärkeitä asioita ilmoitettavana
minulle, ettet voinut niitä kirjeessä mainita?
- Kyllä, tämä on tärkein asia, mikä milloinkaan on minun
toimitettavanani ollut, vastasi Stefan, nousten ylös. — Minä en seiso
teidän edessänne omasta tahdostani, vaan olen minä poikanne lähettiläs!
- Poikani — kuningas Aleksanterinko? sanoi Milan hämmästyneellä äänellä
ja hänen kulmakarvansa rypistyivät epäilevästi kokoon. — Sinä tiedät,
ettei enää ole olemassa yhteyttä minun ja hänen välillään, jota
kerran kutsuin pojakseni. Mies, joka ajoi minut pois maasta, kun olin
lahjoittanut hänelle kruununi, ihminen, joka käski sotamiestensä ampua
minut maahan kuten hullun koiran, jos vielä joskus uskaltaisin astua
maan rajain yli — hänellä ei sen jälkeen ole ollut mitään sanottavaa
minulle, enkä luule, että hänellä nytkään on ollut todellista tarvetta
ilmoittaa minulle mitään.
- Oi, kuninkaani, huudahti Stefan murheellisena — karkoittakaa nyt
kaikki epäilys sielustanne! Paljon on Serbiassa muuttunut ja Jumalalle
olkoon kiitos ja ylistys, kaikki on kääntynyt parhaaksi. Meidän nuori
kuninkaamme on tullut huomaamaan, että hän on kohdellut isäänsä
huonosti. Hänelle on selvinnyt, että hänen kätensä ovat liian heikot
valtiota ohjaamaan ja että siihen tarvitaan voimakkaampaa kättä —
teidän kättänne, kuninkaani!
Siitä syystä on kuningas Aleksanteri päättänyt minun kauttani tarjota
teille sovintoa, niin, enemmän kuin sitä — minä olen saanut hänen
majesteettinsa kuninkaan nimenomaisen käskyn pyytää teitä, että
antaisitte hänelle anteeksi kaikki, mitä pahaa hän on teille tehnyt,
että unohtaisitte sen, ettei hän aina ole elänyt teidän mieliksenne.
Kuningas Aleksanteri huomaa, että hän on velvollinen osoittamaan teille
kiitollisuutta ja kuuliaisuutta ja siinä määrässä kuin kuninkaat muita
tottelevat, on hän vastaisuudessa taivuttava päänsä teidän edessänne.
Ei kukaan seiso lähempänä hänen valtaistuintaan kuin te. Te tulette
vaikuttamaan kaikkiin hänen tekoihinsa. Ja tämä ei ole ainoastaan
kuninkaan tahto, jatkoi Stefan kovemmalla äänellä — vaan se on samalla
kuningatar Dragankin tahto!
Kuningas säpsähti kuullessaan tämän nimen.
- Kuningatar Draga! sanoi hän yhteen puristettujen hampaittensa
välistä. — Puhutko sinä siitä naisesta, joka on osannut keinotella
itsensä konakiin, siitä katunaisesta, joka vaihtelun vuoksi tahtoi
koettaa elää yhdessä nuoren kuninkaan kanssa?
- Oi, minä pyydän teitä, kuninkaani, huudahti äkkiä Stefan — jättäkää
tuollaiset huomautukset! Ne eivät voi suuresti jouduttaa sovintoa.
Mutta minä voin täydellä todella vakuuttaa teille, ja toivon, että
kuninkaani uskoo minua, uskollisinta kaikista niistä, jotka ovat
pysyneet hänelle uskollisina, että konakissa mitä innokkaimmin
toivotaan saada niin pian kuin mahdollista lausua teidän majesteettinne
tervetulleeksi sinne, ja yhtä vilpitön on tämä toivo kuninkaalla kuin
kuningattarellakin.
Mutta he eivät ole ainoat, jatkoi Stefan, kun Milan tuli
miettiväiseksi, — jotka ilolla odottavat teidän tuloanne. Koko Serbia
pyytää teitä yhdistäen rukouksensa minun rukouksiini.
"Palatkaa takasin ja unohtakaa kaikki!"
- Kuule minua, Stefan Naumovitsch, lausui nyt kuningas Milan, laskien
molemmat kätensä tämän hartioille ja katsoen häneen tutkivin katsein
— minä tiedän, ettet sinä ole mikään valehtelija etkä petturi. Mutta,
Stefan Naumovitsch raukka, sinut on tehty petturiksi, he ovat osanneet
voittaa sinut asian puolelle, jota ei todellakaan olisi voitu antaa
parempiin käsiin ja hän, joka sen teki, tiesi edeltäkäsin, että hänen
täytyi käyttää sinua, jos hän ylipäänsä toivoi jotakin tulosta. Mutta
minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että uneksija on ihmiselämä,
mutta ihmiselämä on myös unelma. Minun elämäni on ilkeätä unta, enkä
minä koskaan siitä herää. Ja se sanoma, jonka minulle nyt tuot, ei ole
muuta kuin uusi saippuakupla, joka nousee minun sieluni silmäin eteen
ja menee heti rikki kun todellisuuden väkevä tuuli siihen sattuu. Ja
sen täytyy siihen sattua, Stefan Naumovitsch, se tuuli sattuu siihen
nyt, tällä hetkellä. Minä, kuningas Milan, sanon sinulle, että sinua
on käytetty aseena houkuttelemaan minua ansaan. Elä usko kuningas
Aleksanterin aikeita, vielä vähemmän tuon naisen vakuutuksia, joka
nimittää itseänsä kuningatar Dragaksi! Molemmat ovat he sopineet, että
minut houkutellaan rajan yli, jotta sitte voisivat kukistaa minut. Ei,
pysy hiljaa vaan, Stefan Naumovitsch, kuule heti paikalla, mitä minulla
on sanottavaa! Minä vakuutan sinulle vielä kerran, ettei sinulla
ole mitään tekemistä tämän uuden rikoksen kanssa, mutta sinä olet
tietämättäsi sen toimeenpanija!
Minä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä,
aiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut
jalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina,
joka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti,
että kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa
eikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa
Serbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla
hetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on
antanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä,
samalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni
hänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen
palvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa
Belgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita,
jotka minua rakastavat!
- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat
kuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon
serbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää
heidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät
minulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka
on kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa
Kruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja
kallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa
lippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa
ainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja
pikari.
Näin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta
lippaan, jonka oli sinne jättänyt.
- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä,
todellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No
niin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät
minulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä
siitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme
sitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka
tyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy
toki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.
Kas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on
Serbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi
niistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän
enää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi
Milan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista
tuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua
haluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan
Naumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.
No, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis,
ole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole
muita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin
sinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta
sydämestäni rakastanut!
Se oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina
oli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä
tulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti
hänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä
hetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan
menneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään
pyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin
nauttimaan elämästä!
Stefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen
niin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi
lampun valossa.
- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti
Stefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän
ja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on
omituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä
minä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.
Milan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden
sydämelleen ja nosti toisella pikaria.
- Minä juon ensiksi rakkaan isänmaa parkani onneksi ja menestykseksi!
Kukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia
vuosituhansia!
Kuningas tyhjensi pikarin puolilleen.
- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen
jälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian
historiaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin
onnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä
olen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole
koskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina
aikoina! Sille juon toisen maljani! —
Kuningas vei uudestaan maljan huulilleen ja toisen kerran joi hän.
- Oh, miten erinomaista viiniä! huudahti hän sitte. — Se hehkuu kuin
tuli suonissani! Se panee sydämeni sykkimään nopeammin, niin rajusti,
kuin olisin vasta seitsentoista vuotias ja kuin olisi tämä se päivä,
jolloin Serbian kruunu asetettiin päähäni! Täällä lienee hyvin kuuma
tässä huoneessa. Avataan ikkuna hiukan! Viini on voimakasta, Stefan
Naumovitsch, mutta hyvää se on — hyvin hyvää! Kuinkas voisikaan se olla
muuta? Onhan se kasvanut Serbian vuorilla!
Kuningas riensi ikkunan luo ja avasi sen molemmat puolikkaat. Syvin
henkäyksin veti hän raitista yöilmaa, joka virtasi häntä vastaan.
Mutta sillä aikaa oli Stefan Naumovitsch uudelleen täyttänyt pikarin.
- Sallikaa minun nyt, kuninkaani, huudahti Stefan — juoda jaloimman,
parhaimman kuninkaan malja! Niin puhdas kuin tämä viini, niin kirkas
kuin se, niin voimakas kuin se, olkoon tästälähin teidän elämänne.
Terve, kuningas Milan, terve Serbia ja alas Draga ja hänen joukkonsa!
Mutta samassa kun hänen piti juoda viini, kuului äkkiä hänen korvaansa
käheä huuto ja pikari kiskaistiin hänen huuliltaan.
Lasisirpaleiden helinä — ja se kallis, kullalla koristeltu lasipokaali
oli palasina lattialla ja viini juoksi matolle, joka ahnaasti imi sitä
itseensä.
- Laupias Jumala, kuninkaani, mitä tämä merkitsee? änkytti nuori
kapteeni ja otti muutamia askelia taapäin. — Minkälainen te olette!
- Elä juo! huusi kuningas käheästi. — Viini on myrkytettyä! Minä olen
juonut kuolon juomani!
Kasvot vääristyneinä ja nähtävästi mitä hirveimmissä tuskissa vaipui
Miian ähkyen sohvalle.
Kauhistuneena riensi Stefan lääkäriä kutsumaan. Mutta ennenkuin tämä
saapui, oli kuningas Milan kovissa tuskissa ystävän käsivarrella
vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Muutamia päiviä sen jälkeen tapahtui hautaus asianmukaisella loistolla
ja komeudella.
Kun kuolinilmoitus saapui Serbiaan, suri koko kansa. Mutta kuningatar
Draga hymyili. Myrkytetty nuoli, jonka hän oli ampunut, oli osannut
maaliin. Yksi hänen enin peljättyjä vihollisiaan oli poissa. Kohta sai
hän vielä uutta riemun aihetta.