Kaksi sutta ja yksi lammas.
Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista
taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä
elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.
Tällä miehellä oli metsästäjän puku.
Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.
Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?
Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle,
vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?
Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan
askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan
läksi venheessään.
Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta
sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut
läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen
leppien alla.
Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut
pientä taloa kohti.
Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän
kasvot.
Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.
Hän seisoi hiljaa kuunnellen.
- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.
Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen
estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen,
jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.
Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun
hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.
Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa
sieluni silmien eteen!
Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!
Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?
Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?
Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle
kaarnan palaselle!
Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.
Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.
Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi
häntä vartioida.
Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.
Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.
Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä
vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.
Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen
huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista
enkeleistään.
Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva
uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.
Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut,
olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.
Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu,
joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät
voi lähestyä toisiaan.
Nicodem säpsähti.
Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty
vuode.
Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli
toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.
Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla
ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.
Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli
järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä
kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen
tummat kiharansa jyrkästi erosivat.
Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin
olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä
ja läpinäkyvä.
Hymy leikitteli Sylvan huulilla.
- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla
äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen
ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.
Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!
Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa
huoneessa hänen kanssansa.
Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!
Eteenpäin siis!
Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.
- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen
metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.
Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.
Mutta hän luuli vaan uneksivansa.
Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni
tunkeutui hänen huuliltaan.
- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!
Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.
Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.
Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.
- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä
sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka
löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.
Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!
Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden
rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte
hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!
Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.
- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!
Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.
Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat
ja kengät jalkaansa.
Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä
hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.
Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä
viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona
ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.
Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla
hän ensin tervehti Nicodemia.
- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan
miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän
näköinen!
- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet,
vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse
ruusunkin.
- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.
- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen
suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa
sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin
paljon pitänyt siitä.
- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että
ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.
- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu
aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!
Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja
loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa
sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!
Saanko tulla ikkunasta luoksesi?
Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin
panna aikeensa toimeen.
Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:
- Ei, sitä et sinä saa tehdä.
Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta
ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.
- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn
epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa
olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa
sinun silmiisi.
Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.
Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!
Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.
- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —
Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?
Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea,
turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden
takana.
- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta
mitä sillä tarkoitat?
- Siellä tahdon tavata sinua.
Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka
katsot välttämättömäksi minulle uskoa.
Minä annan sinulle avaimen.
Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen
ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun
luoksesi!
Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!
Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä
oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.
Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen
omansa, hänen täytyisi olla!
Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä
kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!
Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui
seinällä muiden joukossa.
Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.
- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi
hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus
olen tottelematon.
Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi
vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.
Mene nyt, minä tulen perästä.
- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä,
mitä äiti Cyrilla on sanonut!
Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole
penninkään arvoiset.
Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata
sinua.
Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!
Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut
torniin.
Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna
jalkaansa sukkia ja kenkiä.
- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En,
en varmaankaan!
Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.
Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.
Olikohan metsästäjä tullut takaisin?
Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku
muu vastoinkäyminen tullut?
Sylva nosti päätään.
Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.
Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.
Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla
oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja
ivallisesti häneen.
- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.
Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?
Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias
Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli
juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja
hartioiden.
Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies
hyökkäsi Sylvan päälle.
Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.
Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen
valituksensa ja rukouksensa.
Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.
Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.
Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.
Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen
vihellyksen.
Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.
Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.
- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?
Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!
Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!
Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen
pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.
Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.
Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi
hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.
Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän,
että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.
Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle
erittäin kiitollinen.
Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin
olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä
hänet.
Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan
sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.
Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber
ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.
- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi
auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet
tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.
Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana
hyvän aikaa.
Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet
istumaan.
Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla
oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty
ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.
Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.
- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella
kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin
nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun
jättää Belgrad.
Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta
saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.
Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.
Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää —
sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.
Sylva ojentihe.
Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli
isänsä tytär.
Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista
koskaan ennen tuntenut.
- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!
Minä en tahdo tulla kanssasi!
Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä
itselleni.
Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua,
jos et tee, kuten minä tahdon.
Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan
vallassa.
Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.
Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin,
alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes
vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun
näkivät, että kaikki oli turhaa.
- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen
kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien
mukanani?
- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät
omituisella tavalla — kuolen minä.
Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.
- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi
täällä kajuutassa!
Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa
itseäsi.
Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle
kärsimyksiä.
- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä
ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla
äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.
Oi, vapise minun isäni vihaa!
Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä
olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!
- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä
heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.
- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa
lapsensa!
- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.
Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi
ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.
- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki
katseensa hänen silmiinsä.
Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies,
jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla
puolen otsaa?
- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen
sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt
vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin
hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.
Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti
pelätä isäni vihaa!
- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber
ivallisesti nauraen.
Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän
pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —
Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.
Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt,
mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.
Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa
tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.
Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä
johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa
vastaan, johon hän oli aiottu.
Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä
sointu kun hän huusi:
- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja
jaloin mies ihmisten seassa.
Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!
- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani,
etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu
mitään, joka loukkaisi häntä!
Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä
se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!
Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.
Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä
yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.