Tahdotko kantaa kruunuani? Ota se!
"Minä en tunne enään Kersti röökinää", sanoi rouva Beata Oxenstjerna
veljelleen valtiokanslerille eräänä hetkenä, jolloin kahden kesken
olivat. "Hän on ollut kuten toinen ihminen siitä asti, kuin pääsimme
tuosta suomalaisesta noita-elävästä."
"Kiitä Jumalaa siitä, että isän luonto kasvaa lapsessa." vastasi
valtiokansleri. "Noidat eivät siinä mitään tee; sellainen syntyy
luonnollisesta sisällisestä laadusta."
"Niin, se on ehkä kaikki teeskentelyä vain sopivaan aikaan. Hän
mielittelee meitä vähitellen siksi kuin tästä vuosi kuluu."
"Eikö rakas sisar ole ennen nähnyt nuoren immen kasvavan tytöstä
neidoksi? Se tuottaa tavallisesti mukanaan lempeämpää luontoa siksi,
että siihen tulee uutta ruutia ruutikoloon. Onko Kersti röökinä
löytänyt uuden lelun tuon Hagar tytön jälkeen?"
"Sen mukaan, mitä minä tiedän, ei hän vielä ole. Päin vastoin ei hän
edes Ebbastakaan huoli, kuten ennen."
"Kyllä tulee uusi, ei siihen pitkääkään aikaa kulu. Minun mielestäni
olisi ollut parempi, että olisimme antaneet röökinän pitää entisen
lemmittyisensä polvellaan, kuin että vaivasimme häntä etsimään uutta.
Oli vain turhaa juoruttelemista eikä mitään muuta nuo puheet tyttö
Hagarista: kirja-oppi ei mitään rauhattomuutta tuota. Se uusi, joka
tulee, ehkä ei ole yhtä helposti hoidettu. Huomaa, että Ebba Sparren
ja Hagar Ringin jälkeen tulee nuori mies!"
"Jumala varjelkoon! Luuleeko teidän lemmellisyytenne sitä?"
"Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta
puhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi
epä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä."
"Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren
miehen nimi on herra Kaarle Kustaa?"
"Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?"
"Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä
tulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä
ei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin
menemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi."
Valtiokansleri kohotti olkapäitään.
"Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa
kuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt
eikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme
kammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että
röökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä
huoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa,
eikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!"
Täten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot
eivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä
olevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan
kruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan.
Aina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas,
mutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista
vuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton
olennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut
kuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät,
mutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet.
Kristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi
lempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi.
Hänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin
asti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä.
Hän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa
muitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa
käsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu
olevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa
ja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi
tarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen
ajatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti,
että valtiomiehet olivat ihmeissään.
Kuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli
matkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria
Eufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi.
Eleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei
uskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä
Cecilia Waasan aikoja.
Historiallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä
muureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa
kuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä
linnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa
Waasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana,
vanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta.
Punaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen
ja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin
torni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun
(Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta
kolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu
kuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon
ruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät
kultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon
oli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja
Kustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto,
jossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin "suomalaistupaan"
ja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone,
koirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki
linnan läheisimpään ympäristöön.
Eräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen
orpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi
Kristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu
näkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili
nuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin
suurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli
luotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat
lentäneet Itämeren eteläpuolelle.
Kristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli
ja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä
lentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa
olevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar
luuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat
punaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään.
"Hän on terveenä", sanoi Kristiina. "Hän on ollut Salviuksen luona
Hampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa.
Kirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et
antanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata
sanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?"
"Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?"
"Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja
takaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän
sanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa
jotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua
lahjoittaisi Nassaun kreiville..."
Nyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta,
kaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana
rakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena:
"Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä
suostut..."
"Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret
miehet... aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei
ole parempi kuin nuo muut, Maria."
"Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua
kohtaan on hän kuten vaha."
"Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria,
että sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia
leikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen
pystynenäisen kammaripiian edessä."
"Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa
panettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei
mikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa."
"Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani,
Maria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan,
täytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä
en ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten
he kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar
Elisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha
ja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te
olette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!... niin silloin -- Ei,
Maria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin
tahtoisinkin."
"Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei
ollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä
hänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän
on yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea
eikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän
on onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari!
Hän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja
mainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen
kunniansa."
"Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies?
Miksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa
itseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?... Suo anteeksi,
Maria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa
on rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa
hän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa
kuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän.
Kuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö
ole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että
neuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä
häntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa?
Mitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään
kruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy
epäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?... Tahtoisin kovin
halusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla
aseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä
valtiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän
käyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja
lukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli
lapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät
sen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia
rakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni
toisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole
sinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi
niin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni
kanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin..."
Hän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi
äänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni
lohduttaen kuiskata:
"Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään
muuta kuin sinua itseä."
Hän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt
sitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta.
Mutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen
vieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota
Maria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti
ohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon
käärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle.
"Menkäämme rannalle", sanoi hän, "täällä on niin tukehuttavaa, minä
tarvitsen enemmän ilmaa."
He läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan
järven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle
kalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli
tyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä
tornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen
lippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä
mainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa
muitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla.
Luoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter.
Kristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa
palloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman
suuri aurinko, jonka valovoima -- jos saa uskoa uudemman ajan laskuja
-- on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme.
"Kas tuossa", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, "tuossa on
minun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni
Jalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole
tyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen
alla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet
ovat vaihtelevia kuten ihmis-elämä... Mimmoistenka tähtien alla
syntyi Kaarle Kustaa?"
"En tunne hänen tähtiänsä", vastasi ruhtinatar, "mutta pappi, joka
hänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä."
"Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme
Ruotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta
Kaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee
keskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista.
Armon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on
keskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen
tavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle
saata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä
kansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla
ei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo."
"Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs
Nyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin
brandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli
saksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista
rautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora
kivien ylitse."
Kristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin.
"Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme
rakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko
sekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme
ole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet
surut ja tyhmyydet määrättömät? Uih... täällä on kylmä tähtien
alla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä,
kuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita
surullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja
koettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä
kirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin
vuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa
lemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin,
taistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota
liiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää..."
"Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit
Rönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä
häneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä."
Taaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin,
miettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi
niin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet
olisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle
iltamainingille:
"Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä
mitään kruunua!"
"Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun
vannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka
jalkojemme alla on? Ah, Kristiina..."
"Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme
kadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa
kuin kuolema, se on tyhjiin meneminen."
"En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan."
"Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!"
"Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä
ketään muuta, sinua eikä mitään kruunua."
"Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi,
että sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit
tietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että
sydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko
täällä joku, joka meitä kuuntelee?"
"Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari
nukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä;
ne eivät meitä kuule."
"No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa." Hän pani huulensa aivan
lähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja
kuiskasi:
"_Minä rakastan häntä_, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen
pitävä lupaukseni."
"Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot."
"Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?... Hyvää
yötä, Maria!"
"Hyvää yötä, Kristiina!"
Hän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan
ja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat
elokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka
äsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa
näkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä.
"Sinä tuolla kaukana", sanoi hän puoleksi ynseästi, puolittain
surullisesti, "jos olet antanut minulle lukon, niin anna minulle
myöskin avain. Miksikä annoit minulle voimaa, ellet tullakseni
onnelliseksi ja tehdäkseni muita onnellisiksi? Miksikä minussa on
tyhjyys, jota ei yksikään voima täytä? Miksikä olen niin yksin,
kun kuitenkin omistan oman itseni? Miksikä sieluni halajaa toisen
luo, joka voisi puuttuvaisuuteni täyttää, ja miksikä en löydä
yhtäkään, johonka voisin kokonaan yhtyä, kadottamatta itseäni? Onko
hän, jolla oli valonloiste otsansa ympärillä, se oikea? En tiedä
yhtäkään voimaa samanlaatuista, kuin minun voimani, mutta onko hän
minua nöyryyttävä? Tulemmeko musertumaan voima voimaa vastaan, tahi
kokoon sulamaan ja yhdistettyinä voittamaan maailman?" Hän ei saanut
vastausta. Osa tuosta äärettömästä avaruudesta, jota akkunapuitteet
rajoittivat, katseli ääneti alas Gripsholman tornia, ahdasta akkunaa
sekä tuota levottomasti sykkivää seitsemäntoista-vuotista sydäntä
tuolla vuoteen puolittain sivulle päin vedettyjen uutimien takana.
Väsyneenä etsimisestä, ikävöimisestä, ja kysymisestä juoksivat tuon
lepäävän ajatukset vähitellen toinen toisiinsa, kadottivat rajansa
ja haihtuivat hämärään, uneksivaan tunteeseen jostakin haparoivasta
epämääräisestä, mikä pyysi perustusta, pohjaa...
Silloin myöskin tähti näytti haihtuvan epämääräiseen -- valomereen ja
laskeutuvan alas omien säteittensä lauttaa pitkin. Se tuli lähemmäksi
tornia, akkunaa, vuodetta... Nyt se oli siinä ja valui tuohon
puoleksi nukkuvaan kysyjättäreen, joka uskalsi vaatia häntä esiin. Se
anasti hänen puoleksi uupuneet, puoleksi vielä kysyvät ajatuksensa,
sai sanat ja puhui hänelle:
"Enkö ole sanonut sinulle, että olen Kaikkivaltiaan voimasta juokseva
puronen, enkä hänen rakkaudestaan virtaileva, sekä että olen sinun
sisällinen olentosi? Miksikä etsit itseäsi omasta itsestäsi?
Miksikä et etsi itseäsi Hänestä, joka on kaikki sinussa, kaikki
minussa ja kaikki kaikissa? Hän on antanut sinulle voiman minussa,
mutta voima ilman rakkautta saattaa ainoastaan hävittää. Miksikä
et etsi, mitä minä en sinulle antaa voi? Miksi et etsi voiman
kukkaa ja hedelmää, joka ainoastaan on rakkaus? Katso, minä olen
antanut sinulle sukuperän ja kruunun, halua kaikkeen suureen sekä
ymmärrystä kaikkeen viisauteen; olen varjellut sinua elementtien
voimalta, ruumiisi heikkoudelta ja ihmisten juonilta; olen antanut
sinulle viisauden sanat ja hurskauden opetukset, aseitten voiton
ja valtakunnan vaurastuksen: miksikä siinä etsit omaa kunniatasi?
miksikä et ylistä Jumalaa, tehden monta onnelliseksi? Mene, tee
hänen työtänsä äläkä omaasi! Kadota itsesi, niin sinä olet löytävä
itsesi! Älä etsi voimaasi kädestä, joka rampaantuu, ajatuksesta, joka
haparoitsee, halusta, joka harhailee; etsi voimaasi rakkaudesta,
palvele nöyryydessä, rukoile, että täydellisemmäksi tulisit, ja sinun
pitää olla voimallisin voimallisten joukossa... Päivä koittaa, minä
piiloudun jälleen Jumalan viitan liepeitten taakse... Kymmenen vuoden
perästä tahdon kysyä, mitä olet tehnyt lahjastani."
Seitsemäntoista-vuotinen kuningatar nousi puoli hereillään
vuoteellensa istumaan, loi silmänsä akkunaa kohti, josta valovirta
jälleen valui pois.
"Uneksuinko minä?... Kadota itsesi, niin olet löytävä itsesi!...
Miten kummallisesti uneksia saattaa!"
Toisen osan loppu.