Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!
Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta
Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban
Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja
siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin.
Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70
vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi
vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi
tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi,
jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen,
ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban:
"Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben
Zevi: "Madridissa."
"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia.
Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa,
suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle
juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin
kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka
hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa
vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia
sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään
kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena
pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi
tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan
Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset
ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston.
Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin
kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän
maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi
oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista,
jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta
kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa
Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani
yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon
paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon
perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin
istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin
ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on
suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin
silmiensä valon.
Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan,
sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva
ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa
tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla.
Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat
masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta
voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa,
täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä
tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa.
Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen:
Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi.
Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen
vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan
vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä
vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai
osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun
uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi
arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa."
Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin
tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben
Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä,
hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä
vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja
monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa.
Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä;
hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo
jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan
hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa
sinua!... Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi
ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.
Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä,
ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana,
ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo
ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi
nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen
ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa.
Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään
asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille
tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli
yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja
vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin
suuttuneen iso-isänsä luo.
"Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja
Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun
harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan
Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes
kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran
karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte
jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos
tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90
vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?"
"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin
karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi.
"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen,
samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka
olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä
erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti
allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on
ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen,
poikani; tämä on kunniakas erokirja."
"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten
ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut
sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi,
kuin Torstensonin oppilaaksi.
"Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä
ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et
noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän
pimeällä arestilla."
Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa
suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista
niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen
koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys,
jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa,
ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan
vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä,
kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään
pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan,
jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti
ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo
oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen
sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui,
kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat
hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli
tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia,
riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi
tilaisuus ilmaantuisi.
Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin
Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli
tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka
ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:
"Nouse, sinä olet vapaa!"
Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos
vankeudestaan.
"Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei
pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?"
"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi.
"Laske minut ulos!"
"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!"
Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi
hänen tiellään.
"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni.
Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban
tarttui kiinni pehmeään naisen käteen.
"Oletko sinä Rachel?" kysyi hän.
Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen
niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä.
Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi
hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa
kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin.
Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän
ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen
aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän
ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista
vuotiaaksi.
"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi
tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei
enään ollut mitään kiirettä.
"Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri,
mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä,
sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän
kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä
anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö,
mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän
kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin
ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi
ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä
sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö
ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse
varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua
vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo
tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me
olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan
meille alammaiset?"
Kyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut
synagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin
Ruben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa.
Uskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja
suuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa
täydelleen menestymään.
"Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni
Joas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta.
Se oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi
pakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte
kuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla,
ja minä tahdon olla sinulle kiitollinen... et saata uskoa, kuinka
kiitollinen tahdon olla!"
Hän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha
olisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen
liikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel
pyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei
hän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen.
Anteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja
määräämään.
"Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti
vuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle
anteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani,
mutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse
olla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika,
sillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä
siis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä
takaisin!... Sinä et osaa kirjoittaa?"
Urbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea.
Se vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten
unohtunut.
"Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman
Rachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua
konttoorissani."
Kauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella
tulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi
sitten rukoilla Joaksen puolesta.
"Mitä?" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. "Oletko sinä yhdessä
liitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?...
Joas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on
sinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä
kanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen
vaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle
uskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa
minua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun
hän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni.
Huomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen
lapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni
lapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät
sukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin
laskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en
ole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa
suurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta
ilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin
Mordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy
olla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli!
Joas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä
oikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa
hän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta
linnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä
ruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas
sinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa.
Vielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei
hän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin
metsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä
molempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia:
he tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä
varten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran
on puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi
minun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi
perintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on
leikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran
sinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon
sinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei
sanaakaan enään Joaksesta!"
"Kuka oli isäni?" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että
muisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt
tätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi.
"Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa
aamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa
onnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat."
Urban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt
haka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut
puuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.
Hänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa,
mutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt
oli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä
ja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo
viidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista
vuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää
tarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta
toisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia
kuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen
ympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen
kerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä
vettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja
palasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan
petetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa
sekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä
ehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin
toimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa
vallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että
tyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja
antoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä
mainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia
juutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa
olisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar
Kaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä.
Kuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin
Urban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin
konttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa
kirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden
perästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia
synagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna
Rachelin kahleisiin.
Silloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin
joukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista,
likaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita
keisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa
eräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo
joukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan
kumppanilleen ruotsinkielin: "täällä kullattu juutalainen asuu."
"Onpa vahinko", vastasi kumppani, "ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla
olisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana."
Tuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen
kirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta,
läheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit
saivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen
puhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja
uusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat
joutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi
ylivallan takia.
Oli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban
seurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen
uutisia sotakentältä.
"Se on joku vakooja", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä
kertaa suomenkielin; "valehdelkaamme!" sen jälkeen vastasivat,
että Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt
keisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt
oli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin
istuimelle.
"Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!" huudahti
entinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan
sanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. "Tahdotko
tulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän
kanssanne."
Vangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen
miettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren
juutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen)
alkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien
pelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi,
kyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat
joukot takaisin.
Urban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä
kuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä
katseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika
kaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi
koperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai
kaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen
juutalaisia.
Urban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla
toisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien
jalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin
sisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin
varustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat
aivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi
useammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä
vaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden,
sisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän
varmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa
kansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti.
"Täällä ovat kirjeet", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen
puhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen
ja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta,
verrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella
sotakentällä.
Kun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä.
"Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei
henkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin
Joas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä
myöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni
kirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar
Radzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa
Hagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte
Herran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen
myöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin
suojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen
selitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä,
joka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään... Thamarilla on
vielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään..."
"Mestari", virkkoi Urban äkkiä, "laskekaa minut irti; antakaa minun
mennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää
Thamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin.
Antakaa minulle Thamarin veri!"
Ruben Zevi katsoi häntä tutkistellen.
"Nureksitko sinä?" sanoi hän. "Jos jotakin löytyy, josta
minä kadehdin kristittyjä marttyyreja, niin on se heidän
kärsivällisyytensä ja luottamuksensa heidän vuosikausia kestävissä
kärsimyksissään. Me tarvitsemme samaa uskallusta, mutta meidän
voittomme lähenee päivä päivältä, kun heidän toivonsa on
epätietoisessa etäisyydessä. Heillä ei ole muuta, johon turvata
saattavat, kuin taivas, mutta meillä on sitä paitsi maa, joka meille
on perinnöksi annettu. Lyö heitä, Herra, tee gojimit sokeiksi, jotta
he nousisivat kapinaan toinen toisiansa vastaan ja hävittäisivät
toisiansa, sillä noitten kaatuneitten verestä Israelin kunnia nousee.
Jos minun silmäni eivät näe Jakobin siemenen tulevan Jerusalemiin,
pitää minun lasten lasteni näkemän sen päivän, jolloin kuninkaat
rukoilevat uudestaan rakennetussa temppelissä ja jolloin juoksiat
Midianista ja Efasta tuovat meren aarteet ja kansan omaisuudet meidän
porttiemme luo. Äitisi poika, älä anna tämän ajan vaivain liian
raskaasti painaa kärsimätöntä mieltäsi! Sinun pitää näkemän sen
päivän, jolloin meidän sortajamme kumartavat meitä maahan asti; sinun
pitää heistä iloitseman ja siunaaman sitä päivää, jolloin pelastuit
takaisin kansasi joukkoon. Jää meille! Tule pojakseni, niin olet
rakentava Jerusalemin portit!"