totta, mitä Väinö kertoi... että te olitte hyvä minua kohtaan?
Postimestari, pankaa pois... Tai ampukaa, jos tahdotte, mutta pian...
Näettekö missä olen? Tässä on sydän... Postimestari, aiotteko tulla
tänne alas? Ette saa tulla kun ei äitikään ole käynyt ylhäällä. Äiti...
hän tulee tänne alas... Äiti!
Isoisä astuu haparoiden ja eteensä tunnustellen alas portaita
ja raivautuu Lyyli Ceciliaa kohden, joka kauhusta mykkänä
seuraa häntä silmillään. Päästyään lähelle hän toisessa
kädessään pitää asetta, toisella sipaisee Lyyli Cecilian päätä.
ISOISÄ hymyillen.
Kuinka sinä olet tullut suureksi... olit silloin pieni...
Äänettömyys.
LYYLI CECILIA
Oletteko näin hyvä, isoisä. Rakas hyvä isoisä...
Lyyli Cecilia painaa poskensa hänen kättään vastaan.
ISOISÄ
Oikeinko sinä hiukkasen pidät minusta?
Äänettömyys. Yhtäkkiä isoisä loittonee hänestä,
tunnustelee asetta ja asettelee sitä.
LYYLI CECILIA
Jumalan tähden... aiotteko sittenkin?
ISOISÄ
Kuolema on synnin palkka. (Ojentaa aseen itseään vastaan.)
Lyyli Cecilia karkaa mitään ajattelematta hänen luokseen, lyö
aseen hänen käsistään niin että laukaus sattuu seinään ja ukko
lyyhistyy polvilleen. Yhtäkkiä tyttö huomaa kävelevänsä, alkaa
horjua, tarttuu huonekaluihin ja puhkeaa vihdoin puhumaan. Tuure
tulee, laukauksen kuultuaan, nopeasti huoneeseen. Lyyli Cecilia
astuu häntä vastaan. Kun Tuure hänet tavoittaa, tekee hän
liikkeen ikään kuin tahtoisi ilosta nostaa hänet käsivarsillaan
korkealle ilmaan.
LYYLI CECILIA
Minä kävelen... minä kävelen! Äiti, isoisä... onko tämä totta...? Voi
Jumala, Jumala!
ISOISÄ
Sitä oli siis minullekin.
(Menee rauhallisena yläkertaan.)
LYYLI CECILIA
Että se todella on tapahtunut.
TUURE
Mutta miten se on tapahtunut?
LYYLI CECILIA
Isoisä tietää. Rakas hyvä isoisä. Mutta äiti... etkö kuule...? Herää
katsomaan! Minä voin tulla sinun luoksesi — näin!
Tuure seisoo ääneti äitinsä vierellä, koettaa hänen kättään,
sydäntään. Käy hyvin vakavaksi. Lyyli Cecilia kiiruhtaa
sohvan ääreen.
LYYLI CECILIA
Äiti...! Tuure, hän ei liiku... Hän on niin kalpea... hän ei hengitä...
Äänettömyys. Tuure hillitsee mielenliikutustaan.
TUURE
Hän on kuollut.
LYYLI CECILIA
Äiti...? hänhän juuri puhui minun kanssani... Ei... Äiti!
ISOISÄ portaiden päässä.
Mitä — onko hän kuollut, Cecilia Hordel? Hyvä kuolla, kun on elänyt.
Minäkin olen nyt elänyt.
TUURE
Älä itke, Lyylikki, anna hänen nukkua.
Pitkä äänettömyys.
LYYLI CECILIA
Onko niin lyhyt matka täältä sinne? Tämäkö on kuolema?... Oi, nyt minä
tunnen, että olen löytänyt isäni siivet... Ja niillä minä voin käydä
sillä puolella ja tällä puolella... Isäni siivet...
Esirippu.