Tuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli
puhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin
hiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla
onnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän
minä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen
toimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei
kenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.
Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus
ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku
aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi,
olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain
juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä
tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.
Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka
oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi
edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa.
Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen,
jossa hänen miehensä lepäsi.
Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä
poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.
Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:
— No miten sinun laitasi oikeastaan on?
— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa
sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.
Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.
Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri
noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun
konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä
ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen
itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin,
ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin
voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan
kuin esikuvanani.
Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin
tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti
vastasi.
Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun.
Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut,
lausui hän:
— Loppu on siis tulossa?
Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai
ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan
takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin
kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman
elämäniloiseksi.
— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin
sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei
vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen
onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne.
Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja
saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että...
— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.
— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki
hyvin taas.
Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme
heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia
siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla
sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin
parantua.
Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin
vakavasti:
— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.
Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.
Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:
— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti,
ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien
kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.
— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti
saada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.
— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi
täytyy minun lähteä pois.
— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi,
ehätin hänelle sanomaan.
— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse
yhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman,
se on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole
typerä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei
ihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain
muuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen,
mutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.
— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut
näin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin
voi tulla erinomaisen hyvin toimeen.
— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman
pitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin
vielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät
kuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt
nopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä
päivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin
sinua saapumaan luokseni.
En tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken
tyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään
elämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin
saada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen
lausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan,
ja vastasin senvuoksi hänelle:
— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?
— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista
ainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?
Löysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:
— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.
Minä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin,
jotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai
onnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä,
jonka siihen itse laadimme.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:
— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja
olenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle
sanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.
Hän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla
ja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja
rauhallisesti:
— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme
sanoin sinulle: "minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen,
mutta nyt tahdon sitä olla sinulle". Ja minä kerroin silloin siitä,
mitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen
hyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.
— Minä muistan sen.
— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen
ollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi
toisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti
sanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni
elämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui,
että uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän
silloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin
aivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen,
tekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka
tahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista
profeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme,
vaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin
ennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan
toisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi
olla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet
yhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen
entisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa,
että me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen
ollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki.
Vaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa
joksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen
yhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin
meillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on
tehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta
minun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.
— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt
olentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen
valitessani vaimoni.
— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?
— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.
— Kuinka sinä niin voit sanoa?
— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme
heissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis
monelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme
elämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki
määrää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä.
Ystävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän
tämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on
aivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja
tahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen
isänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua
jollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi.
Kaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan
pyrkijöitten kätyrinä.
— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää
elämääsi uudella tavalla?
Hän hymyili omituisesti ja vastasi:
— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota
hän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin,
voisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen
tuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa,
enkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä,
joka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään
tarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.
— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi...
— Siinä pienessä, joka on ollut...
— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina
saarnannut juuri elämän iloa.
— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista!
Optimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat
todellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat,
mieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden
täytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan
kirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen
suurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki
opit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa.
Mutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää
kuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien
kirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani
kaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi
riistäisi minut elämästä.
— Silloinhan valehtelet maailmalle.
— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa
hiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen
ottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen
päättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.
— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa
siksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?
— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria
ruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään
tavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen,
jotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle
morfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy
itsemurhantekijälle revolverin.
— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin
minä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.
— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.
— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.
— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi.
Voithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat.
Onhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu
lääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen
muulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi
lääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on
totta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä
ymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.
— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin
mahdollista, sanoin minä.
— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?
— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama,
ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on
valmis jatkamaan elämää.
— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan
ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran
on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina
kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu
ja itse oli päättänyt elää.
Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin
hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa.
Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin
myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin
suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin
toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden
kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa
yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten.
Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan
kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.
Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:
— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta
on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys
pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin
vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä
kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin
kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä
kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti
lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.
Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut
ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran
tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin
noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin
oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi
kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään
missä olen, siis on minun väistyttävä.
Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan
itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan
päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja
luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi
silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren
puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä
odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.
En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen
pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia
päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta
sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä
ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein,
mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän
silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.
Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään
tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on
käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi
ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi,
kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?
Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja
terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että
usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.
Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.
Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle
sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa
sammunut.
Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen
taskuuni.
Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi.
Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän
olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin
ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas
miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava
osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, —
tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän
lauseen:
— Otan osaa suruunne!
Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti
kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa,
mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka
oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi
jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään
unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.
Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini
kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!