— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!... Seiso tuossa olkani
takana...
Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki
Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän
ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa
salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja
kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he
sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei
parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!
Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.
— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua...
En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt... Mutta kunnioitan
sinua, olen sinua muistava...
Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi
sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta.
Häntä värisytti ja huumasi... Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö
hän siis lähtisi... hetken päästä hän olisi poissa... eikä enää palaisi
Alsheimiin.
— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.
Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti
häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään... Sieltä kuuluivat
hänen nopeat askelensa.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä
jotain!
Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä
haihtuivat.
— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!
Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon
nurkkauksessa.
— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.
Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa.
Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi
siihen.
— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te
lähdette!
Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja
pakeni, kadoten seinämän taa.