Viimeinen ilta oli käsissä. Yöjunalla oli Jeanin määrä lähteä
Obernaista Strassburgiin ollakseen seuraavana aamuna säädettyyn
aikaan, kello seitsemältä, Pyhän Nikolain kasarmissa. Huoneessa, jonka
rouva Oberlé kuukausi sitten oli vuokrannut vastapäätä Pyhän Nikolain
kasarmia, milt'ei Balayeurs-kadun keskustassa, odotti Jeania, kahdelle
tuolille kokoonpantuna, sinikeltainen sotilaspuku, joka vapaaehtoisten
tapaan oli tilattu strassburgilaiselta räätäliltä.
Päivällisen jälkeen oli Jean sanonut äidilleen:
— Sallinette minun lähteä yksin kävelemään? Jättäisin jäähyväiset
Alsheimin maille, joita en nyt niin pitkiin aikoihin saa nähdä.
Äiti oli hymyillyt. Ja Joseph Oberlé oli vastannut:
— Minua et sitten enää tapaa, ystäväni. Huomenna, lokakuun
ensimmäisenä, on maksupäivä, ja minun on työskenneltävä toimistossani.
Ja sitä paitsi en rakasta turhia helliä kohtauksia. Hitto vie, kahteen
kuukauteen et niinkään helposti saa lomaa, myönnänhän sen, mutta sitä
tyytyväisempi olet sitten päästössäsi kotiin. No, syleilehän minua!
Sydämellisemmin kuin itsekään olisi uskonut oli Jean häntä syleillyt
ja lähtenyt Luciennen huutaessa raikkaalla äänellään hänen jälkeensä:
»Näkemiin asti!»
Yö oli omituisen kostea. Ei pilvenhattaraakaan. Oli uusikuu, tähtiä
miljoonittain; vaan taivaan ja maan välillä levisi usvaharso, joka
tosin ei ollut valon tiellä, mutta se hajotti sen, niin ett'ei missään
ollut syvää varjoa, ei missään täysin kirkasta. Perlamohohteinen
utukehä ympäröi esineet. Ilma tuntui lämpimältä hengittää. »Kuinka
on Elsassini suloinen!» kuiskasi Jean aukaistuaan kasvitarhan portin
ja seisoessaan kylän takalistossa, missä hänen edessään tasanko
lepäsi kuun uneksivassa hohteessa, jonka silloin tällöin omena- tai
pähkinäpuun pyöreä varjo katkaisi. Ääretön kaipaus nousi maasta,
jonka syksyn ensi sateet olivat läpitunkeneet. Viljelysmaiden
tuoksua sekaantui sänkipeltohajuihin ja huippuunsa kehittyneen
kasvikunnan voimakkaisiin lemuihin. Vuoristosta puhalteli lempeä
tuuli kantaen laaksoon siemenpölytuoksua männyistä, lakastuvista
mintuista ja vadelmapensaista ja mustikanvarsista ja katajoista, jotka
olivat polkeutuneet kulkijain ja karjan jalkoihin. Jean hengitti
Elsassinsa lemuja ja hän luuli tuntevansa suloista tuoksua pien että
Florimont-vuorelta Colmarin läheisyydessä, missä »yönsoihtu» kukostaa.
Ja hän ajatteli: »Viimeisen kerran! Ei koskaan, koskaan enää!»
Säkeniä ei noussut katoilta, jotka kohosivat vasemmalla puolen
nuorukaisen kulkemaa polkua. Ne olivat kuin kirkon ympärille
veljellisesti yhteenliittyneitä käsiä, ja Jean taisi mielessään
kuvitella kunkin suojissa jonkun tutun tai ystävän asustavan. Näitä hän
vaeltaissansa hetken mietti. Mutta nähtyään peltojen keskellä harmaan,
suuren lehdon, johon Xavier Bastianin talo kätkeysi, haihtuivat
kaikki muut ajatukset. Saavuttuaan ylös arentitalolle, missä vanhempi
Ramspacherin pojista oli hänelle sanonut: »Grand-Fontainen luona on
paras mennä rajan yli», hän kääntyi kirsikkapuukujaan. Ja hän muisti
kaikki vielä ja löysi valkoisen ristikkoportin. Ei ollut ketään
näkyvissä. Mutta mitäpä siitä! Jean aukaisi veräjän, hiipi ruohoista
tienreunaa, tiheästi kasvavien puiden vieritse, aina suuren, valaistun
salin ikkunan alle ja saapui sitten talon kierrettyään Alsheimin kylän
puoleiselle ovelle.
Hän odotti hetkisen, astui sitten eteiseen ja aukaisi oven isoon
huoneeseen, missä Bastianin perhe joka ilta oli koolla.
Siellä he istuivat kaikki kolme lampun valossa, aivan niinkuin Jean oli
mielessään kuvaillut. Isä luki sanomalehteä; toisella puolen ruskeaa
pöytää, joka oli täyteen läjätty valkoista, auki levitettyä palttinaa,
istuivat molemmat naiset, ommellen nimikirjaimia lautasliinoihin,
joiden oli määrä kadota rouva Bastianin liinavaatekaappiin. Ovi
oli auennut hiljaisesti; ainoastaan kankainen ovilista hankasi
parkettilattiaa vasten. Mutta sekä talon ympäristössä että sisällä
huoneissa oli niin rauhallista, että kaikki käänsivät päätään ja
silmiään siristäen katselivat, ken sisään astui.
Herra Bastian näytti hetken epävarmalta ja Jeankin epäröi. Ensi
katseensa sattui Odilen kasvoihin. Hän huomasi, että tyttö oli
kärsinyt, kuten hän itse, että Odile ensimmäisenä ja hän yksin oli
tuntenut tulijan, huomasi, miten hän kalpeni, miten tuska pysähdytti
kohonneen käden, tukahutti hengityksen, jäykisti katseen.
Kangas, jota Odile ompeli, solui kädestä, ilman että hän edes liikahti
sitä nostaakseen.
Ehkäpä herra Bastian siitä tunsi vieraan. Liikutus hänet heti kokonaan
valtasi.
— Mitä? kysyi hän lempeästi, sinäkö, Jean? Eikö kukaan saattanut sinua
sisään?... Mitä haluat?
Hän laski hitaasti lehden pöydälle yhäti tarkastellen läpi huoneen
hämärän nuorukaista, joka seisoi vielä samalla paikalla, parin askelen
päässä ovesta.
— Tulin jättämään jäähyväiseni, sanoi Jean.
Mutta ääni oli niin tuskaa täynnä, että herra Bastian ymmärsi hänelle
jotain outoa ja surullista tapahtuneen. Hän nousi, sanoen:
— Niin, tosiaankin, huomenna on lokakuun ensimmäinen... Sinä lähdet
kasarmiin, poika-parkani... Sinulla on varmaan jotain puhuttavaa
minulle?
Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä.
Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen
hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin
katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä
miehet muodostivat epäselvän ryhmän.
— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian.
Siksi rohkenin tulla.
Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu
vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina
istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.
— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?
— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän
sen.
— Jätät sen?
— Niin, ylihuomenna.
— Minne lähdet?
— Ranskaan.
— Ainiaaksi?
— Ainiaaksi.
Vanha elsassilainen käännähti hiukan:
— Jutelkaa, naiset, jutelkaa; meillä on pieni asia suoritettavana.
Nämä nousivat seisomaan. Kuin juoksusta hengästyneenä herra Bastian
huohotti:
— Katso, mitä teet!... Ole varovainen!... Älä anna itseäsi kiinni!
Hän laski molemmat kätensä Jeanin olkapäille:
— Minä, näetkös, minä jään tänne. Se on minun tapani rakastaa Elsassia.
Ei löydy maata sitä kalliimpaa. Siellä elän, siellä kuolen. Sinun
on toista, lapsiparka... ymmärrän sinut... Älä salli naisten mitään
aavistaa. Asia on liian totista laatua... Kotonasi ei kai tiedetä
mitään?
— Ei.
— Niin säilytäkin salaisuutesi.
Hiljemmin lisäsi hän:
— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe
toisianne...