— Ajatuskantani ei tähän saakka ole tuottanut minulle ainoatakaan
vihamiestä Saksassa, ja minusta tuntuu, kuin kävisi kyllä laatuun
johtaa sahalaitosta toiseen liitetyssä maassa, vaikka onkin sellaiset
mielipiteet, kuin mitä äsken selitin teille.
— Toivotaan, sanoi herra Oberlé vain.
— Siis, te otatte minut vastaan? Asetunko luoksenne?
— Vastaukseksi tehtailija ainoastaan painoi sormellaan sähkönappulaa.
Joku nousi ylös portaita, jotka veivät konehallista
tarkastushuoneeseen, minkä herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen,
aukaisi porstuan oven, ja sen raosta pilkisti nyt esiin neliskulmainen
vaalea parta, pitkät hiukset ja kaksi silmää kuin kaksi sinistä gemmaa.
— Guillaume, sanoi isäntä saksaksi, teidän tulee tutustuttaa poikani
tehtaan töihin ja tehdä hänelle selkoa ostoista, joita on tehty kuuden
viime kuukauden kuluessa. Huomisesta aikain hän seuraa teitä, kun
menette tarkastamaan meidän laskuumme tehtyä metsänhakkuuta.
Ovi sulkeutui.
Nuori, hieno Jean Oberlé seisoi innostuneena isänsä edessä. Hän ojensi
tälle kätensä, ja sanoi kalpeana ilosta:
Nyt minusta on tullut Elsassilainen! Kuinka kiitollinen olen teille!
Isä puristi poikansa kättä hiukan teeskennellyn lämpimästi. Hän
ajatteli: »Äitinsä ilmikuva! Moniquen mielenlaatu, lausetavat,
innostus!» Ääneen sanoi hän:
— Kuten näet, lapseni, ei minulla ole kuin yksi päämäärä: tehdä teidät
onnellisiksi. Sitä olen aina halunnut. Minä suostun siihen, että käyt
aivan toista uraa, kuin mitä minä olin sinulle uneksinut. Koeta nyt
siis ymmärtää asemaamme, kuten sisaresikin.
Jean läksi, ja samoin isä hiukkasta myöhemmin. Mutta sillä välin kuin
herra Oberlé suuntasi kulkunsa taloa kohti, kiirehtien tapaamaan
tytärtään, ainoaa, jolle hän uskoi ajatuksiaan, ja kertomaan hänelle
äskeisestä keskustelustaan Jeanin kanssa, meni Jean lautatarhan
poikitse, tehden mutkan vasemmalle, sitten portinvartijan asunnon
ohi ja siitä metsäpolulle. Mutta hän ei kulkenut kauas lähestyvän
aamiaishetken vuoksi. Ylöspäin vievää tietä hän saapui Alsheimin
viinitarha-alueelle, humalistojen toiselle puolen, jotka vielä
lepäsivät alastomina ketoina, missä siellä täällä seisoi kimppu
riukuja vastatusten. Hänen mielessään tuntui juhlalliselta. Kun hän
oli tullut hänelle lapsuudesta saakka tutun viinitarhan luo, missä
hän aikoja sitten oli ollut mukana marjain korjuussa, nousi hän mäen
luisulle. Sieltä näki tien ja pitkin rinnettä riveihin istutetun
viiniköynnössarjan yli. Alakuloisesta valaistuksesta huolimatta,
huolimatta pilvistä ja tuulesta, oli Elsass hänestä kaunis,
jumalallisen kaunis siinä loivasti laskeutuessaan hänen edessään, pian
muuttuen yhtenäiseksi tasangoksi niitty- ja viljelysmaakaistaleineen,
joiden keskeltä sieltä täältä vilkkuivat kylien tiilikatot ja
tapulinhuiput. Pyöreät, yksinäiset, talven harventamat puut näyttivät
kuin kuivilta ohdakkeilta. Muutamia variksia lenteli pohjatuulen
keralla etsien nuoria oraita. Jean kohotti kätensä ja levitti
ne, ikäänkuin syleilläkseen lakeutta Obernaista asti, joka näkyi
etäisimmässä notkelmassa vasemmalla, aina Barriin saakka, joka
oikealla kädellä puoliksi hautautui vuorten rinteillä kasvavain
kuusien peittoon. Hän silmäili Alsheimin kylää ja omaa punakivistä
taloaan tuolla hiukan sen alapuolella; sitten loi hän katseensa
metsäniemekkeeseen, joka työmies- ja talonpoikais-asuntojoukkojen takaa
pistihe aukealle tasangolle. Sen muodosti lehtokuja, jonka päässä oli
suuri, lehdetön, harmaa puuryhmä. Puiden keskeltä paistoi katonkylki.
Jean antoi silmänsä kauan viivähtää tuossa puolipiiloutuneessa talossa
ja virkkoi: »Terve, Elsassin tyttö! Kenties voin sinulle rakkauteni
lahjottaa! Olisi niin onnellista elää täällä sinun rinnallasi!»
Oberlén perheen aamiaiskello kutsui häntä. Sen ääni kuului heikkona ja
kimeänä, niin ääretön oli aukea tasanko, minne kaikki hälinä haihtui,
niin voimakas edestakaisin kulkeva tuuli, joka sen sointua kantoi yli
Elsassin maiden.