Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi
huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen
kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat
puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän
harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon
ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty.
Ylhäältä portailta hän kysyi:
— Missä on isä?
Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:
— Herra on sahan toimistohuoneessa.
Ensimmäiseksi, kun Jean Oberlé nosti silmänsä, kohtasi hänen katseensa
kuusimetsää kasvavat Vogeesit onkaloineen, joista lumijuovat
paistoivat, ja mataloiden, nopeakulkuisten pilvien peittämine
kukkuloineen. Ihastus värähdytti hänen mieltään. Hän antoi katseensa
solua pitkin vuorten alarinteitä ja viinimäkiä ja viimein pitkin
niittyjä, ikäänkuin uudelleen painaakseen mieleensä tämän seudun
kaikkine erikoispiirteineen, seudun, jonne hän oli palannut niin pitkän
eron jälkeen, vieläpä aikeissa tänne asettua elämään. Sitten silmäili
hän sahaa punaisine kattoineen ja savupiippuineen, joka täytti Oberlén
tilan taustan, korkeaa turbiinirakennusta tuolla oikealla, Alsheimin
joen reunalla, läheistä lautatarhaa, josta tehdas sai tarpeensa, ja
noita kaikenlaatuisia puukasoja: lankku-, parru- ja hylkylautapinoja,
jotka suunnattomina pyramiideina ja kuutioina kohosivat mutkaisten
käytäväin ja pensaikkojen toisella puolen, parin sadan metrin päässä
talosta. Useissa kohdin tuprueli sahan katolta valkoista savua, pilvien
lailla haihtuen pohjatuuleen.
Nuori mies ohjasi askelensa vasemmalle ja kulki puiston läpi, jonka
Philippe Oberlé aikoinaan oli istuttanut ja suunnitellut; nyt siitä
alkoi muodostua kuin palanen vapaata, sopusointuista luontoa. Viimein
kiersi Jean tammi-, jalava- ja kuusitukkien röykkiöt ja koputti pitkän
rakennuksen viimeistä ovea.
Hän astui lasiseinäiseen kylkirakennukseen, jota tehtaan isäntä käytti
työkammionaan. Tämä luki par'aikaa postin tuomia kirjeitä. Nähdessään
poikansa laski hän heti paperit pöydälle, viittasi kädellään ikäänkuin
sanoakseen: »Odotin sinun tulevan, istu!» ja, jonkun verran nojatuolia
siirrettyään, lausui:
— No poikani, mitä sinulla on sanottavaa?
Joseph Oberlé oli hilpeän, toimeliaan ja mahtavan näköinen mies. Usein
oli häntä luultu joksikin »entiseksi» ranskalaiseksi virkamieheksi,
päätellen hänen viiksettömistä huulistaan ja lyhyestä poskiparrastaan,
puvun aina hiukan liiallisesta huolellisuudesta, puheen ja liikkeitten
sulavuudesta. Erehdys ei ollut niiden syy, jotka näin arvelivat.
Se johtui siitä, että olosuhteet olivat erottaneet Joseph Oberlén
vastoin tahtoaan uralta, jolle hän oli antautunut ja joka olisi vienyt
hänet julkiseen toimintaan virkamies- tai hallitusalalla. Kanta-isä,
Philippe Oberlé, syntyjään maataomistavasta talonpoikaissuvusta, oli v.
1850 perustanut Alsheimiin tämän koneilla käyvän sahalaitoksen, joka
nopeasti oli edistynyt. Philippe Oberlésta oli muutamissa vuosissa
tullut rikas ja mahtava mies, josta paljon pidettiin, koska hän aina
osasi esiintyä rakastettavana, ollen sen lisäksi vaikuttava henkilö,
vaikka ei hän aavistanut tapahtumia, jotka sittemmin saattoivat hänet
käyttämään tätä vaikutusvaltaansa Elsassin palveluksessa.
Toisen keisarikunnan loppuajalla oli tuskin ajateltavissa, ett'ei
tehtailijamme pojassa olisi syttynyt halua virkamieheksi. Niin
kävikin. Hänen kasvatuksensakin oli siihen vienyt. Jo varhain oli
hänet lähetetty pois Elsassista; kahdeksan vuotta oli hän ollut
oppilaana »Ludvig Suuren lyseossa»; sitten oli hän opiskellut
lakitiedettä, ja kahdenkymmenenkahden ikäisenä oli hänellä paikka
Charenten prefektin luona. Silloin syttyi sota. Hänen esimiehensä,
joka luuli tekevänsä ystävänsä elsassilaisen suurtehtailijan mieliksi,
kun suojasi nuorukaista Angoulêmen prefektiviraston seinäin sisällä,
pidätti häntä monta kuukautta; sitten hän lopullisesti pyynnöstään
sijoitettiin Loiren armeijaan, ja sitten Joseph Oberlé marssi paljon,
peräytyi paljon, kärsi paljon vilua ja tappeli hyvin — jonkun harvan
kerran. Kun sota päättyi, oli hänen valittava. Jos hän olisi noutanut
omaa mieltään, olisi hän pysynyt ranskalaisena ja myös jatkanut
hallinnollista uraansa, ollen auktoriteetin mies ja vailla omia
mielipiteitä annettavain käskyjen suhteen. Mutta isä kutsui hänet
Elsassiin. Hän pyysi, ett'ei poika jättäisi oman onnensa nojaan
alotettua, edullista liikettä. Hän lausui: »Liikkeeni on muuttunut
saksalaiseksi vallotuksen kautta. En saata antaa sen joutua häviöön,
sillä siitä riippuu oma varallisuuteni ja sinun tulevaisuutesi.
Inhoan preussiläisiä, mutta tartun ainoaan keinoon, joka minulla on
tarjona, jotta elämäni jatkuisi hyödyllisesti: olin ranskalainen,
rupean elsassilaiseksi. Tee sinä samoin. Toivon, ett'ei sitä tule kauan
kestämään!»
Joseph Oberlé oli totellut, tuntien todellista vastenmielisyyttä,
vastenmielisyyttä alistua voittajan lain alaiseksi, vastenmielisyyttä
elää Alsheimin kylässä, joka milt' ei hävisi Vogeesien juurelle.
Vieläpä oli hän näihin aikoihin osottanut puheissaan ja käytöksessään
varomattomuutta, jota hän nyt katui. Sillä vallotus oli jäänyt
pysyväksi, Saksan menestys oli taattu, ja nuori mies, josta oli
tullut isänsä yhtiökumppani ja tehtaanhoitaja, tunsi, miten
saksalaisen hallituksen verkko tiheni ja yhä lujemmin puristui hänen
ympärilleen, tuon hallituksen, joka muistutti ranskalaista, mutta
oli kiusanhaluisempi, ankarampi ja paremmin toteltu. Oma kokemus
oli hänelle opettanut, että saksalaiset viranomaiset tulisivat
aina, poikkeuksetta, tekemään hänelle vääryyttä: santarmit,
kaupunginhallitukset, yleisten tointen virkamiehet, joita hän käytti
joka päivä, teidentarkastusvirasto, rautatien palveluskunta, kalastus-
ja metsänhoitohallitus, tullihuoneet, Pahansuopaisuus, joka häntä
kohtasi kaikkialla, kaikilla saksalaisen hallituksen aloilla, vaikka
hänestä oli tullut Saksan alamainen, eneni yhä ja jopa aivan uhkasi
Alsheimin kotionnea v. 1874, jolloin Philippe Oberlé jätti sahan johdon
pojalleen ja myöntyi turvattomain kansalais-raukkojensa pyyntöihin,
kun nämä halusivat hänet ja pian sen jälkeen myös hänet valitsivatkin
Saksan valtiopäiville etujensa valvojaksi ja yhdeksi Elsassin
vastustaja-edustajista.
Tämä kokemus, väsymys odotukseen, Philippe Oberlén poissaolo — tämä
vietti näet osan vuotta Berliinissä — vaikuttivat tuntuvasti nuoren
tehtaanisännän käytökseen. Ensi innostus hälveni niin häneltä kuin
muiltakin. Hän näki elsassilaisten talonpoikain saksalaisvastaisten
mielenosotusten tulevan yhä harvinaisemmiksi ja varovammiksi. Hän
ei ollut juuri enää ollenkaan asioissa ranskalaisten kanssa, eikä
hänen luonaan enää käynyt ranskalaisia vieraita, ei edes liike- eikä
kauppatuttavia. Ranskasta, niin lähellä kuin se olikin välimatkaan
nähden, oli tullut kuin vallitettu, suljettu maa, josta ei mitään enää
saapunut Elsassiin, ei matkailijoita, ei kauppiaita. Sanomalehdet,
joita hänelle tuli, tuskin jättivät epäilyksen sijaa siitä, että
Elsass aijottiin vähitellen heittää oman onnensa nojaan, johon
eräät ranskalaiset politikoitsijat kehottivat valtioviisauden ja
varovaisuuden nimessä.
Kymmenessä vuodessa oli Joseph Oberlé kuluttanut loppuun kaiken
sen, mikä hänen luonteessaan saattoi asettua vastarintaan maahan
sijoittuneen mahdin suhteen, niin ett' ei jälkeäkään siitä enää
ollut huomattavissa. Hänestä oli tullut luopio. Avioliitto Monique
Biehlerin kanssa, jota vanha, innokas isänmaan-ystävä, hän, joka Saksan
valtiopäivillä äänesti ruhtinas Bismarckia vastaan, oli halunnut ja
valmistellut, ei vaikuttanut mitään Joseph Oberlén uusiin, aluksi
salaisiin, sitten aavistettuihin, tunnettuihin, varmasti tiedettyihin
ja lopuksi loukkaavasti julki huudettuihin mielipiteisiin. Hän antoi
saksalaisille vakuutuksia, sitten pantteja uskollisuudestaan. Hän
meni yli rajojen. Hän osotti enemmän kuin kuuliaisuutta. Tehtaan
päällysmiesten, jotka olivat entisiä ranskalaisia sotilaita, Philippe
Oberlén ihailijoita ja hänen puoluelaisiaan taistelussa Elsassin
saksalaistuttamista vastaan, oli vaikea sietää uuden isännän
ajatussuuntaa, ja he paheksivat sitä. Eräänä päivänä oli eräs heistä
kärsimättömyyden puuskassa sanonut isännälle: »Luuletteko te, että on
mikään kunnia tehdä työtä mokomalla luopiolla kuin te!» Mies oli pantu
pois. Heti olivat toverit asettuneet hänen puolelleen, koettaneet
sovittaa, neuvotelleet, uhanneet lakolla. »No hyvä! Tehkää se!» oli
isäntä huutanut. »Olen siitä mielissäni. Te olette hurjapäitä; panen
teidän sijaanne saksalaisia!» He eivät olleet uskoneet uhkausta, mutta
hiukkasta myöhemmin uuden selkkauksen sattuessa oli Joseph Oberlé
täyttänyt sen, ett'ei häntä syytettäisi arkuudesta, jota hän pelkäsi
enemmän kuin vääryydentekoa. Myös luuli hän edulliseksi asettaa
elsassilaisten sijaan, jotka kernaasti nurisivat, taipuvaisempia sekä
kuriin tottuneempia Badenilaisia ja Würtembergiläisiä. Kolmas osa
sahan väestöstä uudistettiin täten. Pieni saksalainen siirtokunta
asettui pohjoispuolelle kylää isännän rakennuttamiin taloihin, ja
työhön jääneiden elsassilaisten täytyi antaa myöten jokapäiväisen
leipänsä takia. Tämä tapahtui 1882. Muutamia vuosia myöhemmin
saatiin tietää, että herra Oberlé lähetti poikansa Jeanin pois
Elsassista, kasvattaakseen häntä Baijerissa, Münchenin kymnaasissa.
Samoin vierotti hän kodista tyttärensä Luciennen ja uskoi hänet
Baden-Badenin saksalaismielisimmän oppilaitoksen, Mündnerin pensioonin
johtajattarelle. Tämä viimeinen toimenpide sai yleisen mielipiteen
enemmän kuohuksiin kuin yksikään edellisistä. Ilmaistiin suuttumusta
siitä, että elsassilaista kasvatusta ja vaikutusta täten halveksittiin.
Lausuttiin ilmi sääliä rouva Oberléta kohtaan, joka erotettiin
pojastaan ja jolta riistettiin, aivan kuin olisi hän ollut siihen
arvoton, oikeus kasvattaa tytärtään. Kaikille, jotka häntä soimasivat,
vastasi isä: »Teen sen heidän hyväkseen. Oma elämäni on mennyt hukkaan;
en tahdo, että heidän käy samoin. He valitsevat tiensä myöhemmin,
kun ovat verranneet oloja. Mutta en halua, että he olisivat vastoin
tahtoaan nuoruudestaan saakka luetut, määrätyt, ikäänkuin julkisesti
kirjotetut elsassilaisen paaria-joukon listaan». Joskus lisäsi hän:
»Ettekö siis ymmärrä, että uhraukset, jotka teen, ne minä säästän
lapsiltani? Minä uhraan itseni. Mutta sillä ei ole sanottu, etten
kärsi!».
Hän kärsikin todella, ja sitä enemmän, koska saksalaisen hallituksen
luottamusta oli vaikea saavuttaa. Tulos hänen suurista ponnistuksistaan
ei tuntunut kadehdittavalta. Tosin alkoivat virkamiehet imarrella herra
Oberléta, tuota kallisarvoista vallotusta, josta useat piiripäälliköt
olivat kerskailleet ylemmissä paikoissa, sekä vetää häntä puoleensa
ja etsiä hänen seuraansa. Mutta häntä pidettiin silmällä, samalla
kuin hänelle tuhlailtiin kohteliaisuuden osotuksia ja kutsuja. Hän
tunsi, että uudet vallanpitäjät, joille hän tahtoi olla mieliksi,
epäröivät; hän tunsi heidän tuskin peitettyä, vieläpä usein painavasti
ilmituotua epäluottamustaan. Voiko hänestä olla varma? Oliko hän ilman
muuta asettunut yhteensulattamisen puolelle? Ihailiko hän tarpeeksi
saksalaista henkeä, saksalaista sivistystä, saksalaista kauppaa,
saksalaista tulevaisuutta? Oli niin paljo, jota tuli ihailla, niin
paljon!
Vastaus muodostui kuitenkin yhä enemmän suotuisaksi Siihen vaikutti
Joseph Oberlén lausuma halu antaa, poikansa ruveta saksalaiseksi
virkamieheksi ja se, että hän suunnitelman mukaisesti, yhä
jatkuvasti pakotti nuorukaisen seuraavanlaiseen maanpakolaisuuteen.
Päätettyään klassilliset opintonsa ja menestyksellä suoritettuaan
päästötutkintonsa, opiskeli Jean ensimmäisen vuoden lakitiedettä
Münchenin yliopistossa, seuraavan jakoi hän Bonnin ja Heidelbergin
välillä, sitten päätti hän opintonsa Berliinissä, missä hän suoritti
referendaaritutkinnon. Viimein, neljänneksen vuotta harjoteltuaan
asianajajan luona Berliinissä, palasi nuori mies isänsä kotiin
levätäkseen siellä ennen sotaväkeen astumistaan. Suunnitelmasta
oli tosiaan pidetty kiinni viimeiseen asti. Hänen ensimmäisinä
opintovuosinaan vieläpä lupa-ajatkin käytettiin matkustuksiin,
lukuunottamatta muutamia kodille uhrattuja päiviä. Viime aikoina ei
häntä edes oltu nähty Alsheimissa.
Hallitus ei enää epäillyt. Muutoin oli yksi suuri este kadonnut
Elsassin virkamiesten ja Joseph Oberlén julkisen lähestymisen tieltä.
Vanha vastustaja-edustaja, jo silloin taudin tapaamana, joka ei sitten
enää häntä heittänyt, oli vetäytynyt syrjään valtiollisesta elämästä v.
1890. Siitä hetkestä alkoivat hänen pojalleen kauan hartaasti halutut
hymyilyt, lupaukset, suosionosotukset. Joseph Oberlén kauppa-asiat
alkoivat edistyä Reinin seuduissa, jopa edempänäkin; häntä itseään
tai hänen asiamiehiään vastaan lainrikkomuksen sattuessa nostetut
oikeusjutut vähenivät; pikkuvirkamiehet, nuo ennen kaikkein kopeimmat,
tuhlasivat hänelle suosiotaan; helppoudella taisi hän järjestää
riidanalaisia kysymyksiä, saada suostumuksia ja kiertää asetuksia
erikoiskohdissa. Näistä merkeistä ja paljosta muusta hän ymmärsi,
että hallituksen mieliala, joka tuntui kaikkialla, ilmeten lukuisain,
kaikenarvoisten ihmisten muodossa, ei ollut enää häntä kohtaan
vihamielinen. Häntä oli lähestytty mitä luottavimmin. Edellisenä
talvena, sillä välin kuin Lucienne, joka oli palannut Mündnerin
pensionaatista, sorja, älykäs, miellyttävä tyttö, tanssi Strassburgin
saksalaisten salongeissa, puheli isä valtakunnan edustajain kanssa.
Eräs heistä, Strassburgin prefekti, kreivi von Kassewitz, joka
arvattavasti toimi korkeampain määräysten mukaan, oli hienosti
huomauttanut, että hallitus ilman vastenmielisyyttä näki Joseph Oberlén
pyrkivän jonkun Elsassilaisen piirikunnan edustaja-ehdokkaaksi, ja että
hallituksen tukea ei tulisi puuttumaan entisen vastustaja-edustajan
pojalta.
Tämä tulevaisuudenkuva oli saanut herra Oberlén ilonhurmauksiin.
Se kiihotti kunnianhimoa tuossa miehessä, joka tähän saakka oli
tuntenut saaneensa niukan palkkion siitä, että hänen oli täytynyt
uhrata itserakkautensa, ystävänsä, muistonsa. Se lisäsi voimia,
se kasvatti vaatimuksia, se antoi taas varman päämäärän tälle
olosuhteiden masentamalle virkamiesluonteelle. Voimatta kellekään
ajatustaan ilmaista, näki herra Oberlé siinä ikäänkuin puolustuksen
menettelylleen. Hän vakuutti itselleen, että hän pontevuudellaan,
turhia unelmia halveksumalla ja tarkkanäköisenä sen suhteen, mikä oli
mahdollista, mikä ei, nyt saattoi toivoa itselleen tulevaisuutta,
osallisuutta julkiseen elämään, osaa, jonka hän luuli säilyttävänsä
pojalleen. Ja tästä lähin oli tämä oleva hänen vastauksensa itselleen,
jos epäilys joskus nousisi hänen mieleensä, hänen korvauksensa
sanattomasta solvauksesta, kun jotkut vanhoilliset talonpojat eivät
olleet häntä tuntevinaan tiellä, kun muutamat Strassburgin tai
Alsheimin porvareista häntä tuskin tervehtivät tai olivat kokonaan
tervehtimättä.
Siksi oli hänen mielialansa poikaansa vastaanottaessaan ihan
toisenlainen kuin ennen. Nyt kun hän tiesi olevansa Elsass-Lothringin
hallituksen persoonallisessa suosiossa, välitti hän paljoa vähemmän
siitä, noudattiko poika tarkalleen suunnitelmaa, jonka hän alkujaan
oli laatinut. Jean oli jo ollut isälle hyödyksi, kuten Lucienne. Jean
oli ollut kuin todistuskappaleena; hän oli myötävaikuttavana syynä
saksalaisen hallituksen kauan odotettuun mielenmuutokseen. Hänen
apunsa olisi olisi epäilemättä edelleen hyödyllinen, mutta se ei ollut
enää välttämätön, eikä isä, ymmärtäen asian muutamista viittauksista
ja katkonaisista lauseista pojan viimeisissä Berliinin-kirjeissä,
tuntenut enää niin suurta suuttumusta ajatellessaan, että Jean ehkä
ei seuraisikaan huolellisesti valmistettua saksalaista virkamiesuraa,
vaan heittäisi sikseen viimeiset kolme harjoitusvuotta sekä
hallitustutkintonsa.
Näin mietti tämä mies, jonka elämää mitä suurin itsekkäisyys oli
ohjannut, nyt kun hän valmistausi vastaanottamaan poikaansa; sillä
hän oli huomannut Jeanin tulevan ja katsellut häntä hänen kulkeissaan
puiston läpi. Herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen sahan toiseen
päähän jonkunlaisen häkin- tai laivahytin tapaisen, josta hän voi
valvoa kaikkea yhdellä kertaa. Yksi ikkunoista oli lautatarhalle
päin ja tarjosi tilaisuuden seurata puukuormia laittavien tai niitä
kuljettavien miesten liikuntoja; toinen, kaksinkertaisilla laseilla
varustettu, salli isännän pitää silmällä kirjahyllyjä, joita oli
asetettu riviin pitkin seinää samanlaisessa huoneessa kuin hänen
omansa; ja kolmannen kautta, joka oikeastaan oli isännän kamaria ja
tehdasta erottava lasinen väliseinä, hän näki pitkin suunnattoman
suuren salin pituutta, missä kaikenlaiset koneet, hihnasahat sekä
poraavat ja höyläävät hammasrattaat katkoivat, lävistivät ja silittivät
tukkeja, joita kuljetettiin vuoristosta. Hänen ympäristönsä:
merenvihreä, matala paneilinki, orvokinmuotoiset sähkölamput,
sähkönappulat vaskilevyllä, joka oli työhuoneen ovikoristeena, puhelin,
kirjotuskone, valkeaksi maalatut, sirot tuolit, kaikki todisti hänen
mieltymystään kirkkaisiin väreihin, mukavuutta edistäviin uudistuksiin
ja keveämuotoisiin esineihin.
Nähdessään Jeanin astuvan sisään, kääntyi hän puistonpuoleiseen
ikkunaan. Jalkansa oli hän pannut ristiin ja nojasi oikeata
kyynäspäätään työpöytään. Uteliaasti tarkasteli hän pitkää, sorjaa,
solakkaa poikaansa, joka istuutui vastapäätä häntä, ja hän hymyili.
Kun näki Joseph Oberlén näin loikovan nojatuolissaan ja hymyilevän
omaan kokonaan aistilliseen, julkeaan tapaansa, ja kun kiinnitti
huomionsa vain hänen täysinäisiin kasvoihinsa harmaine poskipartoineen
ja kohotetun oikean käden liikkeeseen sen sormiellessa lonjetin päätä
ja leikkiessä sen nyörillä, oli helppo ymmärtää, miten ihmiset olivat
saattaneet erehtyä ja luulla häntä virkamieheksi. Mutta silmät, joita
hän hiukan siristi kirkkaan valon vuoksi, olivat liian eloisat, liian
ankarat ollakseen kenenkään muun kuin käytännön miehen. Ne panivat
vastalauseensa huulten koneelliselle hymylle. Eikä niiden ilmeessä
ollut tiedemiehen, ei isän eikä maailman ihmisten uteliaisuutta: ne
ainoastaan etsivät tietä, mistä kulkea, kuten laivapäällikön silmät.
Tuskin oli herra Oberlé kysynyt: »Mitä sinulla on sanottavaa?» kun jo
lisäsi:
— Oletko tänä aamuna puhellut äitisi kanssa?
— En.
— Entä Luciennen?
— En hänenkään; tulen huoneestani.
— Se on hyvä. On parempi, että teemme suunnitelmamme kahden, kenenkään
siihen sekaantumatta... Olen sallinut sinun tulla kotiin ja oleskella
täällä juuri voidaksemme ajatella tulevaisuuttasi. Ensiksikin, mitä
tulee sotapalvelukseesi lokakuussa, on vakaa halusi — eikö niin? — hän
pani painoa sanoilleen — tulla reserviupseeriksi?
Jean seisoi liikkumattomana, suorana, avonaisin katsein ja miellyttävän
arvokkaana, kuten ainakin nuori mies, joka puhuu tulevaisuudestaan ja
koettaa vastata jonkunlaisella maltillisuudella ja huolellisuudella,
mikä ei ole oikein hänen luonteensa mukaista, ja lausui:
— Niin, isä, se on aikomukseni.
— Ensimmäinen kohta on siis selvä. Entä sitten? Olet nähnyt maailmaa.
Sinä tunnet ihmiset, joiden keskuudessa sinun tulee elää. Tietänet,
että mahdollisuus sinun menestyä saksalaisena virkamiehenä on viime
aikoina suurentunut, koska oma asemani Elsassissa on melkoisesti
parantunut?
— Tiedän sen.
— Tiedät myös, ett'en koskaan ole lakannut halajamasta nähdä sinun
kulkevan uraa, joka olisi ollut omani, joll'eivät olosuhteet olisi
olleet tahtoani väkevämmät.
Ja ikäänkuin nuo sanat olisivat äkkiä nostaneet hänen tahdonvoimaansa,
iski Joseph Oberlé mahtipontisen, hallitsevan katseensa poikansa
silmiin, niinkuin kynnen, joka ei enää hellitä. Hän lakkasi
leikittelemästä lonjetillaan ja sanoi jyrkästi:
— Viime kirjeesi ilmaisevat kuitenkin epäröimistä. Vastaa minulle!
Tuleeko sinusta virkamies?
Jean kalpeni hiukan ja vastasi:
— Ei.
Isä kumartui eteenpäin, kuin olisi aikonut nousta, ja irrottamatta
katsettaan hänestä, jonka luonteenlujuutta hän tällä hetkellä punnitsi
ja mittaili, sanoi:
— Hallitusmieskö?
— Ei sitäkään. Ei mitään julkista.
— Entä oikeusopintosi?
— Hyödyttömät.
— Miksi?
— Siksi, sanoi nuori mies, koettaen lujentaa ääntään, ett'ei minussa
ole saksalaista henkeä.
Herra Oberlé ei odottanut tätä vastausta. Sehän sisälsi peruutuksen.
Hän hypähti pystyyn ja vaistomaisesti silmäsi tehtaaseen, ollakseen
varma, ett'ei kukaan ollut kuullut näitä sanoja tai aavistanut niiden
sisältöä. Useat työmiehet kohottivat katseensa häneen, luullen hänen
tarkastavan työtä, ja kääntyivät sitten heti pois. Herra Oberlé palasi
poikansa luo. Raju suuttumus oli hänet vallannut. Mutta hän käsitti,
ett'ei sitä sopinut näyttää. Pelosta, että kädet ilmaisisivat hänen
mielenliikutustaan, oli hän tarttunut nojatuolinsa kädensijoihin, ja
istui kumarassa niinkuin äskenkin, mutta tarkastellen pojan asentoa,
pukua, ilmettä, kiireestä kantapäähän koko nuorukaista, joka vakavasti
lausui ajatuksia, mitkä selvästi hylkäsivät isän johdon. Hetken
vaitiolon jälkeen hän kysyi tukehtuneella äänellä:
— Kuka on sinut yllyttänyt minua vastaan? Äitisikö?
— Ei kukaan! sanoi Jean Oberlé nopeasti. Minulla ei ole mitään teitä
vastaan, ei mitään. Miksi otatte asian siltä kannalta? Sanoin vain,
ett'ei minussa ole saksalaista henkeä. Se on pitkän vertailun tulos: ei
muuta.
— Joseph Oberlé huomasi, että oli liiaksi paljastanut itsensä. Hän tuli
entiselleen ja lausui turvautuen kylmän-ivalliseen ilmeeseen, jolla hän
peitti todellisia tunteitaan:
— No niin, koska kieltäydyt kulkemasta uraa, jonka minä sinulle
määräsin, olet varmaan valinnut toisen?
— Tietysti, jos saan siihen suostumuksenne.
— Ja minkä olet valinnut?
— Teidän omanne. Älkää ymmärtäkö väärin sanojani. Vastaanpanematta
olen kymmenen vuotta elänyt kokonaan saksalaisessa ympäristössä. Itse
tiedän, mitä se minulle on maksanut. Te kysytte kokemusteni tulosta:
no hyvä! minä luulen, ett'ei minulla ole kyllin taipuisaa, tai jos
niin haluatte, kyllin onnellista luonnetta, tehdäkseni enää enemmän
ja tullakseni saksalaiseksi virkamieheksi. Olen varma siitä, ett'en
aina ymmärtäisi, ja että joskus olisin tottelematta. Päätökseni on
peruuttamaton. Ja liikkeenne sitä vastoin miellyttää minua.
— Kuvitteletko mielessäsi, että tehtailija on riippumaton?
— En, mutta luulen, että hän on sitä enemmän kuin muut. Tutkin
lakitiedettä, jott'en harkitsematta, koettamatta kieltäytyisi
seuraamasta uraa, jonka te minulle määräsitte. Mutta olen käyttänyt
hyväkseni matkoja, joita joka vuosi... ehdotitte minulle.
— Voithan sanoa: joihin pakotin sinut. Se on totta, ja pian selitän
sinulle syyt siihen.
— Käytin niitä tutkiakseni puuteollisuuden harjotusta kaikkialla, missä
voin: Saksassa, Itävallassa, Kaukaasiassa. En ole niinkään outo niissä
asioissa, kuin luulette. Ja tahdon elää Alsheimissa. Sallitteko sen?
Isä ei heti vastannut. Hän laski poikansa saman kokeen alaiseksi, jota
hän kernaasti käytti ihmisten suhteen juuri keskusteltuaan heidän
kanssaan jostain tärkeästä asiasta. Hän vaikeni silloin, kun häneltä
vaadittiin ratkaisevaa vastausta. Jos toinen hämmentyneenä kääntyi pois
välttääkseen tuota katsetta, jonka painoa ihmiset näkyivät tuntevan,
tai jos hän uudisti jo tehdyn selityksen, piti Joseph Oberlé häntä
heikkoluonteisena, itseään alhaisempana. Jean kesti isänsä katseen ja
pysyi vaiti. Herra Oberlé tunsi salaista mielihyvää. Hän käsitti, että
hänen edessään oli täysi mies, päättäväinen ja nähtävästi taipumaton
luonne. Hän tunsi ympäristössään muita samanlaisia. Hän kunnioitti
salaisesti heidän itsenäistä mielenlaatuaan ja pelkäsi sitä. Nopea
yhteensovitus- ja järjestämistaito, joka oli hänelle ominainen, auttoi
häntä selvästi näkemään edessään Alsheimin tehtaan Jeanin johtamana,
ja Jeanin isän, Joseph Oberlén, valtiopäivämiehenä, saksalaisen
maailman pankkiirien, hallitus- ja mahtimiesten joukkoon päässeenä.
Hän oli niitä, jotka osaavat hyötyä pettymyksistäänkin, niinkuin
tehtaan jätteistäkin vielä voi hyötyä. Tämä uusi kuva hellytti häntä.
Kaukana siitä, että olisi suuttunut, hän päinvastoin antoi hälvetä
tuon ivallisen ilmeen, johon hän oli turvautunut ajatellessaan puhua
pojan aikeista. Hän osotti kädellään suurta tehdasta, missä teräslevyt
suristen, ikkunain heikosti täristessä syöpyivät Vogeesien vanhojen
puiden sydämeen, ja sanoi hellästi nuhtelevalla äänellä:
Olkoon niin, lapseni! Se tuottaa iloa isällesi, äidillesi ja,
Ulrichille. Minä alistun siihen, että katsot minun olevan väärässä
tässä kohdassa ja heidän oikeassa, mutta vain tässä yhdessä kohdassa.
Muutamia vuosia sitten en olisi sallinut sinun heittää uraa, joka
minusta näytti sinulle sopivimmalta, päästäen meidät monista
vaikeuksista, joiden suuruutta sinä et ymmärtäisi. Silloin et itse
voinut arvostella asioita. Ja sitä paitsi oli liikkeeni, asemani liian
epävakainen ja liian vaarallinen siirtääkseni sen sinulle. Tuo kaikki
on tasottunut. Liikkeeni on laajentunut. Elämä on käynyt minulle
ja teille mahdolliseksi ponnistusten! ja ehkäpä uhrausteni kautta,
joista ympäristöni ei osaa olla kyllin kiitollinen minulle. Nykyjään
otaksun toimellani olevan jonkunlaista tulevaisuutta. Tahdotko tulla
seuraajakseni? Aukaisen heti tien sinulle. Kuudessa kuukaudessa, jotka
sinulla on jäljellä ennen sotaväkeen astumistasi, perehdyt kyllä
asioiden käytännölliseen puoleen. Niin, minä suostun, mutta yhdellä
ehdolla.
— Ja se ehto on?
— Ettet sekaannu valtiollisiin asioihin.
— Ei minulla siihen ole haluakaan.
— Ah, anteeksi, jatkoi herra Oberlé kiihottuen, meidän tulee ymmärtää
toisiamme, eikö totta? En luule, että sinussa on valtiollista
kunnianhimoa; et ole vielä siinä ijässä ja ehkäpä ei sinussa ole
siihen taipumustakaan. Ja siitä en sinua kielläkkään... Kiellän sinua
esiintymästä elsassilaisena kiihkoilijana, kulkemasta jankuttaen
kuten toiset yhtämittaa: »Ranska! Ranska!», kiellän kantamasta
tricolori-nauhaa povessasi ja matkimasta Strassburgin elsassilaisia
ylioppilaita, jotka toisensa tunteakseen ja koossa pysyäkseen
viheltävät poliisin korvaan marseljeesin ensi säveleitä: »Formez
vos bataillons!» En tahdo tuota pikkumaista käytöstä, pikkumaista
uhkamielisyyttä, josta on vain suuria vaurioita, rakkaani! Meidän
teollisuudenharjoittajain, jotka työskentelemme saksalaisella alueella,
ei pidä sellaisiin ryhtyä. Se on ristiriidassa pyrkimystemme ja
etujemme kanssa, sillä ei Ranska meiltä mitään osta. Ranska on hyvin
kaukana, rakkahani; se on täältä enemmän kuin kahdensadan penikulman
päässä; ainakin niin voisi otaksua, niin vähän sieltä kuuluu, niin
pieni on liike, niin niukasti rahaa sieltä tulee. Älä unohda sitä.
Sinä olet, kuten itse olet halunnut, saksalainen tehtailija; jos
käännät selkäsi saksalaisille, olet hukassa. Ajattele, mitä haluat,
maasi historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. En tiedä
mielipiteitäsi siinä kohden. En tahdo koettaa arvata niiden laatua,
elämmehän niin syrjässä täällä Alsheimissa; mutta mitä, tahansa
ajatelletkin, tiedä pysyä vaiti, tai hae onnesi muualta.
Hieno hymy värähdytti Jeanin viiksiä, sillävälin kuin kasvojen
yläosassa säilyi luja, vakava ilme:
— Te varmaan tuumitte, mitä minä ajattelen Ranskasta?
— No niin?
— Minä rakastan sitä.
— Sinä et sitä tunne!
Olen tarkasti lukenut historiaa ja kirjallisuutta, olen tehnyt
vertailuja, siinä kaikki. Se auttaa sitä, joka itse on samaa heimoa,
aavistamaan paljon. En tunne Ranskaa muuten, se on totta: te olette
pitänyt varanne...
— Olet oikeassa, vaikkapa sanojesi takana oli ehkä loukkaava tarkotus.
— Ei mitenkään.
— Niin, minä pidin varani, jotta sinä ja sisaresi vapautuisitte
turmiollisesta vastustushengestä; se olisi alusta aikain tehnyt
elämänne turhaksi, tehnyt teistä tyytymättömiä, voimattomia raukkoja,
ihmisiä, jollaisia on liiankin paljon Elsassissa ja jotka eivät
tuota hyötyä Ranskalle, Elsassille eivätkä itselleen, samalla
kuin he alituisesti antavat Saksalle suuttumuksen aihetta. En ole
pahoillani, että saatat minut selittämään suunnitelmaani kasvatuksen
suhteen, jonka olen teille tahtonut antaa; ja minä yksinhän olen sitä
tahtonutkin. Olen mielinyt säästää teitä omasta koettelemuksestani,
tuosta, josta äsken puhuin: hukkaan menneestä elämästä. Oli toinenkin
syy menettelyyni. Oi, minä tiedän kyllä, etten siinä kohden saa
tunnustusta. Minun täytyy itse kiittää itseäni omassa kodissani.
Lapseni, on mahdotonta, että se, joka on kasvanut Ranskassa, se,
jonka juuret ovat syvällä siinä maassa, ei rakastaisi ranskalaista
sivistystä...
Hän vaikeni hetkiseksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo lause
sai aikaan, mutta ei huomannut mitään, ei värähdystäkään poikansa
liikkumattomilla kasvoilla. Jean oli varmaan hyvin karaistu nuori mies.
Hellittämätön itsepuolustuksen tarve, joka vallitsi herra Oberléssa,
sai hänet jatkamaan:
— Sinä tiedät, rakas Jean, ettei Ranskan kieltä täällä juuri suvaita.
Baijerissa sait enemmän kirjallista ja historiallista sivistystä,
kuin mitä tässä suhteessa olisit saanut Strassburgissa. Minä saatoin
vahingoittamatta sinua opettajaisi silmissä ehdottaa, että sinulle
annettaisiin lukuisia ylimääräisiä ranskantunteja. Elsassissa olisimme
molemmat siitä kärsineet. Siinä syyt, jotka minua ovat johtaneet.
Kokemus on osottava, olenko erehtynyt. Olen kaikessa tapauksessa
toiminut rehellisessä tarkoituksessa ja sinun parhaaksesi.
— Rakas isä, sanoi Jean, eihän minulla ole oikeutta arvostella
tekojanne. Voin vain teille sanoa, että saamani kasvatuksen kautta olen
tottunut elämään saksalaisten joukossa, joskaan saksalainen sivistys ei
minua miellytä enkä sitä rajattomasti ihaile. Olen varma, että tulen
toimeen heidän suhteensa Elsassissakin.